olen aina kuullut tarinoita suvun kesken tulleista erimielisyyksistä ja en ikinä uskonut et omalle kohdalleni voisi käydä näin.
Sisareni elämä on sekoittanut perheeni kuviot ja loppua ei näy.Veljeni epäonnistunut elämä myös on
tuonut mukanaan yhtä sun toista.Vanhimpana huolehdin vanhemmistani,olen ollut tukipilarina monille,auttaen rahallisesti jne.Koskaan ei kiitosta,koskaan ei vastapalvelua,asioita salaillaan ja jos yrittää antaa neuvoja-loukkaannutaan ja ollaan tympääntyneitä ja sanotaan et älä puutu asioihin.Vanhempani kärsii kovin ja pelkään heidän luhistuvan.
Olen menettänyt lukemattomat yöunet heidän kaikkien takiaan,miksi on näin?Ja minä olen se pahin-kuulemma??
Miksi?
Onko kohtalotovereita?
Sisareni elämä on sekoittanut perheeni kuviot ja loppua ei näy.Veljeni epäonnistunut elämä myös on
tuonut mukanaan yhtä sun toista.Vanhimpana huolehdin vanhemmistani,olen ollut tukipilarina monille,auttaen rahallisesti jne.Koskaan ei kiitosta,koskaan ei vastapalvelua,asioita salaillaan ja jos yrittää antaa neuvoja-loukkaannutaan ja ollaan tympääntyneitä ja sanotaan et älä puutu asioihin.Vanhempani kärsii kovin ja pelkään heidän luhistuvan.
Olen menettänyt lukemattomat yöunet heidän kaikkien takiaan,miksi on näin?Ja minä olen se pahin-kuulemma??
Miksi?
Onko kohtalotovereita?
Vastaukset 19
Vanhimmat
Meillä äiti salaili veljemme ja erään sisaremme toilailuja ja makseli salaa heidän laskujaan ja velkojaan,nyt kun vanhemmat ovat kuolleet jatkaa vanhin sisar näiden kahden palluttelua,heistä ei ikinä saisi sanoa mitään pahaa,perinnöt ja talorahat jaettiin myös tasan vaikka nämä kaksi olivat saaneet etukäteen jo kymmeniä tuhansia sekä toinen heistä meiltä muilta lupaa kysymättä tyhjensi vanhempiemme talon ja vei mennessään kaikki huonekalut,tämä on mennyt niin pitkälle ettei enää huvita osallistua minkäänlaisiin sukupippaloihin!
Vanhenmpien kuoltua en ole enää pakkoväleissä sisarusteni kanssa,meille kun ei nyt enää ole mitään yhteistä!
Varsinkin vanhempien kuoltua alkaa varsinainen välien selvitys.
Siinä ei keinoja kaihdeta.
Meillä ainakin meni sisaruksilla välit siitä lähtien poikki ja pysyy.
Vanhemmat kuolivat aikalailla peräkkäin.
Paha, mutta minkäs teet?
Olen kuullut tuollaisista jutuista joskus muualtakin, mutta en itse ole moista kokenut.
Meillä on päinvastoin: suku pitää yhteyttä todella tiiviisti, eikä koskaan ole tullut minkäänlaista eripuraisuutta mistään asiasta - ei eläessä eikä kenenkään kuoleman jälkeenkään.
Ikäviä kokemuksia varmasti tuollaiset; jättävät varmasti jälkensä jokaiseen sen kokeneeseen 'perilliseen'... Vai jättävätkö heihin, jotka haaskalintuina touhuilevat...?
Ystävät sensijaan!Sinulla on siis ollut tuuria jos on mukavia sukulaisia!
Ei sisaruksia ole pakko tavata eikä vanhemmistaankaan ole pakko pitää!
suuntaista minullakin. Olen vanhin ja itsellä ei ole lapsia.
Lapsina ja nuorempina oltiin tosi läheisiä sisarusten kesken. Ajattelin, että ikinä ei voisi tulla riitoja, perinnöstä tms.
No, sellaisessa pisteessä ei vielä ollakaan, toivottavasti ei tule.
Perheitä on perustettu, itse asun yksin ja
huomaan, että esim. äitini pitää itsestään selvänä että käyn hänen luonaan, paljon useammin kuin muut, matkoissa ei suuria eroja. Oma luonne on sellainen, että ei halua loukata, pelkää että katuu myöhemmin. Yrittää ymmärtää että vanha ihminen tuntee itsensä yksinäiseksi.
Sisarusten kesken välit jotenkin teennäisemmät, kuin nuorempana. Ei mitään isoja riitoja.
En näyttänyt loukkaantumistani esim.sellaisesta, kun vejeni jolla kolme lasta taannoin mainitsi minulle (kerroin seuraavani tosi-tv ohjelmia): sellaista se on kun ei ole omaa elämää!
Käyn heillä tosi harvoin, enkä missään tapauksessa kuulu heidän elämäänsä oikeastaan olleenkaan, saati häiriöksi asti. Sen vuoksi ei voi väittää ettei minulla olisi omaa elämää.
Eipä sitä uskois, ei. Kuitenkin näyttää, että ahneus ja kateus voivat rikkoa hyvät ja läheisetkin ihmissuhteet loppuelämäksi.
Olen nähnyt isohkon perintöriidan, jossa kiisteltiin tyhjästä: vanhasta huonohkokuntoisesta mummonmökistä ja pienehköstä pienviljelytilasta ja yhtä pienestä metsäläntistä. Osallisia oli kymmenkunta ja perintöosuus näin ollen "roposia".
Yksi olisi halunnut lunastaa muiden osuudet ja tehdä muistojen kesäpaikan, jossa kaikki olisivat voineet käydä, koska paikka oli monien satojen kilometrien päässä ostajaehdokkaan kodista. Maat oli tarkoitus myydä naapurille. Kukaan muu ei halunnut mörskää ostaa, mutta ainakin yksi esti myynnin sille, joka olisi halunnut.
Ahneus ja kateus estivät kaupat. Alettiin laskea jokaista risua ja männynkäpyä, jonka kukakin oli muka ottanut tilalta "ennakkoperintönä" ja laskettiin myös palveluksia, joita oli tehty vanhempien elinaikana, minkä perusteella joillekin olisi pitänyt kuulua isompi perintöosuus. Näytti että rahanarvokin sekottui joiden päänupissa, tilan arvo-odotuksiin ilmestyi mielikuvissa nolla jos kaksikin liikaa.
Kun kaikkea tätä katseli, ei tiennyt itkisikö vai nauraisiko. Tässä yksi tarina, muitakin on ja lisää odotettavissa. Mutta avainsanat ovat samat: ahneus ja kateus.
jatkan kun alkuun pääsin,meillä jakamaton omaisuus jossa polemiikkia siitä,mitä kellekkin annetaan.
Veljeni omii jo valmiiksi kotitilaa,on vihainen kun "sekaannun"auttamalla vanhempiani lakiasioissa.Sisareltani paljastui isot velat,neljä lasta tehtyään muutti paikkakunnalta pakoon menneisyyttään ja tapasi miehen joka halusi "tarkistaa"-mitä omistamme,kahvikuppeja myöten.Sisareni onnenhuumassaan ei näe totuutta,mies saa pyöritellä häntä miten tahtoo,hän on löytänyt omansa ja haluaa parantaa elämänlaatuaan..?!Vanhempani ovat väsyneet sisaren tuomiin ongelmiin jo parinkymmenen vuoden ajan ja ovat kieltäneet miehen tulon maisemiin.
Sisareni mies käytti hyväkseen tytärtään ja on jo kärsinyt tuomion koska minä nostin asian esiin kuultuani sen.
Niin paljon murhetta ja kaikki ei vielä mahdu tähän,lisää olis vaikka kirjan verran!
Itselläni asiat täysin kunnossa,ei velkaa,ei nälkää,mukava mies ja elämä suht tasaista.
Tasan ei käy onnenlahjat.
Olen usein miettinyt, miksi kohtalo antaa toisille niin kovin paljon murheita, ja toisille taas vaikka mitä hauskaa?
Ei se aina voi olla ihmisestä itsestäkään kiinni?
Itse uskon, että kaikella on tarkoituksensa. Se vaan pitää oppia näkemään, ja toimia sitten toisin.
Minulla itsellä on tuo kaikki vielä edessä, jota kuvailit....niin...paitsi...eihän sinun vanhempasi ole vielä kuolleet? Riitaa on siis jo vanhempien eläessä. Hm.
Toivon äitini elävän vielä kauan, ettei tulisi noita perintöriitoja aikoihin!(on 82v.)
En kyllä kestä sitä riitaa, jonka veljeni vaimo tulee aiheuttamaan. Hän on jo vuosia sitten selittänyt mitä HÄN haluaa!!
Pitkää ja mielekästä elämää kaikille!
Veljesi vaimo halutkoon rauhassa ihan mitä haluaa. Hänellä ei ole kerrassaan mitään sanomista perintöasioissa, hänhän ei peri ketään.
Todellisuudessa nimittäin pahimpia taitavat olla nämä lasten puolisot, jotka sekaantuvat näihin perintöasoihin ja alkavat omimaan tulevaa jäämistöä mutkan kautta tai jopa suoraan.
Tunnen itse yhden, joka vähitellen tyhjenteli vanhuksen vinttejä ja komeroita vanhoista esineistä. Pyysi, saako ottaa eikä vanhus ymmärtänyt tai kehdannut kieltää. Tämä on hyväksikäyttöä ja ahneutta vaikka ei penninkään arvoa niille laskisi. Muillekin osallisille olisi kyllä kelvannut, mutta oli sentään jotain häpyä.
lasteni hyvät välit Ei toivottavasti rikkoudu kuoltuani, sillä JOS Luoja suo ehdin hävittämään omaisuuden jättämättä edes arkkurahaa. Mutta minun lapseni jatkavat toivottavasti tämänjälkeen mukavaa yhteieloaan.
Toivottavasti ne eivät ala tapella kenen kuuluu maksaa arkku...
Äidin kuoltua jopa hänen puhelinlaskuistaankin tuli kinaa!
Suku on todella pahin. Meillä oli riitaa jo vanhempien eläessä,. Vähän valiä oli tilanne jossa joku ei puhunut toiselle jne.. ja siinä sitä yritti olla kaikkien "välittäjä", että olisi edes jotenkin toimeen tultu. Mutta pahin kaikista olin minä tietenkin kuopuksena ja tarpeettomana, vaikka vanhempani hoidinkin omien lasteni ohella.
Vanhemmat ja viisaammat osasivat hyvin lypsää ajoissa kaiken tarpeellisen, joten jakamista ei tarvinnut enää liiaksi miettiä. No nyt en ole enää tekemisissä paljoakaan ,toiseen välit kokonaan poikki, mutta vanhemmat onneksi jo "paremmalla" puolella joten omakin elämäni nyt hyvin rauhallista. Terveys vaan meni siinä kaiken paineeen ja hoivaamisen keskellä.
Hyvää jatkoa sinulle isosisko ja jaksamista !
Olin samassa tilantessa koska asuin lähimpänä äitiä ja lapseni olivat jo aikuisia,harteilleni sälytettiin äidin asioiden hoito ja loppuaikanan ennekuin sain hänet hoitokotiin joapa asuinkin kotitalossa vuorotellen tyttäreni kanssa koska ei dementoitunut äiti pärjännyt siellä enää yksin ja pelkäsin hänen sytyttävän tulipalon tai kaatuvan!
Tutulta tuntuu! Ei kuopus aina ole se "lellikki", joksi hänet useat luulevat. Jaksellaan, minäkin olen terveyteni menettänyt.
Kun yleensä aina toitotetaan sitä, että kuopukset saavat kaiken ja ovat lellittyjä, niin tässä ikäluokassa ne joskus ovat myös ns. "vahinkoja" jolloin kaikki kiukkukin voi kohdistua heihin.
Ja samalla kun vanhemmat sisarukset "pääsevät" jo maailmalle jää kuopuksen osaksi tehdä ja huolehtia kaikesta ilman isopaa kiitosta. Monesti vain haukut perään tulee.
Joten jaksamisia sinullekkin ja sisulla eteenpäin toinen kuopus !