vanhempiensa kuollessa.
Aiheesta en löydä netistä tietoa. Kaikki käsittelee vain lapsen kriisiä vanhempien kuollessa, mutta itse olen kolmekymppinen jolla jo edessä molempien vanhempien menetys.
Toisen jo hyvästelin ja toisellakaan ei hyvin mene.
Olen hyvin nuorena itsenäistynyt vanhemmistani. 15 vuotiaana ja 18 vuotta täyttäessäni en enää vanhempiani tarvinnut mihinkään "vanhemmuustehtäviin" kävin kyllä kyläilemässä, mutta suhteemme ei enää ollut lapsen ja vanhemman välinen suhde, vaan kaveruussuhde taikka tuttavuussuhde.
Mutta nyt kun toinen o kuollut ja toisen kuolema lähestyy kovaa vauhtia olen ajautunut jonkinlaiseen... onkohan oikea sana kriisi?.. jonkinlaiseen prosessiin jossa käyn läpi lapsuusmuistoja vanhemmistani miettien että se oli kuin eilen kun olin lapsi ja vanhempani olivat nuoria ja nuoren oloisia ja näköisiä. Mietin miten se aika meneekin niin nopeasti että nyt olemme jo tässä..
Olen tämän viikon nukkunut rauhattomasti ja nähnyt unia lapsuudestani ja vanhemmistani ja tästä hetkestä sekä tulevasta jäljellä olevan kuolemasta.
Käsittelenkö sitä jo valmiiksi kun jään tänne "yksin" ? Vaikka en vanhempiani ole kymmeniin vuosiin tarvinnut enää vanhempinani mihinkään, niin jotenkin ajatus että he ovat elossa on luonut jonkinlaista "turvasatamaa" ja antanut minulle juuret joille palailla aina joskus kyläilemään.
Kun molemmat ovat haudattu ajatus tuntuu siltä että minusta tulee orpo. Hassua sinänsä sillä minä olen vanhempani vanhempi jo tällä hetkellä eli roolit ovat kääntyneet niimpäin että vanhempani on niin iäkäs että hän alkaa tarvitsemaan jo huoltajaa ja huolehtijaa ja muuttunut enemmän jo lapsen rooliin ja minä hänen lapsenaan olen muuttunut enemmän huoltajan roolin puolelle.
Siitäkin huolimatta että roolit ovat olleet näin koen jonkinlaista "turvasataman" katoamisen kriisiä kun ajattelen viimeisen elossa olevan kuolemaa. Minulla ei ole enää sitten mahdollisuuksia palata juurilleni joskus aina jos mieli tekee.
Samalla kun kelaan menneisiin vuosiin ja lapsuuteeni muistelemaan vanhempiani nuorena, suren sitä miten kauhealta tuntuu vanheta niin ettei enää kroppa toimi kuin normaalisti..
Minulle tulee kauhun tunteita omaa vanhenemista kohtaan.. Toisinaan toiveita etten eläisi eläkeikään asti. Tuo yhä vain vanhemmaksi ja avuttommaksi meno on pelottavaa..
Olen jossain prosessissa.. kehityskriisissä joka varmaan muille tulee vasta 40-60 vuotiaana, mutta minä käsittelen sen nyt kun jään nuorena "orvoksi" kun molemmat lähtee tässä kun olen kolmekymppinen.
Aiheesta en löydä netistä tietoa. Kaikki käsittelee vain lapsen kriisiä vanhempien kuollessa, mutta itse olen kolmekymppinen jolla jo edessä molempien vanhempien menetys.
Toisen jo hyvästelin ja toisellakaan ei hyvin mene.
Olen hyvin nuorena itsenäistynyt vanhemmistani. 15 vuotiaana ja 18 vuotta täyttäessäni en enää vanhempiani tarvinnut mihinkään "vanhemmuustehtäviin" kävin kyllä kyläilemässä, mutta suhteemme ei enää ollut lapsen ja vanhemman välinen suhde, vaan kaveruussuhde taikka tuttavuussuhde.
Mutta nyt kun toinen o kuollut ja toisen kuolema lähestyy kovaa vauhtia olen ajautunut jonkinlaiseen... onkohan oikea sana kriisi?.. jonkinlaiseen prosessiin jossa käyn läpi lapsuusmuistoja vanhemmistani miettien että se oli kuin eilen kun olin lapsi ja vanhempani olivat nuoria ja nuoren oloisia ja näköisiä. Mietin miten se aika meneekin niin nopeasti että nyt olemme jo tässä..
Olen tämän viikon nukkunut rauhattomasti ja nähnyt unia lapsuudestani ja vanhemmistani ja tästä hetkestä sekä tulevasta jäljellä olevan kuolemasta.
Käsittelenkö sitä jo valmiiksi kun jään tänne "yksin" ? Vaikka en vanhempiani ole kymmeniin vuosiin tarvinnut enää vanhempinani mihinkään, niin jotenkin ajatus että he ovat elossa on luonut jonkinlaista "turvasatamaa" ja antanut minulle juuret joille palailla aina joskus kyläilemään.
Kun molemmat ovat haudattu ajatus tuntuu siltä että minusta tulee orpo. Hassua sinänsä sillä minä olen vanhempani vanhempi jo tällä hetkellä eli roolit ovat kääntyneet niimpäin että vanhempani on niin iäkäs että hän alkaa tarvitsemaan jo huoltajaa ja huolehtijaa ja muuttunut enemmän jo lapsen rooliin ja minä hänen lapsenaan olen muuttunut enemmän huoltajan roolin puolelle.
Siitäkin huolimatta että roolit ovat olleet näin koen jonkinlaista "turvasataman" katoamisen kriisiä kun ajattelen viimeisen elossa olevan kuolemaa. Minulla ei ole enää sitten mahdollisuuksia palata juurilleni joskus aina jos mieli tekee.
Samalla kun kelaan menneisiin vuosiin ja lapsuuteeni muistelemaan vanhempiani nuorena, suren sitä miten kauhealta tuntuu vanheta niin ettei enää kroppa toimi kuin normaalisti..
Minulle tulee kauhun tunteita omaa vanhenemista kohtaan.. Toisinaan toiveita etten eläisi eläkeikään asti. Tuo yhä vain vanhemmaksi ja avuttommaksi meno on pelottavaa..
Olen jossain prosessissa.. kehityskriisissä joka varmaan muille tulee vasta 40-60 vuotiaana, mutta minä käsittelen sen nyt kun jään nuorena "orvoksi" kun molemmat lähtee tässä kun olen kolmekymppinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Sisarukset ovat pisimmin tukenasi. Kannattaa säilyttää suhteet jos suinkin.
Heihin voi luottaa, ja pitävät aina puoltasi.
Ei kyllä aina näin oo. Ystäväni sisar todella sairas, kiusaa vain sisaruksiaan.
Vaihtanut jopa vanhemman lääkitystä, jonka jälkeen tämä kuolikin äkkiä.
Epäilen, huumeilla osuus asiaan.
Itse menetin isän kolmekymppisenä ja äidin kymmenen vuotta myöhemmin, isobroidi lähti viimeiselle matkalle viime vuonna. Paljon paskaa tuli nähtyä ja koettua, jättää kyllä jäljet ihmiseen mutta ei hallitse elämää. Pitää vaan antaa itselle aikaa surra pois asiat ja jäljelle jää upeat muistot läheisistä.
Kuulostaa ihan luonnolliselta prosessilta omien vanhempien vanhetessa ja kuollessa. Tuo tapahtuu lähes kaikille ja silloin todellakin tapahtuu yhdessä eletyn elämän läpi käyminen.
Johtunee kaiketi siitä että suhteeni vanhempiin ovat olleet läheiset vaikka itsenäinen olenkin ollut että olen käynyt tuota prosessia jo läpi vanhempien ollessa vielä terveitäkin ja hyvävoimaisia. Seurannut sivusta vastaavia prosesseja tosin kavereiden kohdalla jotka ovat saattaneet hyvinkin nopeasti menettää vanhempansa.
Yleensä siinä sitten käydään myös läpi omaa vanhenemista, ajan kulumista ja miten elämä on mennyt ylipäätään.
Et sinä niin nuorena jää "orvoksi". Moni muukin on menettänyt vanhempansa nuorena ja aiemmin vanhemmat saattoivat kuolla hyvinkin nuorena.
Ehkä enemmän kyse on todellakin siitä että kun muutit erilleen niin nuorena ja kuten sanoit et ehkä ole kokenut enää vanhenmpiasi "vanhempianasi" niin käyt läpi sitä prosessia että he todellakin ovat ja tulevat olemaan ainoat vanhempasi koko elämässä.
Itseäni helpotti ehkä se että sain seurata vierestä kuinka vanhempani auttoivat omia vanhempiaan eli isovanhempiani heidän loppuunsa asti ja valmistivat siten minua samaan tehtävään.
Se on totta että kun ihminen vanhenee niin hänestä tulee vähän kuin uudestaan lapsi.
Itselläkään ei ole perhettä ja olen yksin oleskeleva kolmekymppinen mies joten voi olla että kukaan ei tule minusta koskaan huolehtimaan kun olen vanha. Vanhempani ovat hyviä ihmisiä ja varmistan itse että huolehdin heistä loppuun asti niin hyvin kuin pystyn vaikka en heidän lähellä asukkaan.
Se mitä lopulta kuvailet on prosessi jota kutsutaan elämäksi. Se prosessi jossa tutustut maailmaan ja siinä oleviin ihmisiin sekä lopulta joudut vähitellen tai sitten joskus nopeasti luopumaan kaikesta. Sitähän kuolema edustaa. Luopumista ja päästämistä irti.