Tiedän, että mun olosuhteet on haastavat ja näitä on puitu ystävien kanssa jo monet kerrat ja periaatteessa tiedän, mitä pitäisi tehdä ja miten, mitä pitäisi muuttaa ja mitä "voisin saada" jne. Mä olen niin lamaantunut/turtunut/tottunut tilanteeseeni, että elän vaan tätä paskaa eteenpäin ikään kuin tuntematta mitään... Luulen, että olen herkkä luonne, joka on oppinut (väitän, etten ole tyhmimmästä päästä) erilaisia keinoja (tapoja, rooleja, tms) selviytyä ikään kuin neutraalilla pokalla suhteellisen kovista asioista. En ole kovanaama, mutta olen säilönyt tunteet ja herkkyyden jonnekin niin, ettei vaan satu. En siedä ajatusta siitä, että päästäisin jonkun ihmisen loukkaamaan, häpäisemään itseäni yms, pettyisin itseeni niin kovin, ja ruoskisin itseäni siitä, että "mitäs olit tuollainen syvällinen, tunteva hölmö ja uskoit, että susta välitetään". Joku tällainen lukko kai laittaa mut jaksamaan ihan ihmeellistä sekamelskaa vuodesta toiseen. Elän ties kuinka monta vuotta seksittömässä suhteessa ja suhteessa, jossa toinen ei oikeastaan koskaan ole sanonut rakastavansa. Vaikeita tunnemyrskyjä ja riitoja takana. Viime vuodet tasaista ystävätyyppistä suhdetta.
Työsuhteeni ovat taantuman aikaan valmistumiseni ja liian yleispätevän tutkinnon johdosta olleet melkoista tilkkutäkkiä, erilaisia työsuhteita, lyhyitä, vähän pidempiä, mitkä tuoneet mieletöntä stressiä. Olen ylitunnollinen ja tietyissä asioissa liian perfektionisti ja uuvun jo pelkästä ajatuksesta, että kaikki ei välttämättä mene nappiin. Olen hyppinyt alalta toisellae. Alemman korkakoulutukinnon päälle päätin taantuman jälkeen alkaa lukea uutta yliopistotutkintoa, jotta saan arjen raiteille. Sitten niitä töitä taas yhtäkkiä olikin, ja olin kauheessa pattitilanteessa, realisoidako vanha tutkinto tekemällä nyt hommia, joita kiven alta sai kaivaa, ja maku oikeestaan jo meni, kun vihdoin niitä sain. Rahaakin oli tehtävä. Uusi opiskelupaikka satojen kilometrien päsäsä. Tein sekä vaativia töitä varsin haastavassa pienessä kasvuyrityksessä, jossa varsin omanarvontuntoista porukkaa. Olin kuitenkin intoa täynnä, pyrin täydellisyyteen, miellytin kaikkia, silti minua kohdeltiin aivan kamalalla välinpitämättömällä ja töykeälläkin tavalla. Itkin silmäni päästä, mutta olin päättänyt, että kerrankin kun töitä sain, minähän näytän ja teen. Opiskelin ohessa aivan muuta etänä. Yritin pitää suhdetta kasassa.
Parin vuoden kuluttua psykososiaalinen kuormitus töissä oli niin kaameaa, että jo pitkään pohtineena jäin osa-aikaiseksi. tarkoituksenani levätä ja keskittyä enemmän yliopistoon - kynsin hampain onnistui. En edes kesälomilla ole jaksanut hankkiutua eroon tästä työstä. Olen päässyt muutamiin haastatteluihin lopulta, mutta olo on ollut nii maahan lyöty, että minusta on varmaan paistanut uupumus, henkinen yksinäisyys, vaatimattomuus itseäni kohtaan, etten ole uskaltanut kunnolla edes yrittää. Edelleen raadan. Itsetunto on ammatillisesti alin mahdollinen, vaikka tiedän, että olen tehnyt hyvää työtä ja niellyt kaiken paskan...
Tuntuu, etten kuulu mihinkään, ja luulen, että selkäni takana puhutaan, minulle nauretaan, selkäni takana juonitaan, minun haluttaisiin lopullisesti lähtevän... En tiedä 100% varmaksi onko totta, mutta joitakin vihjeitä siitä on. Joskus arkipäivät ovat sitä, että töissä liimaudun koneen ääreen tiukasti, koska voimavaroja ei ole sosiaalisuuteen, koska pelkään ja olen ihan turta, yritän vain kaiken tehdä täydellisesti... häpeän itseäni, koska en tunnista omaa osaamistani enkä rooliani enkä arvoani. Identiteettini on kadoksissa. Tuntuu, että kuulostan ja näytän joka päivä erilaiselta. Joskus töisä päästyäni tuijotan vain eteenpäin. Ei itketä, ahdistaa, toisaalta on vetelä ja vähän kuin tunnoton olo, en ajattele mitään, mutta alitajunnasta puskee täysi arvottomuus... ja inhoan itseäni, kun mukaudun ja miellytän, muuten jotain pahaa tapahtuisi, toisinaan, en välitä enkä tunne mitään siitä, mitä minusta ajatellaan. Olen kuin vanhentunut 20v.... Lamaantunut, poissaoleva olo. Pelkään, että oloni paljastuu. ... että minua pidettäisiin outona tms... Tuomiota, diagnoosia, lisäkysymyksiä, kiitos.... Joo, varmaan apua pitäis hakea joka tapauksessa, mutta....
Työsuhteeni ovat taantuman aikaan valmistumiseni ja liian yleispätevän tutkinnon johdosta olleet melkoista tilkkutäkkiä, erilaisia työsuhteita, lyhyitä, vähän pidempiä, mitkä tuoneet mieletöntä stressiä. Olen ylitunnollinen ja tietyissä asioissa liian perfektionisti ja uuvun jo pelkästä ajatuksesta, että kaikki ei välttämättä mene nappiin. Olen hyppinyt alalta toisellae. Alemman korkakoulutukinnon päälle päätin taantuman jälkeen alkaa lukea uutta yliopistotutkintoa, jotta saan arjen raiteille. Sitten niitä töitä taas yhtäkkiä olikin, ja olin kauheessa pattitilanteessa, realisoidako vanha tutkinto tekemällä nyt hommia, joita kiven alta sai kaivaa, ja maku oikeestaan jo meni, kun vihdoin niitä sain. Rahaakin oli tehtävä. Uusi opiskelupaikka satojen kilometrien päsäsä. Tein sekä vaativia töitä varsin haastavassa pienessä kasvuyrityksessä, jossa varsin omanarvontuntoista porukkaa. Olin kuitenkin intoa täynnä, pyrin täydellisyyteen, miellytin kaikkia, silti minua kohdeltiin aivan kamalalla välinpitämättömällä ja töykeälläkin tavalla. Itkin silmäni päästä, mutta olin päättänyt, että kerrankin kun töitä sain, minähän näytän ja teen. Opiskelin ohessa aivan muuta etänä. Yritin pitää suhdetta kasassa.
Parin vuoden kuluttua psykososiaalinen kuormitus töissä oli niin kaameaa, että jo pitkään pohtineena jäin osa-aikaiseksi. tarkoituksenani levätä ja keskittyä enemmän yliopistoon - kynsin hampain onnistui. En edes kesälomilla ole jaksanut hankkiutua eroon tästä työstä. Olen päässyt muutamiin haastatteluihin lopulta, mutta olo on ollut nii maahan lyöty, että minusta on varmaan paistanut uupumus, henkinen yksinäisyys, vaatimattomuus itseäni kohtaan, etten ole uskaltanut kunnolla edes yrittää. Edelleen raadan. Itsetunto on ammatillisesti alin mahdollinen, vaikka tiedän, että olen tehnyt hyvää työtä ja niellyt kaiken paskan...
Tuntuu, etten kuulu mihinkään, ja luulen, että selkäni takana puhutaan, minulle nauretaan, selkäni takana juonitaan, minun haluttaisiin lopullisesti lähtevän... En tiedä 100% varmaksi onko totta, mutta joitakin vihjeitä siitä on. Joskus arkipäivät ovat sitä, että töissä liimaudun koneen ääreen tiukasti, koska voimavaroja ei ole sosiaalisuuteen, koska pelkään ja olen ihan turta, yritän vain kaiken tehdä täydellisesti... häpeän itseäni, koska en tunnista omaa osaamistani enkä rooliani enkä arvoani. Identiteettini on kadoksissa. Tuntuu, että kuulostan ja näytän joka päivä erilaiselta. Joskus töisä päästyäni tuijotan vain eteenpäin. Ei itketä, ahdistaa, toisaalta on vetelä ja vähän kuin tunnoton olo, en ajattele mitään, mutta alitajunnasta puskee täysi arvottomuus... ja inhoan itseäni, kun mukaudun ja miellytän, muuten jotain pahaa tapahtuisi, toisinaan, en välitä enkä tunne mitään siitä, mitä minusta ajatellaan. Olen kuin vanhentunut 20v.... Lamaantunut, poissaoleva olo. Pelkään, että oloni paljastuu. ... että minua pidettäisiin outona tms... Tuomiota, diagnoosia, lisäkysymyksiä, kiitos.... Joo, varmaan apua pitäis hakea joka tapauksessa, mutta....
Vastaukset 2
Vanhimmat
Googlaa tunnelukko. Tee se testi. Tutki sitä asiaa otsikkotasolla, etsi itsestäs yhtäläisyyksiä, toistuvaa käyttäytymistä. Kuinka sä regoit tunteisiin, miltä susta tuntuu.
Niin, ei varmaan helpota, tiedät itsekin, että on monia muitakin ihan samassa tilanteessa.