Miltä ahdistus tuntuu

Hyvinpä tiedät, mitä ahdistus tarkoittaa.

Jaa? Mistäs sellaisia löytyy? Itselläni on ollut jo vuosikymmeniä vakituinen työpaikka, mutta ilmeisesti ne eivät ole olleet tarpeeksi "kivoja". Niin kuin eivät olekaan.

Ei varmaankaan ole ihmiselle luontaista ympäristöä, joka olisi kaikille ihmisille samanlainen. Itse olen elänyt lapsuuteni kutakuinkin kuvatunlaisessa maalaisympäristössä tai sen lähimaastossa ja ollut ahdistunut nyt kohta 70 vuotta.

Kuvatunlainen ympäristö voi olla hetken aikaa rauhoittava, mutta pitemmän päälle tylsä ja aina samanlainen. Ja maatalot ovat elinkautisvankiloita. Itse tykkään isoista kaupungeista, liikenteestä ja siitä kun ihmiset menevät ja tulevat. Kun on paljon virikkeitä, niin ei muista olla ahdistunut. Toki voi olla virkistävää olla päivä luonnossa, kunhan tietää, että sieltä pääsee halutessaan pois. Ruumiillinen työ on terveellistä, mutta pitää myös vetelehtiä.

Vaihtelua pitää olla!

On epärealistista ajatella, että vapautuisi kokonaan ahdistuksesta. Sen kanssa täytyy vain oppia elämään. Kunhan vain ei ole sitä pahinta pakokauhua, niin normaali ahdistus on siedettävissä. Siihen pääsee, kun tulee toimeen itsensä kanssa. Pakokauhu taas tulee kestämättömistä ulkoisista olosuhteista, joihin ei itse pysty vaikuttamaan.

Kerropas nyt kaikkitietävä Artsi Suuri, miten "parannutaan" ahdistuksesta, joka on ADHD:n liitännäisoireyhtymä!

Ymmärrän, että nuorilla pissiksillä herää ahdistus pelkästään sitä realistiosesta toteamasta, että ahdistus siinä kuin muukin sairaus voi kroonistua. Nuoret toki pääsevät tänä päivänä hoitoon ja ahdistus tunnistetaan parhaimmillaan jo pikkulapsena. Näin ei valitettavasti ollut minun lapsuudessani ja nuoruudessani, vaan ahdistus pääsi kroonistumaan. Ja ADHD-diagnoosin sain vasta yli viisikymppisenä. Se on synnynnäinen neurobiologinen oireyhtymä, josta ei "parannuta". ADHD-lääkkeitä rupesin käyttämään sen jälkeen, kun työelämä oli valitettavasti jätettävä ja siirryttävä vanhuuseläkkeelle.

Nykyisin monet tahot, esimerkiksi Mielenterveyden Keskusliitto, painottavat materiaalisaan, että ihmisen ei tarvitse ns. parantua, vaan elää riittävän hyvää elämää oireistaan huolimatta. Tämä on helpottavaa, koska silloin ei tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä, että oireita on, milloin enemmän, milloin vähemmän.

ja joo, kyllä sitä on varmasti rennompi kaveri, kun tulee takaisin kaupunkiin maalta. Siis pääsee ja on vaihtoehto asua kaupungissa. Luonnossa käyminen on vapaaehtopinen valinta.

Itse olen asunut elämäni varrella monissa umpiperäkunnissa, joissa ei ole muuta kuin metsää, metsää, metsää ja pöpelikköä. Ihmiset ovat olleet ihan ok, mutta se pakkoasuminen paikoissa, joissa ei ole yhtään mitään. Ympäri vuoden. Jos ei välitä hiihtämisestä ja kalastamisesta eikä elämä pyöri leipomisen ympärillä asunnon seinien sisäpuolella, niin huh! Siltikin, vaikka olisi viitenä päivänä työssä, jossa ei ole ollut mitään vikaa.

Suomi24 nyt on mitä on ja täällä voi viitata kaikkitietävien ohjeisiin kintaalla. Silti on mielestäni kummallista, että meidän korvienvälivaivaisten ajatellaan olevan kaikkien samanlaisia.

Mikä on terve tai parantunut?

Jos olet pystynyt käymään töissä koko elämäsi, niin jonkun kriteerin mukaan sinä olet terve. Täällä on useimmat työkyvyttömyyseläkkeellä.

Joo, se on aika suhteellinen käsite se terveys. Käsittääkseni suomi24-palstalla parantuminen tarkoittaa useissa keskusteluissa oireiden täydellistä puuttumista. Ei pelkästään täällä. Lehdet, ihan asiallisetkin, ovat täynnä selviytymistarinoita, että kun löytyy oikea lääke, oikea diagnoosi, oikea hoitomuoto, oikea mikätahansaasia, niin simsalabim, kaikki on kunnossa.

Tällaiset selviytymistarinat luonnollisesti laaditaan siinä tilanteessa, että ihminen on hyvässä kunnossa.

Minulla ns. tervehtymiseen vaikutti parhaiten se, että lopetin koulun ja opiskelun tuhlattuani niihin yli 20 vuotta ja menin pysyvästi työelämään. Koulu- ja opiskeluaikaisissa kesätöissä en kovin hyvin pärjännyt, olin erittäin ahdistunut, ja oli viittä vaille, etten syrjäytynyt silloin. Sentyyppisiin tilanteisiin on nykyisin erittäin paljon tukimuotoja, jonka olen pannut merkille tyytyväisenä. Silloin ei ollut ja YTHS:n psykologi vain totesi, että en pysty auttamaan sinua, olen epäonnistunut ja jätti minut opiskelija-asuntoon makaamaan. rahatilanne pakotti menemään pysyvästi työhön, en elänyt tilapäisillä siivouskeikoilla ja mitä nyt sattui löytymään.

Oireet eivät kyllä valitettavasti ole kokonaan hävinneet hyvistä hoitosuhteista huolimatta. ja ne pahenivat, kun jouduin jäämään vanhuuseläkkeelle. Sen jälken aloitin ADHD-lääkityksen.

Ahdistusoireisiin vaikuttaa luonnollisesti pienehkö eläke, joka rajoittaa elämää. Minä en esimerkiksi voi valita, missä asun. Tällä hetkellä asun huumekundien naapurissa ja pelkään jatkuvasti, milloin porraskäytävässä tapellaan tai mitä sitten milloinkin tuleekin vastaan. hankin asunnon vanhuudenpäivien varalle, mutta eihän kiinteistönvälittäjä kertonut, että seinän takana on rupujen tukiasunto. Jos rahaa olisi, muttaisin muualle ja arvelen, että ahdistukseni ei olisi näin paha, toisinaan pakokauhunomainen.

Olenko terve vai en? Joku on sanonut, että terve on vain se, jota ei ole tutkittu riittävästi.

Kyllä sinulla on usein hyviäkin kommentteja, kunhan muistat, että me ihmiset ollaan yksilöitä eikä osa sitä massaa. Esimerkiksi liikunta ja fyysisen terveyden ylläpito, mitä olet korostanut, on kaikenkaikkiaan hyvä asia, ihan riippumatta siitä, paranevatko oireet sillä vai eivät. kenellekään ei tietääkseni ole ollut haittaa liikkumisesta ja terveellisestä ruuasta, vaikka niillä ei olisikaan vaikutusta ahdistukseen. Mitä paremmassa fyysisessä kunnossa ihminen on, sitä vähempi somaattiseen puoleen tarvitsee kiinnittää huomiota. Minusta se on hyvä asia tällaisella korvienvälivaivaisella, että edes fysiikka on jonkinlaisessa kunnossa. Ja kun ikää tulee, niin pysyy omatoimisena.

Sitäpaitsi liikkumattomuus ja epäterveellinen ruokavalio kertovat, ettei ihminen arvosta itseään eikä halua pitää itsestään huolta. Ei sellainen ihminen halua parantuakaan tai voida paremmin, jos paraneminen ei ole mahdollista.