ystäviä ollut viimeksi joskus parikymmentä vuotta sitten. Itsetunto onneton ja lisäksi jonkinlaista sosiaalisten tilanteiden pelkoa. Käytännössä elämä on mennyt tähänasti niin, että kun on päässyt askeleen eteenpäin, niin on tullutkin kaksi taaksepäin. Tilaisuuksia ja mahdollisuuksia on ollut vaikka mihin, mutta uskallusta tarttua niihin ei.
Miten voi muuttaa tilanteen, joka on eskaloitunut vuosien saatossa tähän? Miten rikkinäinen ihmispelkoinen elämän päähänpotkima (ehkä ansaitusti) voi saada aikuisena itselleen sosiaalisen elämän, jos lähtötilanne on nolla?
Miten voi muuttaa tilanteen, joka on eskaloitunut vuosien saatossa tähän? Miten rikkinäinen ihmispelkoinen elämän päähänpotkima (ehkä ansaitusti) voi saada aikuisena itselleen sosiaalisen elämän, jos lähtötilanne on nolla?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Ymmärrän täysin tuon ettei aina ole uskallusta tarttua tilanteisiin. Itsetuntoon on varmasti vaikuttaneet monet asiat.
Uskon, että on toisiakin jotka samaistuu kirjoitukseesi.
Kirjoitit päähän potkimisesta ja sulkeissa ehkä ansaitusti. Välillä sitä itsekin on miettinyt mennyttä ja ikää karttuessa välillä harmittaa/ on harmittanut jotkut asiat. Armollisuus itseä kohtaan tulee antaa. Tietyllä hetkellä ei ole vaan osannut toimia toisin (viisaammin) tai ei ole vaan ollut rohkeutta.
On hienoa, että olet kirjoittanut esim. tänne. Siihenkin vaaditaan rohkeutta, vaikka anonyymisti kirjoitellaankin. Minä en osaa sinua neuvoa, mutta katsotaan josko joku toinen vastaisi. Toivon sinulle kaikkea hyvää.
Kiitos vastauksestasi! Kun tarkastelen elämääni huomaan, että yksinäisyyteni on tiettyjen asioiden summa. Harmittaa ne kaikki menetetyt tilaisuudet, jolloin en osannut/uskaltanut toimia. Kyllähän sitä tulee aika usein mietittyä mihin kaikki tilaisuudet olisivat lopulta johtaneet, ja mitä muusta niitä olisi ehkä myöhemmin kehkeytynyt, jos olisi vain saanut suunsa auki.
Lisäksi tulee mietittyä aika paljon nuoruutta ja varhaisaikuisuutta, jolloin muut kokivat ja tekivät asioita, jotka jäivät itseltä väliin.
En tiedä, ehkä kaikella on jokin tarkoitus? Ehkä ansaitsen kaiken? Mitä enemmän tulee ikää mittariin, niin sitä vaikeammaksi tämä olo käy.
En kyllä tiedä, miten joku voi ansaita tulla päähänpotkituksi. Ehkä sellainen, joka itse potkii toisia päähän? Mutta silloinkin edettäisiin vain koston logiikalla. Viime kädessä kaikki "ansaitsisivat" tulla päähän potkituiksi.
Turha itseään on rajoittuneisuuksista tosiaan kovin paljoa syytellä. Yleensä niillä on syynsä, jotka eivät ole mitenkään yksioikoisia. Myös taipumuksilla syyttää itseään on syynsä - jotka voivat liittyä esim. masentuneisuuteen, sekin voi olla hyvä joskus tiedostaa.
Jos aloittajan nimimerkki viittaa ikään, niin et vielä ainakaan kovin vanha ole ihmisiä kohtaamaan ja asioita kokemaan. Mm. itselleni monia merkittäviä asioita ja kohtaamisia tapahtui vasta tuon ikäisenä tai myöhemmin.
Hyvin ja fiksusti ilmaiset itseäsi kirjoittaen ainakin. En näe syytä, miksi et voisi onnistua hyvin myös välittömämmässä kanssakäymisessä. Monet (ehkä yksinäistyneet erityisesti?) olemme todella ankaran kriittisiä ja ennakoilta negatiivisia itseämme kohtaan. Kuvitellaan ja luullaan, että mistään ei tule mitään, vaikka monissa asioissa on oikeastaan olemassa isoja vahvuuksia, jotka vain odottavat esiinpääsyään...
Vaikea nyt äkkiä ajatella muuta keinoa murtaa ahtaita ja jumittuneita kehyksiä kuin edetä vähän kerrassaan. Eteenpäin pääseminen kuitenkin usein palkitsee ja ruokkii itseään. Samalla on varmaan hyvä muistaa tarve välillä levätä, olla vaatimatta itseltä liikoja. Ja pettymysten kohdalla kun löytäisi sen armollisuuden itseä kohtaan... Varmasti epäonnistumisten kohdalla on hyvä muistaa, että missään kohtaamisissa osapuolia ei ole vain yksi vaan aina vähintään kaksi. Lopputulokseenkin harvemmin vaikuttaa vain yksi osapuoli. Älkää unohtako arvostaa itseänne.
Kiva oaktree86, kun vastasit.
Kirjoitat ja jäsentelet hyvin tekstiä.
Kaikkea ei kannata ottaa omille hartioille kantaakseen. Syy ei ole aina itsessä.
Kyllähän sitä itsekin miettii elämänkulkua. Mitä jos olisinkin tehnyt toisin. Sen miettiminen ei kuitenkaan muuta mitään. Yritän elää nyt tätä hetkeä ja uutta kohti. Armollisuus itseä kohtaan on hyvä asenne.
Tuo elämänkulun jossittelu on vain yksi katkera "marinaadi", jossa omakohtaisesti "marinoidun". Kyllähän sitä tulee kadehdittua lapsuuden koulukavereita ja muita menneisyyden tuttuja, joilta lähes kaikilta löytyvät kumppanit jne.
Aika usein tulee mietittyä, että miksi itselleni kävi näin? Vaikka olin ihan samanlainen lapsi kuin kaikki muutkin. Ehkä kyseessä on syyn ja seurauksen laki ja kohtaloni on valmiiksi sinetöity. Magnetisoitu vetämään epäonnea puoleensa. Kyllähän sitä tiedostaa, että on tehnyt elämässään monia asioita väärin, ja kohdellut muitakin kaltoin.
Toisaalta olen ollut elämässäni tilanteessa, jolloin minulla itselläni oli hyväpalkkainen työpaikka, mutta eipä se elämääni sen hohdokkaammaksi taikonut, samat ongelmat ja ajatukset pyörivät mielessä. Tilillä oli viisinumeroisia summia, mutta se tarjosi vain mahdollisuuden helpottaa hetkellisesti omaa oloani kulutuksen tai jonkun muun hetkellisen helpotuksen muodossa.
Kun tähän nykytilanteeseen on tavallaan kasvanut lähes koko elämänsä sisälle, niin en jaksa uskoa kuin suoranaisen ihmeen muuttavan kohtaloni.
Äläs nyt "marinoidu" liikaa siellä. Toivottavasti et loukkaannu mitä kirjoitan. Hyvällä tämän tarkoitan.
Olen itsekin osannut tuon marinoitumisen taidon aikoinani. Se on sellainen ns. noidankehä. Koin tuolloin painolastia elämässäni useastakin asiasta (mm. työstressiä). Lopulta sain suuren rauhan ja luottamuksen elämään. Ymmärsin haasteellistenkin vaiheiden jälkeen, että minua on kannateltu ja kannettu vaikeinakin aikoina. Elämä kantaa siis minua jatkossakin. Siihen uskon ja luotan. Se luottamuksen tunne on tuonut myös positiivisen otteen elämään.
Ymmärsin myös, että minun ei tarvitse olla samanlainen kuin muut (ns. yhtä menestyvä ja ulkoiset puitteet yhtä vauraat). Riitän tällaisena. Oivalsin, että olen itse myös paineiden aiheuttaja. Miksi siis verrata itseäni muihin. Miksi en tekisi päätöksiä parempaan suuntaan ja aloin tekemään muutoksia elämässäni.
Raha on välttämätöntä elämiseen. Se on tosiasia. Itse tein ison päätöksen jokunen vuosi sitten. Irtisanouduin vakituisesta työpaikastani. Tein tietoisen valinnan. Ansaitsen vähemmän, mutta vaakakupissa on toisella puolella paljon arvokkaampaa/ painavampaa (stressitön elämä ja elämästä nauttiminen). Olen ymmärtänyt ettemme vie kuoltuamme mitään mukanamme (ei materiaa, ei lainoja, ei rahaa, ei titteleitä). Olen vain onnellinen muiden puolesta, jos he haluavat opiskella ja elää eri tavalla elämää. Jokaisella on omat arvot jotka ohjaavat elämässä eteenpäin. Pääasia, että elän elämää mikä tuntuu hyvältä. Toivon myös, että osaisin kohdella toisia hyvin eli kasvaa ns. ihmisenä.
Koen yksinelämisen hyvänäkin asiana. Tässä saa tavallaan eheytyä aiemmista haavoista. Tänä aikana on mahdollista kasvaa tasapainoisemmaksi mahd. parisuhteeseen (jos sellainen on joskus tuleva). Tämän kokemuksen jälkeen arvostus kumppania/ yhdessäoloa kohtaan kasvaa. Jatkossa olen itse valmis seisomaan rinnalla paremmin kuin aikaisemmin. Panostamaan suhteeseen ja myöntämään omat virheet/haasteelliset puolet.
Niin tuohon rahaan vielä. Olet kokenut itsekin taloudellista vaurautta. Osuvasti kirjoitit ettei se elämääsi sen hohdokkaammaksi taikonut. Ei se raha tuo aina onnea. Helpottaa toki joskus.
Mietipä mitä unelmia sinulla on?
Voisitko lähteä askeltamaan niiden suuntaan. Askel kerrallaan.
Minun kokemus/ ajatukset voivat olla erilaisia kuin jonkun toisen. Näkökulmia voi olla monenlaisia. Se on aivan sallittua. Edelleenkin kirjoitan etten itse osaa neuvoa toista. Kerron vain omaa elämänkokemusta.
Kirjoitit paljon hyvää asiaa, ja osaan kyllä samaistua kertomaasi. Tuntuu, että oman ajatusmaailman muuttaminen on paljon vaikeampaa kuin joidenkin käytännön asioiden.
Ymmärrän täysin tuon ajatusmaailman muutokseen liittyvän haasteen. Kyllä joskus itsekin (oikein huonolla hetkellä) sorrun vanhoihin tapoihin. Myönnetään.
Onneksi yön jälkeen tai itkun jälkeen ajatukset ovat jo positiivisemmat. Näitä lankeemuksia tulee. Se on inhimillistä. Onneksi siihen ei jää enää pyörimään.
Luin joskus Kimmo Takasen kirjan päästä irti, vapaudu läsnäoloon. Aion ostaa sen vielä itselleni. Se oli hyvä kirja. Tommy Hellstenillä ja Anna-Liisa Valtavaaralla on myös hyviä kirjoja.
Nimimerkki Riikkainen antoi hyvän vinkin.
En yleensä kommentoi näin paljon kirjoituksia.
Sinulla on sellaisia kokemuksia jotka koskettavat/ ovat koskettaneet minuakin.
Ei se itsetunto ole minullakaan kovin vahva, mutta vahvistuu päivä päivältä.
Yksi mahdollisuus lähteä avaamaan tilannetta voisi olla, jos ottaisit yhteyttä lähimpään Mielenterveysseuran kriisityöntekijään ja keskustelisit hänen kanssaan tilanteestasi ja mahdollisuudesta saada oma koulutettu tukihenkilö. Mikäli sinulle on järjestettävissä tukihenkilöpalvelu, sinulle sovitaan tapaaminen tukihenkilöehdokkaan kanssa, ja sopimus voidaan tehdä, jos hyväksyt ko. henkilön. Tukihenkilön kanssa tapaatte sopimuksen mukaan (esim. joka toinen viikko parin tunnin ajan) ja voitte keskustella sinua askarruttavista asioista, käydä ulkona, harrastaa jotakin, käydä asoilla tms. Siitä voisi olla sinulle apua kovastikin. Lisätietoa löydät netistä www.mielenterveysseura.fi/fi/tukea-ja-apua/kriisikeskus-tukea-ja-apua-kasvokkain . Toivotan sinulle kaikkea hyvää elämääsi!
Hei! Jäi kertomatta erittäin tärkeä asia: Mielenterveysseuran kriisityöntekijän tapaaminen ja tukihenkilpalvelu ovat maksuttomia! Muistakaa pitää huolta itsestänne myös helteellä!
Hyvä tietää!
Sitä usein ajattelee että kaikki maksaa ja siksi ei tule ottaneeksi yhteyttä.