Yksi luokkalaiseni hankki väkisin apua, ja kuitenkin levitti asioitani muille. Mua syrjitään ja kiusataan edelleen, kiusaamistaji ja syrjimistäni hyssytellään ja hyssytellään eikä niihin puuututa. Nyt kaikki koulussa osoittelevat, ja sitten kun osoittelevat, myös nauravat ja mulkoilevat mijua. Minä olen ihan perus tyttö, olen ujo ja arka. Mutta myös kiltti, ja rehellinen. Olen ,yös luotettava. Minulla ei ole kavereita. Rn tiedä johtuuko se ulkonäöstäni, vai luonteestani. En kulje merkkivaatteissa, mutta minulla on aina siistit ja mukavan tuntuoset vaatteet päällä. Pyrin nöyttämään mahdollisimman luonnolliselta, enkä suttaa ja maalaa naamaani meikeillä ja pakkeleilla joka päivä. Vain vähän, vain vähän tai ei mitään.
Olen lopetranut syömisen, melkein. Silloin kun olen koulissa, en syö mitään ja nyt, ei huvita enää mennä välituunneille. Istun ne ajat vessassa, ja pidättelen itkua. Välillä tekisi soittaa kotiin, ja sanoa ja pyytäää että joku tulisi hakemaan minut kotiin. Sillä vaikka olen ilkeistä sukulaisistani päässyt eroon, aina sukulaiset tekee silti jotain.
En syö kotona kuin mahdollisimman vähän. Muua myös vösyttää todella paljon, ja ahdistaa olla koulussa.
En pysty syömään juuri mitään. Mutta otan silti vähän, mutta sekin tuntuu ahdistavalta. Tuntuu etten kelpaa tällaisena.
En halua sanoa kauheasti kuuta itsestäni. Vaikka ikää, ja muuta vastaavia asioita.
Mutta eli, en halua olla olemassa, silti olen, paitsi silloin kun kuolen tai muuten vain olen kopissani eli huoneessani ja viiltelen.
Harrastukseenikin tuntuu olevan vähön vaikea mennä, ja ylipäätänsä ulos koska tuntuu että mua tuijotetaan ja vaikka mitä.
Sen voin viel sanoo, et mul on vaikea masennus. Todella vaikea masennus.
Nyt vain valehtelen, ja huijaan yhtä tyyppiä eli aikuista jonka luona käyn, että olen kunnossa. Mutta en ole. En vain oikeasti ole. Mulla ei oo muuta vaihtoehtoa kai enää, kun antaa toisten nähsä että en enää syö, viiltelen joka paikkaan käsiin, jalkoihin ja kaulaan viiltojälkiä ja että en nuku tarpeeksi, ja että lopulta en nuku lainkaan. Ei auta muu, kun antaa toisten nähdä kärsinykseni. Mun kärsimys on jatkunut nuoresta pitäen. Sillä heti nuoresta pitäen, perheessäni on ollut väkivaltaa.
Mä en nyt tähän viestiin kitään auttamiskeskusksien numeroita ynnä kuuta ynnä muuta, ****** kommenttia ja vastauksia että jumala sinne jumala tänne, ja kuinka ymmärrätte muka ja vaikka ties mitä ****aa joka ei ole totta eikä tuu olee totta. Enkä mä muutenkaa oo mikää idiootti, kuten olen antanut ymmärtääkkin mutta ilmeisesti te ette ymmärrä.
Mä en vaa jaksa, ja jos en jaksa en jaksa. Ei mun tartte kärsii, enkä haluu kärsii ja sillä selvä. Mut mun täytyy mennäkki nyt nukkuu, ja tuun aamul siis tsekkaa eli kattoo et kuinka paljon vittuilui ja näsäviisaita tänne on tullu kommentoimaa ja vastaamaan.
Ps. En vastaa kellekkää, ku en vaa jaksa. Riippuu mikä fiilis. Mulla ei fiilikset oo sillai sillai.
Olen lopetranut syömisen, melkein. Silloin kun olen koulissa, en syö mitään ja nyt, ei huvita enää mennä välituunneille. Istun ne ajat vessassa, ja pidättelen itkua. Välillä tekisi soittaa kotiin, ja sanoa ja pyytäää että joku tulisi hakemaan minut kotiin. Sillä vaikka olen ilkeistä sukulaisistani päässyt eroon, aina sukulaiset tekee silti jotain.
En syö kotona kuin mahdollisimman vähän. Muua myös vösyttää todella paljon, ja ahdistaa olla koulussa.
En pysty syömään juuri mitään. Mutta otan silti vähän, mutta sekin tuntuu ahdistavalta. Tuntuu etten kelpaa tällaisena.
En halua sanoa kauheasti kuuta itsestäni. Vaikka ikää, ja muuta vastaavia asioita.
Mutta eli, en halua olla olemassa, silti olen, paitsi silloin kun kuolen tai muuten vain olen kopissani eli huoneessani ja viiltelen.
Harrastukseenikin tuntuu olevan vähön vaikea mennä, ja ylipäätänsä ulos koska tuntuu että mua tuijotetaan ja vaikka mitä.
Sen voin viel sanoo, et mul on vaikea masennus. Todella vaikea masennus.
Nyt vain valehtelen, ja huijaan yhtä tyyppiä eli aikuista jonka luona käyn, että olen kunnossa. Mutta en ole. En vain oikeasti ole. Mulla ei oo muuta vaihtoehtoa kai enää, kun antaa toisten nähsä että en enää syö, viiltelen joka paikkaan käsiin, jalkoihin ja kaulaan viiltojälkiä ja että en nuku tarpeeksi, ja että lopulta en nuku lainkaan. Ei auta muu, kun antaa toisten nähdä kärsinykseni. Mun kärsimys on jatkunut nuoresta pitäen. Sillä heti nuoresta pitäen, perheessäni on ollut väkivaltaa.
Mä en nyt tähän viestiin kitään auttamiskeskusksien numeroita ynnä kuuta ynnä muuta, ****** kommenttia ja vastauksia että jumala sinne jumala tänne, ja kuinka ymmärrätte muka ja vaikka ties mitä ****aa joka ei ole totta eikä tuu olee totta. Enkä mä muutenkaa oo mikää idiootti, kuten olen antanut ymmärtääkkin mutta ilmeisesti te ette ymmärrä.
Mä en vaa jaksa, ja jos en jaksa en jaksa. Ei mun tartte kärsii, enkä haluu kärsii ja sillä selvä. Mut mun täytyy mennäkki nyt nukkuu, ja tuun aamul siis tsekkaa eli kattoo et kuinka paljon vittuilui ja näsäviisaita tänne on tullu kommentoimaa ja vastaamaan.
Ps. En vastaa kellekkää, ku en vaa jaksa. Riippuu mikä fiilis. Mulla ei fiilikset oo sillai sillai.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Missä sun vanhempas on tai onko sul sisaruksia, joille voit kertoo tästä? :(
Ootko tosissas? Siis justhan mä sanoin eten halua sanoo tai kertoo en mitään, ja jos menisin nii sitte joutuisin pakkohoitoon. Ja miten mun vanhemmat ja sisarukset liittyy tähän? Niinmpä, eivät mitenkään. Joten, älkää kyselkö.
Nyt ei millään pahalla Miranda, mutta lopettaisitko näiden laittelun jo? Me kaikki jo tiedetään tästä.
Hei! Mä en oo Miranda, ja teen mitä teen. Mun nimi on Siru.
Olet Miranda, osaan päätellä huonosta kirjoittamisestasi.
Hei haloo! Et voi väittää silti tollasta! Mä en oo Miranda, ja sillä selvä. Älä jaksa edes todeta muuta, koska se ei ole noin. Joten tää oli nyt täs tää väittely, ja sillä selvä.
Ps. Kuvittele mitä kuvittelet, mut en ole.
Lue kirja. Lukemalla pysyy järjissään.
Ei liity tähän mitenkää, ja tää ei oo enää eellane mist pitäis enää puhuu ja jutella.