Mä olen hirveä äiti... mulla on 7 vuotias poika. Normaali lapsi joka kiukuttelee päivittäin, mutta ongelma olen minä, minä itse. Suutun helpolla ja mopo karkaa käsistä. Huudan, haukun, olen jopa lyönytkin poikaani. APUA tiedän sen olevan väärin mutta en mahda mitään. Syyllistän itseäni. välillä tuntuu että en osaa rakastaa lastani. En ole mikään teini, olen 28 vuotias. En osaa olla äiti... Kertokaa mitä minun täytyy tehdä että poikanikin nauttisi olla lähelläni.
kamala äiti
hirviö
131809
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
"Helpohko" ja halpa keino on puhua näistä ajatuksistasi poikasi kanssa. Se helpottaa teitä molempia.
Pyydä anteeksi häneltä sitä, mitä kadut kun mopo lähti käsistä, esimerkiksi lyömistä. Selitä hänelle miksi teit niin. Älä puolustele oikeuttasi lyödä, vaan selitä sitä kuinka sinulle joskus käy näin, vaikka et haluaisi ja että tiedät että se ei ole oikein. Kerro siitä miltä sinusta tuntuu kun hermot menee ja mistä se johtui ko tapauksessa. Keskustele lapsesi kanssa myös siitä, miltä hänestä tuntui ja miksi hän ei esim totellut pyyntöjäsi ym. 7-vuotias tajuaa jo aika paljon asioita. Hän tajuaa myös "tunnelman" kun haluat keskustella, kuunella ja olet pahoillasi tilanteesta. Silloin hän kokee itsensä arvostetuksi sellaisena kuin on. Siitä alkaa kasvu parempaan, ja että hänen pitää ottaa huomioon että äitä pitää uskoa, kun äiti komentaa.
Aina voit ottaa yhteyttä myös alueenne perheneuvolaan, muutaman kerran keskustelu varmasti jo auttaa paljon. Mieti myös omaa tilannettasi; onko kyseessä vain temperamenttinen luonteesi, vai onko elämäntilanteessasi jotain korjaamisen varaa. Onko sinulla vapaa-aikaa, ystäviä tai jotain, mistä sinä nauttisit joskus?
Toivottavasti tästä oli jotain apua...
kiitos oli paljonkin. Kävin tänää perheneuvolassa. En kyl saanut sanottua että olen lyönyt lastani, mutta möynsin raivokohtaukseni...
Vuosia sitten itselläni oli samankaltainen tilanne. Olin huolista ja huonosti nukutuista öistä kärsimätön ja hermostuin tuolloin alle kouluikäiseen tyttööni. Läimäytin häntä jokusen kerran ja enkä voi vieläkään antaa sitä itselleni anteeksi. Lapselta pyysin sitä anteeksi silloin ja nyt vielä kun hän on aikuinen.
Itse en hakenut aikoinaan ulkopuolelta apua. Sain lopetettua väkivallan itse. Se loppui, kun huomasin lapseni väistävän minua kun olin vihainen vaikkakaan en aikonutkaan tuolloin lyödä. Muistan vieläkin elävästi lapseni silmät ja väistöliikkeen tuolloin. Silloin päätin, etten enää kohtele lastani kaltoin. Päätös on pitänyt.
Uskon että sinäkin pystyt lopettamaan väkivallan. Olet jo pitkällä kun kerrot asiasta täällä ja olet neuvolassakin ottanut asian esille edes osittain. Sinun täytyy pohtia asiaa syvällisesti ja tarkkaan. Puhu asiasta myös lapsesi kanssa ja pyydä vilpittömästi anteeksi. Pidä lastasi lähellä ja osoita rakkautesi hänelle.
Vain sinä pystyt omaan käytökseesi vaikuttamaan, joko toisten avulla tai ilman.Joka tapauksessa joku muutos käytökseesi on tultava.Ymmärrät sen jo itsekin.
Onko sinulla huolia tällä hetkellä?
Itse huomasin hermostuvani myös lapseni kanssa kun oli vaikeaa.Heti sitä ei huomaa, mutta toistuva hermostuminen ja väkivaltaisuus pistää miettimään omaa käyttäytymistään.Jos on kyllästynyt elämäänsä sillä hetkellä, on ehkä työtön, parisuhteessa on ongelmia tai vaikka raha-huolia.Eiväthän nämä asiat oikeuta väkivaltaiseen käyttäytymiseen, mutta laukaisevat meissä ihmisissä kummallisia piirteitä.Jos näistä huolista pääsee edes jotenkin eteenpäin, voi se jo auttaa sinuakin ymmärtämään omaa käytöstäsi.
Nyt kun lapsesi on jo 7- vuotias, on aika lopettaa väkivaltaisuus.Huuda vaikka ennemmin täysillä mutta älä lyö.Omasta mielestäni lapselle raivostumisesta puhuminen on ok, muttei liikaa, sillä asia on jo lapsellekin tarpeeksi raskas.Riittää, että äiti näyttää osaavansa käyttäytyä kuinka aikuisen kuuluukin.
Sitähän me lapsillemme koko ajan yritämme.
Kaikkea hyvää!
vastaan ensin: mieti, missä tilanteessa muki menee yli? Todennäköisesti teillä on tilanteita, joissa aina tulee riitaa. Mieti mitä tapahtuu silloin, ja mieti etukäteen mitä voisit tehdä toisin. (Jos antaisit esimerkkejä niin saisit täsmäneuvoja). Oletko yksin lapsen kanssa?
En ole yksin lapsen kanssa. Isä asuu kanssa kotona. Yleensä hermostun silloin kun olen liian väsynyt. Riidat alkaa ihan tyhmistä tilanteissa. esim kun lapsi pukee ulkovaatteita päällensä. Alkaa kitiseen ja mekastamaan kun haalari ei mene kunnolla. Tai että ruoka on pahaa... ihan tavallisissa tilanteissa. Hermostun myös kun lapsi alkaa ärsyttämään minua., haukkuu tyhmäksi, rupeaa sössöttämään kun tietää minun siitä hermostuvan. Ja sitten kun poika aloittaa sen järkyttävän itkun, kiljuu kurkku suorana. Siihen pitäisi olla edes mitään syytä. Tiedän hermostuvani aivan pikku asiaista mutta silloin ne tuntuvat niin suurilta. Eli meidän riidat tulevat joka päiväisistä asioista. Nyt onneksi on mennyt eilinen ja tämä aamu ainakin hyvin.
Ihan samat jutut, ja on vieläkin! Meillä on kaksi lasta ja kun puen heitä ulos, alkaa aina se nahistelu eteisessä, rämpytetään valoja ja availlaan ovia. Vedetään kaapeista lapasia ulos ym. Joskus saatan raivostua aivan silmittömästi tällaisista pikkuasioista. Sama jos laitan ruokaa ja sitä sitten käännellään lautasella, eikä syödä. Nämä asiat kuulostavat tässä kirjoitettuna aivan naurettavilta raivokohtauksen aiheilta, mutta todellisuudessa ne saavat vereni kiehumaan, en voi sille mitään. Tietysti on päiviä, että en hermostu. Nykyään itseasiassa hermostun harvemmin, mutta kun pojat olivat pienempiä ja tuli vähemmän nukuttua, olin välillä todella kovilla itseni kanssa. Jotenkin se riittämättömyyden tunne on sielä taustalla, kun hermostuminen alkaa hiipiä mielentilaani.
Minulle oli suunnaton apu perheneuvolasta. Sain jutella ja purkaa itseäni, opin ymmärtämään itseäni kaikenkaikkiaan paremmin. Ymmärsin myös sen että on aivan sallittua ja inhimillistä raivostua välillä ja "kiekaista" takki tyhjäksi. Jos lapsiaan rakastaa ja sen kaikessa heille osoittaa, niin kyllä he kestävät sen, että joskus huudat niin että ikkunat pullistuu. Ja nimenomaan jos se helpottaa sinun oloasi niin, ettet lyö lastasi. Minä olen myös selittänyt käytöstäni lapsilleni ja tuonut esiin niitä asioita jotka minua harmittavat ja miksi. Olemme käyneet hyvin antoisaa keskustelua aiheesta, lapset myös antavat hyvin suoraa ja konstailematonta palautetta, josta voi aikuinenkin oppia!
Ei lapsille saa huutaa.
Jos heille huutaa, tulee heistä juntteja eivätkä he pääse "hienoihin" kouluihin.
Hehän oppivat kotona jo huonot tavat eivätkä näin ollen menesty elämässä vaan heistä tulee jotain jobbareita ja muita epämääräisiä bussikuskeja!
Hyihyi, olisit kasvattanut itesäsi lisää ennenkuin poikasi teit.
Ihanaa kuulla että tästä pääsee yli. Olen rauhallisempi ollut kun tiedän että minä en ole ainut, niin kuin luulin. Ja nyt minulla on paljon uusia voimia selvitä tästä tilanteestani. KUnha vaan saisin perheneuvolassa suuni auki... Mitä olen tehnyt.
Sinulle "Hirviö" taas toivotan onnea ja menestystä, kun ymmärrät ongelmasi ja haluat tehdä asialle jotain. Voimia:)
Toivottavasti et ollut viestisi suhteen tosissasi? Kyllä tähän maailmaan ääntä mahtuu, en todellakaan huuda kokoajan lapsilleni, onko sinulla sisälukutaidossa vikaa, täh?
Huutaminen silloin, kun pinna palaa, on parempi vaihtoehto kuin väkivalta, vai mitä tiina?
Aika hassu ajatus, mutta äkkiseltään vaikuttaa siltä, että lapsi tietää jo etukäteen sinun pimahtavan tietyistä asioista, ja ärsyttää "tahallaan". Seuraavan kerran kun huuto alkaa, niin laita takki päälle ja jätä lapsi isänsä kanssa kotiin. Sinun ei tarvitse kuunnella turhaa ulvontaa ja hermostua siitä. Lapselle voit sitten tullessasi kertoa , että lähdit, koska et halua kuunnella huutoa, jos on jotain asiaa, niin voi puhua pienemmällä äänellä, sulla on kuulo ihan normaali. Jos kiukuttaa, niin se on ihan hyväksyttävää, mutta ei koko perheen tarvitse kuunnella terveen (oletan?) lapsen raivokohtauksia.
Ja jos ruoka on pahaa, niin sitä ei ole mikään pakko syödä (mutta muuta ruokaa ei sitten sinä päivänä tule, kun tulee nälkä, niin syö sitten sitä "pahaa"). Meillä on ruuan kanssa pelleilty jossain vaiheessa raivon partaalle asti. Johtui varmaan siitä, että mummulassa ruoka oli elämänehto numero 1 ja lapselle laitettiin aivan mitä keksi pyytää. Huippu oli se, kun lapsi ilmoitti pöydässä, ettei syö. Sanoin, että ei tarvitse, mutta istut pöydässä 10 minuuttia, ja ellei mikään maistu, voit poistua. Lapsi ilmoitti, että hän kyllä oksentaa, jos joutuu katselemaan kun muut syö tota (ja kyseessä ei tosiaan ollut mikään erikoinen pöperö, olisiko ollut jotain uunissa tehtyä peruna-jauhelihalaatikkoa). Siinä vaiheessa meinasi muki mennä yli, mutta vedin syvään henkeä, ja sanoin, että varmaan tiedät, missä on vessa, jos siltä tuntuu. Tätä ruokapöytätaistelua olin jo mielessäni käynyt moneen kertaan läpi. Tulin siihen tulokseen, että minua otti päähän, kun kovalla vaivalla tein ruokaa ja sitten lapsi ei syö. Moneen vuoteen en enää ole uhrannut ruuanlaittoon suunnattomasti vaivaa, perunaa, riisiä, pastaa, jauhelihaa, kanaa, kalaa nopeasti valmistettuna. Tai sitten on vaikka muusia ja siihen lisäkkeitä, jos tilpehöörit ei maistu, niin syököön pelkkää muusia.
Meillä on ollut samanlaista mihinkään johtamatonta ruokakeskustelua, "aina" on pahaa ruokaa. Laitoin tytön 13 v joulun jälkeen laatimaan listan mitä halusi syödä seuraavat kaksi viikkoa (=14 ruokaa mitkä maistuu). Suurella vaivalla löytyi 6 päivän ruuat, mutta enempää ei sitten keksinyt, ja lopuksi sanoi, että oikeastaan mä voin syödä lopun aikaa melkein mitä vaan. Pieniä reunaehtoja tuli kyllä, sovittiin että ei ole sienikastiketta eikä simpukoita sisältävää pääruokaa. Toi muusi oli muuten tosi hyvä vinkki, sitähän voisi tehdä ison kattilallisen ja jos tulee tehtyä sienimuhennosta tai kasvispaistosta, niin syököön tyttö muusia, se on erittäin terveellistä!