Olen järkyttävän yksinäinen. Sitä ei ikinä uskoisi päälle päin, sillä olen valtavan sosiaalinen. Mutta kaikki aikani ja energiani kuluu työhön ja muiden ihmisten auttamiseen. Kukaan ei ole vuosiin tahtonut tietää, mitä minulle oikeasti kuuluu.
Minulla ei ole yhtään ystävää. Varmasti moni laskee itsensä ystäväkseni, mutta ihmissuhteeni eivät ole vastavuoroisia. Olen yksin se, joka kuuntelee ja on kiinnostunut. Joka auttaa, huolehtii ja välittää. Tätä on jatkunut niin kauan, että sieluni pohja paistaa jo. Olen täysin tyhjä, enkä jaksa enää yrittää.
Läheisilläni on isoja ongelmia ja ne ovat jyränneet minutkin alleen. Syöpä, Alzheimer, rikokset, erot, huoltajuuskiistat, kuolemat, avuttomuus. Olen kuin roskakori, johon kaikki voivat kaataa kaiken. Minä tulen, minä autan, minä ehdin aina rientämään paikalle. Jokainen oma asiani, jopa työni, on läheisteni mielestä toisarvoista heidän ongelmiensa rinnalla.
Olen kaikille itsestäänselvyys. Muuri jota vasten takoa nyrkkejään ja kiukutella maailman epäoikeudenmukaisuutta. Ja vaikka sanon, etten jaksa, että aivoistani katkeaa kohta suoni, sitä ei kukaan edes kuule.
Minulla ei ole aikaa omille harrastuksille, ei ihmissuhteille, ei millekään. Aina joku joutuu sairaalaan, aina joku itkee jotakin murhetta.
Kaiken lisäksi olen se, johon puretaan viha. Jotenkin kaikesta voi aina syyttää minua. Kaikkeen minussa voi olla aina tyytymätön, eikä mun satsaus riitä kenellekään.
Mutta mistä ihminen voi jatkaa antamista, jos kaikki on jo imetty kuivaksi. En pysty antamaan enää edes itselleni mitään. Jos joskus saan olla rauhassa, makaan vain sohvalla ja itken.
Sitä ei näe ulospäin. Olen yrittänyt puhua tilanteestani läheisilleni, mutta heitä ei kiinnosta. Ylikorostuneen velvollisuudentunteeni takia en voi silti vaan jättää heitä pulaan.
Jouduin taannoin sairauskohtauksen takia sairaalaan ambulanssilla. Näiden niin kutsuttujen ystävieni mielestä pilasin heidän päivänsä ja liioittelin tilannetta. Myöhemmin he ihmettelivät, miksi minua hoidettiin ja lääkittiin sairaalassa, vaikka heidän mielestään ei olisi tarvinnut. Itkin tilannetta monta päivää ja päätin sitten, että pikkuhiljaa lopetan yhteydenpidon kaikkiin tällaisiin ihmisiin. On kuitenkin ollut rankkaa huomata, ettei jäljelle jää mitään.
Olen vain pelkkä hyödyke ihmisille, enkä ilmeisesti osaa muuta. Hyvä ei todellakaan kierrä ainakaan minun suuntaani takaisin. En tiedä, mitä pitäisi tehdä. Olen niin loppu, yksinäinen ja pettynyt elämään, että en halua elää.
Minulla ei ole yhtään ystävää. Varmasti moni laskee itsensä ystäväkseni, mutta ihmissuhteeni eivät ole vastavuoroisia. Olen yksin se, joka kuuntelee ja on kiinnostunut. Joka auttaa, huolehtii ja välittää. Tätä on jatkunut niin kauan, että sieluni pohja paistaa jo. Olen täysin tyhjä, enkä jaksa enää yrittää.
Läheisilläni on isoja ongelmia ja ne ovat jyränneet minutkin alleen. Syöpä, Alzheimer, rikokset, erot, huoltajuuskiistat, kuolemat, avuttomuus. Olen kuin roskakori, johon kaikki voivat kaataa kaiken. Minä tulen, minä autan, minä ehdin aina rientämään paikalle. Jokainen oma asiani, jopa työni, on läheisteni mielestä toisarvoista heidän ongelmiensa rinnalla.
Olen kaikille itsestäänselvyys. Muuri jota vasten takoa nyrkkejään ja kiukutella maailman epäoikeudenmukaisuutta. Ja vaikka sanon, etten jaksa, että aivoistani katkeaa kohta suoni, sitä ei kukaan edes kuule.
Minulla ei ole aikaa omille harrastuksille, ei ihmissuhteille, ei millekään. Aina joku joutuu sairaalaan, aina joku itkee jotakin murhetta.
Kaiken lisäksi olen se, johon puretaan viha. Jotenkin kaikesta voi aina syyttää minua. Kaikkeen minussa voi olla aina tyytymätön, eikä mun satsaus riitä kenellekään.
Mutta mistä ihminen voi jatkaa antamista, jos kaikki on jo imetty kuivaksi. En pysty antamaan enää edes itselleni mitään. Jos joskus saan olla rauhassa, makaan vain sohvalla ja itken.
Sitä ei näe ulospäin. Olen yrittänyt puhua tilanteestani läheisilleni, mutta heitä ei kiinnosta. Ylikorostuneen velvollisuudentunteeni takia en voi silti vaan jättää heitä pulaan.
Jouduin taannoin sairauskohtauksen takia sairaalaan ambulanssilla. Näiden niin kutsuttujen ystävieni mielestä pilasin heidän päivänsä ja liioittelin tilannetta. Myöhemmin he ihmettelivät, miksi minua hoidettiin ja lääkittiin sairaalassa, vaikka heidän mielestään ei olisi tarvinnut. Itkin tilannetta monta päivää ja päätin sitten, että pikkuhiljaa lopetan yhteydenpidon kaikkiin tällaisiin ihmisiin. On kuitenkin ollut rankkaa huomata, ettei jäljelle jää mitään.
Olen vain pelkkä hyödyke ihmisille, enkä ilmeisesti osaa muuta. Hyvä ei todellakaan kierrä ainakaan minun suuntaani takaisin. En tiedä, mitä pitäisi tehdä. Olen niin loppu, yksinäinen ja pettynyt elämään, että en halua elää.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ihmisellä on (tai pitäisi olla) monta lajia älykkyyttä ja sinultä näyttää puuttuvan tunneäly. Yritä kehittää sitä, niin voit kehittyä ihmisenä ja tulet paremmintoimeen ihmisten ja itsesi kanssa. Nyt sinulla on tuollainen älytön uhriasenne, joka on ihan pelleilyä.
Sulla kun tuota tunneälykkyyttä näyttää riittävän, niin et kuitenkaan älynnyt suuressa nerokkuudessasi pitää suutasi kiinni? Lyödyn lyöminen on raukkamaista. Kommentistasi ei ole mitään hyötyä, se aiheuttaa pelkästään pahaa mieltä.
Aloittajalle tsemppiä. Ihmiset ovat kovin itsekkäitä, itsellänikin on kokemusta siitä. Kuuntelijoita ja auttahia on tässä maailmassa niin vähän, että kun joku niitä tekee, hän saa tehdä niitä loputtomiin. Kärsit todennäköisesti myötätuntouupumuksesta. Siihen löytyy varmasti apua. Tilanteesi vaikuttaa niin pitkittyneeltä ja jumiutuneelta, että tarvitset ammattilaista neuvomaan eteenpäin. Oletko jutellut työterveydessä näistä,? Suosittelen lämpimästi. :)
Aloittajalla on nimenomaan tunneälyä koska hän pystyy samaistumaan toisen tilanteisiin, on hyvä kuuntelija ja mahdollisesti neuvojenkin antaja. Kiittämättömyys on maailman palkka ja pätee valitettavan monen ihmisen elämässä. Oikealla tavalla pitää puolensa osata pitää, muuten tulee myöhemmin näpeille. Herkille tämä ei ole helppoa, kuten ei itsellenikään. Tsemppiä aloittajalle ja hakeudu ammattiavun piiriin jos tilanne tuntuu sietämättömältä.
Sehän on ihan jokaisen oma asia millainen kynnysmatto ja perseennuolija sitä haluaa ihmisenä olla....Aloittajalla vielä tuo marttyyriasenne ja uhriutuminen. Halutaan olla kaikkien ystävä, vaikka liekkö aloittajallakaan yhtään ystävää.
Töiden tekeminen myöskin on täysin vapaaehtoista, eli ei niitä tarvitse tehdä yhtään enempää kuin työehtopimuksessa sanotaan 40h/vko.
----> Aloittaja on ihan itse luonut itselleen ongelmansa.
MIkäli ihminen haluaa erakoitua, niin mikä estää....Ei tarvitse olla kenenkään kanssa missään tekemisissä jos ei halua...On aikaa harrastella ja keskittyä omiin asioihin.
Onks tää joku hirviöpalsta?
Ei tietääkseni...Minua aina huvittaa kun ihmiset hakevat vuodatuksiinsa empatiaa. Miksi totuuden kuuleminen on aina paha asia? Se, että sanotaan se minkä toinen haluaa kuulla..Silitellään päätä, paapotaan jne...Sehän se on aloittajankin ongelma....Let's face it.
Itsekkyys elämässä sopivissa määrin tekee ihan hyvää itse kullekkin.
Hallituksen tavoite on edistää vastauksia kysymyksiin. Politiikkaa tehdään siksi.