Mikä saa ihmiset ryhtymään sijaisperheeksi? Eli, sitoutumaan vuosiksi (vuosikymmeniksi) tehtävään mitättömällä korvauksella. Kestämään biovahempien sekoilut ja uhkailut, laittamaan oman "tavallisen perheen" alttiiksi kaikille niille hankaluuksille joita sijoitus usein mukanaan tuo. Onko se jokin "kutsumus", vahva halu olla avuksi tms.? Johonkin tunteeseen sen kuvittelisi perustuvan, sillä järjellä ajateltuna, on olemassa helpompia ja hauskempiakin harrastuksia. Perhekodin perustamisen ymmärtää paremmin, niiden vuorokausi hinnat ovat sitä luokkaa, että työ ja toimeentulo on tasapainossa, lomat ja vapaapäivät pyörivät jne. Miten kukin on mielessänsä ajatellut tämän sijaisvanhemmaksi ryhtymisen?
Olen utelias
kotiemo
9907
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Meidän sijaisvanhemmuus lähti oikeastaan lapsettomuudesta ja niin kuulemma monen muunkin. Sitouduimme lapseen, emme niinkään siihen muuhun hulluuteen minkä biot ja sossut toivat tullessaan. Lapsikin oli omalla erityisellä tavallaan todella haastava ja vaikea kasvatettava.
Vuosien varrella siihen kaikkeen turtuu, tottuu ja oppii rakentamaan näennäisen panssarin ympärilleen, koska kenellekkään ei voi ongelmista oikeasti puhua. Monet sijaisvanhemmat pelkäävät, että lapsi viedään pois, jos ongelmista kertoo ja joissain tapauksissa se pitää paikkansakin.
Me kestimme 7 vuotta viikonloppuvanhemmuus 2 vuotta ennen pitkäaikaista lasta. Tukea ei saatu mistään ja lapsi kävi liian raskaaksi. Ongelmia tuli niin parisuhteeseen, kuin työhönkin. Lapsen terapioiden ja biojen ja kokousten takia työssä ei kunnolla pystynyt käymään, tänä päivänä olet työelämässä helposti korvattavissa jos et tee sitä kunnolla. En voinut myöskään ottaa riskiä jäädä työttömäksi.
Jos joku sanoo, ettei raha hoidosta merkitse mitään, valehtelee tai on todella rikas. Korvauksen pitäisi olla kaksinkertainen, jotta sijaislapselle voisi turvata kokonaisvaltaisesti hyvän hoidon ja olla kotona, pois työelämästä. Yhden lapsen korvaus ei riitä siihen. Se on todella ristiriitaista, koska lapset ovat hyvin tarvitsevia tänä päivänä, eivätkä kaikki sijaisvanhemmat tiedä tähän ryhtyessään, että joskus saattaa tulla eteen ehdoton vaihtoehto: työ tai sijaislapsi.
Kyllähän tässä tunnetta tarvitaan, lapsia pitää osata rakastaa. Toisaalta sossu käyttää tunnetta hyväkseen kiristääkseen sijaisvanhempia, asettaa helposti vanhemmuutesi kyseenalaiseksi, jos pidät oikeuksistasi kiinni tai osaat vaatia. Olet äkkiä leimattu hankalaksi ja nimesi alle vedetään punainen viiva osoittamaan, että tuonne ei enää sijoiteta.
Alan pääsemään tästä kaikesta jo yli, mutta yksin on selvittävä, alusta loppuun asti.
kun katsoo ympärilleen ja näkee kuinka huonosti jotkut vanhemmat kohtaavat vanhemmuutensa, alkaa suututtaa.
on kaikenlaista vastuun pakoilua pelkästä kaverivanhemmuudesta räikeisiin pahoinpitelyihin ja laiminlyönteihin asti. ja oman itsensä paapomista tyyliin kyllä mulla on oikeus päihteisiin, ei lapsi siitä kärsi jos mulla on mukavaa kapakassa.
niin aikansa sitä katsottuaan ja lapsensa työllä ja yrittämisellä saaneena, haluaa antaa tarvitsevalle lapselle kodin jossa lapsi saa kasvaa lapsena. ilman taakkaa huolehtia omista vanhemmistaan.
luepa tuolta nuoret -osiosta äidit ja isät palstaa. aika pelottavaa luettavaa yksinjäteyiltä nuorilta. parempia, huolehtivampia vanhempia hekin pääosin olisivat ansainneet.
meillä kyse on nimenomaan lapsen parhaaksi tapahtuvasta toiminnasta. uskokoon ken jaksaa ja muut saavat vapaasti pitää omat näkemyksensä.
tosin noiden biojen ja muun tiimin hoitamisesta ottaisin minäkin korotetun palkkion.
kyllä sen vaikeankin lapsen kanssa tulee juttuun pahoista päivistä huolimati. mutta se muu... tuplakorvaus kävisi meillekin.
Meillä sijaisvanhemmuus lähti itämään jo seurusteluvaiheessa, kun molemmat vielä olimme opiskelijoita ja minä olin parina kesänä lastenkodissa töissä. Lastenkodissa ymmärsi, että jokaisella lapsella tulisi olla oikea koti, jossa on rakastavat vanhemmat - ei hyväkään hoitaja korvaa ympärivuorokautista vanhemmuutta, eikä laitoksessa opi normaalissa elämässä tarvittavia selviytymistaitoja.
Sitten kun biologisten lasten kiintiö oli täynnä palasimme sijaisvanhemmuusasiaan ja saimmekin pikaisesti ensimmäisen sijaisvauvamme ja heti seuraavana vuonna toisen ja nyt on meneillään kahdeksas vuosi sijaisvanhempina.
Minulle tämä on myös ammatti ja päivätyö l. taloudellisessa mielessä ei mikään järkevä valinta, mutta tuo elämään mielekkyyttä enkä milloinkaan ole katunut, päinvastoin olemme halukkaita tarjoamaan kodin vielä ainakin yhdelle uudelle lapselle.
tiesitkö heti sijoituksen alussa että kyse on pitkäaikaisesta sijoituksesta? vai onko koko ajan ns. pelko että lapsen "menettää" biologisille vanhemmille takaisin.kiintymys on kuitenkin varmaan molemminpuolista.
Toivoimme, että meille sijoitettaisiin lapsi, joka todennäköisesti tarvitsee kodin aikuisuuteen asti. Sosiaalityöntekijät olivat ensimmäisen meille sijoitetun osalta aika varmoja siitä, ettei lapsen biologisista vanhemmista tule koskaan kykeneviä toimimaan lähivanhempina ja toisesta sijoitetusta aivan varmoja - syistä joita en nyt tässä voi tarkemmin selostaa.
Et voi menettää sitä mikä ei alun perinkään ole sinun. Sijaisvanhemman on opittava elämään sen ajatuksen kanssa, että luopumaan pitää voida kyetä ja luopuminen saattaa olla edessä, meni lapsi sitten bioille, sairaalaan tai muuhun laitokseen.
Meille tuli vuosi sitten kriisilapset,tarkoitus oli että ovat meillä 3kk,ovat vielä.Nyt selviää piakkoin palaavatko biolle.Meillä varmasti itketään surun mutta myös ilon kyyneleitä,jos lapset pääsevät omien vanhenpien luo.Me olemme onnellisia jos lasten vanhempien asiat ovat todella niin hyvin,että sinne on turvallista lasten palata mutta toisaalta peloissamme että onko asiat todella niin hyvin.Me rakastamme lapsia,niin kuin omiamme ja haluamme hyvää.
ei sitä osaa sen kummemmin selitellä,se on varmaan tietynlainen kutsumus tai jokin.
Meillä kaikki lähti siitä, että otimme perheeseemme kesälapsia omiemme kavereiksi ja halusimme entisinä kaupukilaisina tarjota maalaiselämää kaupunkilaislapsille. Alkoi ilmetä tukiperheen tarvetta ko. lapsille/perheille ja aloimme toimia tukiperheenä lomaperheen lisäksi kunnes ajan mittaa ajatus sijaisperheenä toimimisesta alkoi itää. Nyt toimimme sekä että perheenä ja voin sanoa että on antoisaa, ei tästä saa mitään palkkaa pientä korvausta vain, mutta se, että näet ja koet pystyväsi auttamaan perheitä ja lapsia on suurempi palkka kun yksikään euro. Jos itse olisin samassa jamassa olisin ikuisesti kiitolinen perheille, jotka jaksaisivat tehdä kanssani yhteistyötä. Empatiaa tässä tarvitaan.
Meillä lähti myös lapsettomuudesta.
Tuttavillamme oli sijaiskotilapsia ja innoistuimme asiasta, koska oli niin paljon rakkautta annettavana.
Sijaisvanhemmuus on ollut haastava elämäntyö.
Vaikeitakin aikoja on ollut ja aina niistä on vain menty eteenpäin.
Mielestäni sijaisvanhemmille pitäisi olla enemmän tukea. Aivan liian monesti sijaisvanhemmat lyödään lyttyyn, kun hakevat apua lapselle.
Asianajaja pitäisi olla jokaisella sijaisvanhemmalla käytössä
oikeuskäsittelyissä.
Maksu näistä hommista ovat aivan minimaaliset.
Itse jäin pois työstä kun ensimmäiset tulivat,
9 vuotta sitten. Sain silloin osan palkanmenetyksestä korvaukseen, sitä saan vieläkin.
Yhdeksän vuoden aikana on palkat korottunut ja eläminen on kalliimpaa. Eipä tuo korvaus menetetystä palkasta ole kuin murunen siitä, mitä tämän päivän palkat ovat. Työhönkään ei voi mennä, koska ovat niin tarvitsevia.
Tässä nyt sitten kitkutellaan miehen palkalla koko sakki.