Oon voimissain

Tänään sen tein. Sanoin alkkismiesystävälle suorat sanat. Olen vuosia ollut ymmärtäväinen. Ja aina huolissani ja väsynyt. En jaksa katsoa loppuun asti taistelua jossa ei ole voittajia. Monet mustelmat sain. Rikottuja lupauksia. Miesystävä oli satusetä, jolle humalatila muodostui syyksi paeta vastuuta. Hänestä tuli röyhkeä ja piittaamaton. Häpesin häntä, ja vihasin sitä pullokööriä, joissa oli aina hyviä kavereita, vaikka ne niitä todellisia ystäviä olleetkaan. Monet kerrat miesystävä tuli luokseni kun avain oli kotona, eivätkä nämä "ystävät" auttaneet. Monet yöt valvoin, kun oli niitä liskojen öitä. Keuhkokuumeenkin sai. Minähän siellä kävin, nää pulloporukat muistaneet. Hoidin ja valvoin, mutta silloin uskoin että kaikki muuttuu. Onnellisimmat viikot, koska miltei kuukauden oli juomatta lääkityksen vuoksi.Yritin peittää tuskani puuhasteluun ja että huumori ja ilo olivat naamioni. En osannut edes itkeä. Välillä suutuin ja taas annoin anteeksi. Koitin kestää niinäkin päivinä vaikka mies haisi monen päivän juoduilta viinalta, vaikea sanoa aikuiselle miehelle, että menisi suihkuun. En jaksanut olla vahva aikuinen. Aina tunne että olen vastuussa. Monet kerrat raahannut hänet pihalta ja käytäviltä nukkumasta sammuneena. Sainko mitään vastineeksi. Mutta kun jätkät soitti ja tarjosivat viinaa, ne oli aina tärkeämpiä. Menetin itsekunnioitukseni. Uskoin että jonain päivänä. Mut en mä jaksa olla ainut aikuinen suhteessa.
Nyt ei tunnu miltään. Tiedä tuleeko itkua. En ole onnellinen. Olen vain sisältä niin hajalla.
Mun oli pakko päästää kaikki paha tänään pois. Eikä ole edes huono omatunto. Vaihdan puhelinnumeron. Sisälle en päästä. Revin mieluummin vaikka kynnet irti kuin soittaisin, sillä sekin olisi pienempi tuska, mitä olen vuosia kestänyt.