Anna minun

koskettaa. Antaisitko.

On pelottavaa, kun toinen ihminen katsoo silmiin niin kauan, niin luottavasti, että katse luo reitin syvään kohtaan. Se on pelottavaa.

Sellainen surullinen, vaikka luottava katse ojentaa puolet taakasta toiselle, ota, ota tästä ja auta minua, sellainen katse velvoittaa. Onhan se pelottavaa.

Mutta mitä olisi ilman tuota katsetta, joka ihmisten välille luo syvän ymmärryksen? Mitä olisi ilman ymmärrystä, joka näyttää ihmisestä pienen paljaan lapsen, yksinäisten päivien ja öiden kivun, piinaavan halun olla osa ihmisistä muodostuvaa joukkoa jotta oppisi käyttäytymään lajityypillisesti, hyväksytysti, kelpaavasti?

Yhtyä johonkin, olla toisen ihmisen kanssa yhteensä kaksi.

Olennaista tässä ei ole se, onko sinulla halu olla minun kanssani yhteensä kaksi, tai onko minulla halu olla sinun kanssasi yhteensä kaksi. On matka, jota teemme, en puhu tunteista (jotka lopulta kuuluvat pinnallisen, alati muuttuvien, epäluotettavien asioiden kategoriaan), puhun siitä, että tukeudumme toisiimme, eikö niin, tällä taivaansinisellä polulla, opetellen hengittämään juuri nyt, juuri tässä hetkessä.

Anna minun koskettaa siis. Ei ei, säästä itseäsi tekemästä johtopäätöksia; kerroinhan, että tunteet ovat epäluotettavia. Ei mietitä motiiveja. Minä olen hyväksynyt viime aikoina paljon asioita. Koskettaminen tuntuisi hyvältä ja oikealta. Koska miljoona sanaa on jo sanottu, ja on kirjoitettu mitä on kirjoitettu. Kun sanat loppuvat ja kun toisen kanssa voi olla hiljaa, kämmenselän, niskan, ranteen koskettaminen olisi jatkumo sanoille, joiden merkitys on riittämätön.