En tiedä miten aloittaisin. Eilen pitkäaikainen lapsuudenystäväni joutui tai pääsi (riippuu näkökulmasta) hoitoon. Ambulanssi soitettiin, vaikka kaveri ei juuri silloin mitenkään riehunut tai ollut ns. seinähullu. Tuntui vain siltä, että on parempi että nyt tätä ei enää siirrettä. Ystävien voimat ja kaverin vanhempien voimat alkavat olla totaalisen loppu. Niskassa painaa syyllisyys mutta toisaalta on tunne, että tein oikein.
Mielessä on kaikki ne hyvät ajat, muistot ajasta, jolloin kaverillani ei vielä ollut utuista katsetta silmissään. Jolloin hän oli vain persoonallinen, taiteellinen, lahjakas oma itsensä. Erikoislaatuinen ihminen, josta piti tulla jotain suurta. Tuntuu vain, että viimeisen vuoden ajan suunnitelmat ja haaveet ovat olleen liian suuria ja vauhti on ollut liian luja.
Tuhansien eurojen velat, potkut töistä, välinpitämättömyys muita ystäviään kohtaan, oma pieni sievä kupla, SUURI unelma, haave, julkkismaailman salaliittoteoria lyriikoiden ja jonkun muun henkilön välillä, tyytymättömyys omaan ulkonäköön, viha menneisyyttään kohtaan, kiinnostus vain omiin asioihin, oletus että kyllä muut häntä tukevat loputtomiin, ei pärjää yksin, ei käy töissä, ei nuku, ei syö. Ja kun kysyn että miten menee niin, "joo, menee tosi hyvin, sä oot niin ihana ihminen kun jaksat uskoa muhun, mä en tiedä voiks mä kertoo tätä mut, uskotsä että kaiken välillä on yhteys, niinku kun sit kun musta tulee näyttelijä niin mä,...jne.", vaikka viimeksi erosimme niin, että kaverini katkaisi välit ja hänestä piti vuorenvarmasti tulla valokuvamalli.
Välillä on itkukohtauksia, että miksi kaikki pitää häntä niin hulluna. Välillä taas suuttumusta, että mitä te hänestä huolehditte, "menkää itte sinne mielisairaalaan jne." Välillä taas ihan normaaleja päiviä. Niitä tosin nykyään harvemmin. En tiedä ehkä alan olla kohta itsekin hoidon tarpeessa ;) Tuollaista seuratessa alkaa epäillä omaakin mielenterveyttään.
Eilen en vain enää jaksanut katsoa vierestä ja vain odottaa koska minulle tärkeä ihminen romahtaa täysin. Nyt kaverini tod. näk. vihaa minua sydämensä pohjasta. Hän koki varmasti häpeää ja nöyryytyksen tunnetta kiivetessään ambulanssiin. Siinä vaiheessa, kun auto oli jo tulossa ja kaverini tajusi, että nyt on tosi kyseessä, hän muuttui täysin. Aivan kuin olisin jutellut tämän menneisyyden mukavan ja rakkaan ystäväni kanssa. "Muistakasä kuinka mukavaa meillä oli silloin jne. Mites sulla muuten menee töissä? Sä oot niin tärkee ihminen mulle. Mä voin hei sit vaikka mennä terapiaan heti huomenna. Kuvittelettekste että mä oon joku hullu, vai?"
*huokaa* En tiedä, olisiko ollut parempi, että olisin jättänyt puuttumatta koko asiaan. Unohtanut koko ihmisen ja vain lipunut pois hänen elämästään. Tai sitten vain uskonut hänen unelmiinsa, tukenut häntä aurinkoisesti hyvmyillen, sulkenut silmäni, ajatellut että kai hän itse on onnellinen nojatessaan olemattomaan. Entä jos teinkin väärin?
Olisiko ollut parempi vain antaa olla. Mutta toisaalta...
Mielessä on kaikki ne hyvät ajat, muistot ajasta, jolloin kaverillani ei vielä ollut utuista katsetta silmissään. Jolloin hän oli vain persoonallinen, taiteellinen, lahjakas oma itsensä. Erikoislaatuinen ihminen, josta piti tulla jotain suurta. Tuntuu vain, että viimeisen vuoden ajan suunnitelmat ja haaveet ovat olleen liian suuria ja vauhti on ollut liian luja.
Tuhansien eurojen velat, potkut töistä, välinpitämättömyys muita ystäviään kohtaan, oma pieni sievä kupla, SUURI unelma, haave, julkkismaailman salaliittoteoria lyriikoiden ja jonkun muun henkilön välillä, tyytymättömyys omaan ulkonäköön, viha menneisyyttään kohtaan, kiinnostus vain omiin asioihin, oletus että kyllä muut häntä tukevat loputtomiin, ei pärjää yksin, ei käy töissä, ei nuku, ei syö. Ja kun kysyn että miten menee niin, "joo, menee tosi hyvin, sä oot niin ihana ihminen kun jaksat uskoa muhun, mä en tiedä voiks mä kertoo tätä mut, uskotsä että kaiken välillä on yhteys, niinku kun sit kun musta tulee näyttelijä niin mä,...jne.", vaikka viimeksi erosimme niin, että kaverini katkaisi välit ja hänestä piti vuorenvarmasti tulla valokuvamalli.
Välillä on itkukohtauksia, että miksi kaikki pitää häntä niin hulluna. Välillä taas suuttumusta, että mitä te hänestä huolehditte, "menkää itte sinne mielisairaalaan jne." Välillä taas ihan normaaleja päiviä. Niitä tosin nykyään harvemmin. En tiedä ehkä alan olla kohta itsekin hoidon tarpeessa ;) Tuollaista seuratessa alkaa epäillä omaakin mielenterveyttään.
Eilen en vain enää jaksanut katsoa vierestä ja vain odottaa koska minulle tärkeä ihminen romahtaa täysin. Nyt kaverini tod. näk. vihaa minua sydämensä pohjasta. Hän koki varmasti häpeää ja nöyryytyksen tunnetta kiivetessään ambulanssiin. Siinä vaiheessa, kun auto oli jo tulossa ja kaverini tajusi, että nyt on tosi kyseessä, hän muuttui täysin. Aivan kuin olisin jutellut tämän menneisyyden mukavan ja rakkaan ystäväni kanssa. "Muistakasä kuinka mukavaa meillä oli silloin jne. Mites sulla muuten menee töissä? Sä oot niin tärkee ihminen mulle. Mä voin hei sit vaikka mennä terapiaan heti huomenna. Kuvittelettekste että mä oon joku hullu, vai?"
*huokaa* En tiedä, olisiko ollut parempi, että olisin jättänyt puuttumatta koko asiaan. Unohtanut koko ihmisen ja vain lipunut pois hänen elämästään. Tai sitten vain uskonut hänen unelmiinsa, tukenut häntä aurinkoisesti hyvmyillen, sulkenut silmäni, ajatellut että kai hän itse on onnellinen nojatessaan olemattomaan. Entä jos teinkin väärin?
Olisiko ollut parempi vain antaa olla. Mutta toisaalta...
Vastaukset 2
Vanhimmat
Toisesta huolehtiminen, toisen hoitoon lähettäminen ei koskaan ole pahateko päinvastoin !! Varsinkin koska tuo päätös ei tullut hetken mielijohteesta... Ja kaverisi kuhan on parantunut varmasti kiittää... !
Joskus joutuu tekemään "moraalisesti" arveluttavaa jos todellakin toisesta välittää, niikuin teollasi osoitit... Koita nyt sitten itse jaksaa... !!
Teit hyvän teon!!!Todella sairas ei itse tajua tilaansa..Voimia sulle