Ajatuksia selvitelläkseni kirjoitan. Olen 43-v lapseton (eronnut) nainen. Olen reilu 5 vuotta seurustellut 48-v, miehen kanssa, jolla 2 lasta (13-v ja 15-v). Miehellä viikko-viikko-yhteishuoltajuus. Lapset asuvat pysyvästi yhdessä asunnossa toisella paikkakunnalla, ja vanhemmat asuvat siis siellä vuoroviikoin lasten kanssa. Itse usein seuraan miestä ainakin osaksi viikkoa lasten kotiin. (Vanhemmat ovat halunneet, että ero häiritsisi mahd. vähän lasten elämää - eli saavat asua samalla paikkakunnalla ja käydä tutut koulut loppuun.) Joka toinen viikko mies asuu kanssani omistusasunnossani.
Miehen ex on jo uudestaan naimisissa ja asuu sitten kolmannella paikkakunnalla. Hän on vahvasti kuviossa mukana, ja exät ovat lasten asioista aktiivisesti yhdessä keskenään.
Suhteessamme on paljon hyvää, miksi se on jatkunut näinkin kauan. Minua kuitenkin kaihertaa sen, etten ole pystynyt luomaan omaa kodilta tuntuvaa kotia, joka olisi kaikille siellä asuville koti - mitä myös parisuhteelta haluaisin. Mies on virallisesti kirjoilla lasten luona, eikä tämä sinkkuaikoina hankkimani kaksio tunnu yhteiseltä kodilta. Ainainen "joka toinen viikko" myös rassaa. Seksielämää meillä ei ole koskaan ollut lapsiviikoilla, koska mies ei kerta kaikkiaan pysty/ halua lasten nukkuessa naapurihuoneissa. Ei se ole kynnyskysymys, mutta vaikuttaa toki.
Meillä on siis koko ajan ollut sellainen ajatus, että "sitten kun" lapset lentävät kotoa, hankimme oman yhteisen kodin. Siihen on kuitenkin vielä vuosia aikaa.
Omalta osaltani tämä suhde on merkinnyt myös lopullista ratkaisua mahd. omien lasten hankinnalle. Mies ei niitä enää halua, itse täytän pian 44...
Vaikeaa olisi ilmoittaa, etten enää halua jatkaa. Tuntisin syyllisyyttä ja kieletämättä menettäisinkin asioita. Toisaalta olisi helpotus, ettei enää tarvitsisi elää miehen huoltajuustilanteen ehdoilla - voisi ehkä luoda sen oman pesän, vaikka sitten yksin.
Oletteko olleet yhtään vastaavassa tilanteessa? Oletko lähtenyt suhteesta rassaavan huoltajuus- tai uusperhekuvion vuoksi?
Miehen ex on jo uudestaan naimisissa ja asuu sitten kolmannella paikkakunnalla. Hän on vahvasti kuviossa mukana, ja exät ovat lasten asioista aktiivisesti yhdessä keskenään.
Suhteessamme on paljon hyvää, miksi se on jatkunut näinkin kauan. Minua kuitenkin kaihertaa sen, etten ole pystynyt luomaan omaa kodilta tuntuvaa kotia, joka olisi kaikille siellä asuville koti - mitä myös parisuhteelta haluaisin. Mies on virallisesti kirjoilla lasten luona, eikä tämä sinkkuaikoina hankkimani kaksio tunnu yhteiseltä kodilta. Ainainen "joka toinen viikko" myös rassaa. Seksielämää meillä ei ole koskaan ollut lapsiviikoilla, koska mies ei kerta kaikkiaan pysty/ halua lasten nukkuessa naapurihuoneissa. Ei se ole kynnyskysymys, mutta vaikuttaa toki.
Meillä on siis koko ajan ollut sellainen ajatus, että "sitten kun" lapset lentävät kotoa, hankimme oman yhteisen kodin. Siihen on kuitenkin vielä vuosia aikaa.
Omalta osaltani tämä suhde on merkinnyt myös lopullista ratkaisua mahd. omien lasten hankinnalle. Mies ei niitä enää halua, itse täytän pian 44...
Vaikeaa olisi ilmoittaa, etten enää halua jatkaa. Tuntisin syyllisyyttä ja kieletämättä menettäisinkin asioita. Toisaalta olisi helpotus, ettei enää tarvitsisi elää miehen huoltajuustilanteen ehdoilla - voisi ehkä luoda sen oman pesän, vaikka sitten yksin.
Oletteko olleet yhtään vastaavassa tilanteessa? Oletko lähtenyt suhteesta rassaavan huoltajuus- tai uusperhekuvion vuoksi?
Vastaukset 1
Vanhimmat
Eli haluat oman lapsen ja seksiä koko ajan? Jos kotisi ei tunnu kodilta niin myyt ja ostat uuden. Sun kämppä se tais olla.