En tarvitse uskoa, enkä sen tuomaa sisältöä elämääni. Olen kyllä joskus ollut niin sanotusti uskomassa. Mutta vuosien kokemus toi pettymyksen. Uskominen oli loppujen lopuksi marionettina elämistä. Ylhäältäpäin saneltiin, miten Raamattua pitää tulkita. Mutta itsenäinen Raamatun lukeminen ei ollut suotavaa, koska sieltä saattoi löytää kohtia, jotka nostivat esiin kiusallisia kysymyksiä. Ja kysymyksiähän ei saanut esittää. Sellainen kuitattiin epäilyksi. Ja epäily oli sama kuin uskosta luopumisen harkitseminen.
Raamatusta löytyy kyllä sadoittain lauseenpätkiä, joilla voi ohjailla ihmisen elämää. Mutta löytyy myös kohtia, jotka kumoavat toisen kohdan. Riippuu miten mitäkin halutaan tulkita.
Niin vanhoillislestadiolaisuudessa, kuin monessa muussakin yhteisössä, on uskomisessa perimmiltään kyse pysymisestä kuuliaisena yhteisölle ja sen opille. Taivaspaikkalupaukset ovat ehdollisia. Jos teet niin ja niin, olet taivaskelpoinen. Sellainen toiminta haiskahtaa melkoisen pahalle. Ihminen juopuu vallasta. Ja uskonnollisissa yhteisöissä on valtaa tarjolla. Ihminen kokee myös turvaa laumassa. Ja samaisissa yhteisöissä on sitä turvaa tarjolla. Samanmielisten joukko.
Ihmisellä on luonnostaan kuoleman pelko. Jeesuksen aikana oli helppo luvata ihmisille ikuinen elämä. Mutta moniko oikeasti nykyään uskoo, että jossain korkealla taivaissa on paikka, jossa kuoltuamme soitamme harppua loputtomiin?
Usein mietin, että mitä edes tekisin ikuisella elämällä, jos sellainen oikeasti olisi tarjolla.
Loppupäätelmäni on siis, että miksi eläisin elämää, jonka jotkut muut minulle räätälöisivät. Ja he perustelisivat sitä parituhattavuotta vanhoilla lauseilla ja lupauksilla, joilla ei ole mitään katetta. Paljon mielummin elän itselleni rehellisenä, vapaana tekemään itse päätökset omasta elämästäni, tietoisena siitä, että kun minä kuolen joskus ja sen jälkeen ei ole mitään. Ei yhtään mitään. Eikä ole kellään muullakaan.
Raamatusta löytyy kyllä sadoittain lauseenpätkiä, joilla voi ohjailla ihmisen elämää. Mutta löytyy myös kohtia, jotka kumoavat toisen kohdan. Riippuu miten mitäkin halutaan tulkita.
Niin vanhoillislestadiolaisuudessa, kuin monessa muussakin yhteisössä, on uskomisessa perimmiltään kyse pysymisestä kuuliaisena yhteisölle ja sen opille. Taivaspaikkalupaukset ovat ehdollisia. Jos teet niin ja niin, olet taivaskelpoinen. Sellainen toiminta haiskahtaa melkoisen pahalle. Ihminen juopuu vallasta. Ja uskonnollisissa yhteisöissä on valtaa tarjolla. Ihminen kokee myös turvaa laumassa. Ja samaisissa yhteisöissä on sitä turvaa tarjolla. Samanmielisten joukko.
Ihmisellä on luonnostaan kuoleman pelko. Jeesuksen aikana oli helppo luvata ihmisille ikuinen elämä. Mutta moniko oikeasti nykyään uskoo, että jossain korkealla taivaissa on paikka, jossa kuoltuamme soitamme harppua loputtomiin?
Usein mietin, että mitä edes tekisin ikuisella elämällä, jos sellainen oikeasti olisi tarjolla.
Loppupäätelmäni on siis, että miksi eläisin elämää, jonka jotkut muut minulle räätälöisivät. Ja he perustelisivat sitä parituhattavuotta vanhoilla lauseilla ja lupauksilla, joilla ei ole mitään katetta. Paljon mielummin elän itselleni rehellisenä, vapaana tekemään itse päätökset omasta elämästäni, tietoisena siitä, että kun minä kuolen joskus ja sen jälkeen ei ole mitään. Ei yhtään mitään. Eikä ole kellään muullakaan.
Vastaukset 2
Vanhimmat
No siinä ei ole kyse siitä, mitä Raamattu opettaa, vaan yritetään pitää kiinni harhaan menneistä uskon opeista, aina voidaan esittää käsityksiä, jotka ovat luopumuksen seurausta alkuperäisestä varhaiskristillisyydestä. Ja jos ei niitä uskota, et ole uskomassa. Voi voi...
Aloittajalta tervettä pohdintaa. Jokainen saa päättää itsenäisesti elämästään ja uskostaan.