Olen nuori nainen ja seurustelen vakavasti. Koen löytäneeni ihmisen, jonka kanssa haluaisin jakaa elämäni ja viettää onnellista elämää. Ongelma on kuitenkin se, että lyön. Ongelma tulee esiin uhkaavissa tilanteissa, kuten esimerkiksi kun poikaystäväni on lähdössä luotani vihaisena tai tilanteessa kun hän ei vain ymmärrä tai kuuntele mitä sanon. Alitajuisesti kai yritän jollain tavoin "hakata järkeä hänen päähänsä". Tiedän toimivani järjettömän väärin, mutta en pysty vaikuttamaan ongelmaani. Yritän, lupailen aina itselleni muuttuvani, mutta en siinä ikinä onnistu. Turhauttaa ja masentaa koko tilanne.
Kirjoitan, koska uskon miltä kumppanistani tuntuu. Suhteessamme tapaamme lähinnä viikonloppuisin hänen armeijansa takia ja on ikävää jos nekin hetket menevät tappeluun. En lyö edes lähes aina kun tappelemme, vaan vasta kun tilanne kärjistyy kovin vaikeaksi. Tuntuu kuin mitään ei olisi tehtävissä. Jokin pistää minut lyömään. Vihaan itseäni!
Lisäksi että kumppaniini sattuu, sattuu minuun henkisesti aivan järjettömällä tavalla. En pysty elämään itseni kanssa lyömiseni takia. Kun jossain puhutaan väkivallasta tai tv:ssä lyödään, tunnen syyllisyyttä joka kerta. Haluaisin muutoksen asiaan. Kuinka saisin apua? Ajattelin ottaa yhteyttä Lyömättömään linjaan, mutta tajusin sen olevan miehille suunnattu. En "uskalla"/kehtaa mennä puhumaan psykiatrille, koska häpeän tekojani. Häpeän käytöstäni suunnattomasti.
Viime viikonloppuna tilanne taas kärjistyi rakkaani kanssa mitättömästä väittelynaiheesta suunnattomaksi tappeluksi. Keskustelimme mennäkö bussilla vai taksilla. Olimme molemmat ottaneet alkoholia sinä iltana, jonka uskon myös pahentavan ongelmaani. Kumppanini vaati, että lähdemme kotiin taksilla, joka oli yli 2 kertaa kalliimpaa, kuin bussilla meno. Yritin selittää, että bussimatka tulisi halvemmaksi ja olisi näin järkevämpää, mutta rakkaani kieltäytyi kuuntelemasta. Jouduin korottamaan ääntäni, jolloin hän sanoin häpeävänsä minua ja lähti kävelemään pois kovaa vauhtia. Otin häntä takin liepeestä kiinni ja sanoin että tule nyt kun bussi tuleee kohta, me myöhästymme. Hän kieltäytyi, riuhtaisi itsensä irti ja rahani lensivät maahan kädestäni. Aloin itkeä ja pyysin häntä auttamaan niiden keräämisessä että ehdimme bussiin. Hän kieltäytyi. Otin häntä kädestä kiinni ja pyysin uudelleen apua, hän kielsi minua koskemasta ja lähti juoksemaan pois. Juoksin perään ja tartuin häntä takista kiinni uudestaan ja pyysin pysähtymään. Hän huusi ja karjui päin naamaani ja oloni oli todella voimaton. hän vain karjui ja juoksi kauemmas minusta. sain hänet kiinni ja hän vain repi itseänsä irti. Tilanne oli toivoton. Löin käsilaukulla. En osaa lyödä kovaa, mutta hänelle tuli pieni haava huuleen. Häpeän.
Hän alkoi karjua vielä kovempaa ja huutaa minulle. Tajusin mitä olin tehnyt. Itkin enemmän. Juoksin hänen perässään ympäri kaupungin keskustaa yli tunnin. Henki oli loppua, mutta halusin yrittää. Soittelin perään, kun en enää saanut häntä edes kiinni. Lopulta sain hänet vastaamaan, kun ei tiennyt enää missä oli. Etsin hänet, koska tiesin paikan. Jäin istumaan ja odottamaan pää painuksissa, että hän tulisi luokseni. En tarkoituksella mennyt hänen lähelleen. Hän tli luokseni ja näki minun edelleen itkevän ja antoi kätensä nostaakseen minut istumasta. Itkien sanoin, etten voisi jatkaa suhdetta enää, koska olen lyönyt. Ei rakastamalleen ihmiselle tehdä niin. Tämä ei ollut edes ensimmäinen kerta. Löin myös entistä poikaystävääni kerran, ja nykyistä olen pari kertaa lyönyt. Pelkään itseäni, ja kultani varmasti pelkää minua siinä tilassa. Loputa pääsimme taksilla kotiin, matkan itkin. Kultani halasi ja sanoi, ettei voisi erota minusta, sillä rakastaa minua liikaa. Sanoin että meidän on erottava hänen parhaakseen. En halua satuttaa häntä. Tiedän, etten halua/voi elää ilman häntä, mutta minun on pakko pystyä muuttumaan. Pyysin rakkaaltani anteeksi, anoin anteeksiantoa ja sen sain. Kuitenkin tiedän ettei hän sitä koskaan voi unohtaa. Viikonloppu sattuu, mutta opettaa. Nyt tajusin taas, kuinka vakava onglemani on. En halua tulevaisuudessa tulla olemaan tulevien lasteni lyöjä, vaan hellä ja rakastava äiti. Pyydän nöyrästi apua, kuinka opin hillitsemään itseni. maailmassa ei varmasti ole yhtä oikeaa ratkaisua asiaan, mutta kun edes tietäisi mitä tehdä. Olen niin pahoillani siitä mitä taas tein. Rakastan poikaystävääni suunnattomasti ja toivon, että voisimme joskus elää onnellisina ja rauhassa. Muuten meillä on niin ihanaa yhdessä, paitsi silloin kun tilanne menee tähän. En haluaisi siis erota, vaikka tiedän, että monet siihen kehottavatkin.
Kirjoitan, koska uskon miltä kumppanistani tuntuu. Suhteessamme tapaamme lähinnä viikonloppuisin hänen armeijansa takia ja on ikävää jos nekin hetket menevät tappeluun. En lyö edes lähes aina kun tappelemme, vaan vasta kun tilanne kärjistyy kovin vaikeaksi. Tuntuu kuin mitään ei olisi tehtävissä. Jokin pistää minut lyömään. Vihaan itseäni!
Lisäksi että kumppaniini sattuu, sattuu minuun henkisesti aivan järjettömällä tavalla. En pysty elämään itseni kanssa lyömiseni takia. Kun jossain puhutaan väkivallasta tai tv:ssä lyödään, tunnen syyllisyyttä joka kerta. Haluaisin muutoksen asiaan. Kuinka saisin apua? Ajattelin ottaa yhteyttä Lyömättömään linjaan, mutta tajusin sen olevan miehille suunnattu. En "uskalla"/kehtaa mennä puhumaan psykiatrille, koska häpeän tekojani. Häpeän käytöstäni suunnattomasti.
Viime viikonloppuna tilanne taas kärjistyi rakkaani kanssa mitättömästä väittelynaiheesta suunnattomaksi tappeluksi. Keskustelimme mennäkö bussilla vai taksilla. Olimme molemmat ottaneet alkoholia sinä iltana, jonka uskon myös pahentavan ongelmaani. Kumppanini vaati, että lähdemme kotiin taksilla, joka oli yli 2 kertaa kalliimpaa, kuin bussilla meno. Yritin selittää, että bussimatka tulisi halvemmaksi ja olisi näin järkevämpää, mutta rakkaani kieltäytyi kuuntelemasta. Jouduin korottamaan ääntäni, jolloin hän sanoin häpeävänsä minua ja lähti kävelemään pois kovaa vauhtia. Otin häntä takin liepeestä kiinni ja sanoin että tule nyt kun bussi tuleee kohta, me myöhästymme. Hän kieltäytyi, riuhtaisi itsensä irti ja rahani lensivät maahan kädestäni. Aloin itkeä ja pyysin häntä auttamaan niiden keräämisessä että ehdimme bussiin. Hän kieltäytyi. Otin häntä kädestä kiinni ja pyysin uudelleen apua, hän kielsi minua koskemasta ja lähti juoksemaan pois. Juoksin perään ja tartuin häntä takista kiinni uudestaan ja pyysin pysähtymään. Hän huusi ja karjui päin naamaani ja oloni oli todella voimaton. hän vain karjui ja juoksi kauemmas minusta. sain hänet kiinni ja hän vain repi itseänsä irti. Tilanne oli toivoton. Löin käsilaukulla. En osaa lyödä kovaa, mutta hänelle tuli pieni haava huuleen. Häpeän.
Hän alkoi karjua vielä kovempaa ja huutaa minulle. Tajusin mitä olin tehnyt. Itkin enemmän. Juoksin hänen perässään ympäri kaupungin keskustaa yli tunnin. Henki oli loppua, mutta halusin yrittää. Soittelin perään, kun en enää saanut häntä edes kiinni. Lopulta sain hänet vastaamaan, kun ei tiennyt enää missä oli. Etsin hänet, koska tiesin paikan. Jäin istumaan ja odottamaan pää painuksissa, että hän tulisi luokseni. En tarkoituksella mennyt hänen lähelleen. Hän tli luokseni ja näki minun edelleen itkevän ja antoi kätensä nostaakseen minut istumasta. Itkien sanoin, etten voisi jatkaa suhdetta enää, koska olen lyönyt. Ei rakastamalleen ihmiselle tehdä niin. Tämä ei ollut edes ensimmäinen kerta. Löin myös entistä poikaystävääni kerran, ja nykyistä olen pari kertaa lyönyt. Pelkään itseäni, ja kultani varmasti pelkää minua siinä tilassa. Loputa pääsimme taksilla kotiin, matkan itkin. Kultani halasi ja sanoi, ettei voisi erota minusta, sillä rakastaa minua liikaa. Sanoin että meidän on erottava hänen parhaakseen. En halua satuttaa häntä. Tiedän, etten halua/voi elää ilman häntä, mutta minun on pakko pystyä muuttumaan. Pyysin rakkaaltani anteeksi, anoin anteeksiantoa ja sen sain. Kuitenkin tiedän ettei hän sitä koskaan voi unohtaa. Viikonloppu sattuu, mutta opettaa. Nyt tajusin taas, kuinka vakava onglemani on. En halua tulevaisuudessa tulla olemaan tulevien lasteni lyöjä, vaan hellä ja rakastava äiti. Pyydän nöyrästi apua, kuinka opin hillitsemään itseni. maailmassa ei varmasti ole yhtä oikeaa ratkaisua asiaan, mutta kun edes tietäisi mitä tehdä. Olen niin pahoillani siitä mitä taas tein. Rakastan poikaystävääni suunnattomasti ja toivon, että voisimme joskus elää onnellisina ja rauhassa. Muuten meillä on niin ihanaa yhdessä, paitsi silloin kun tilanne menee tähän. En haluaisi siis erota, vaikka tiedän, että monet siihen kehottavatkin.
Vastaukset 24
Vanhimmat
Jos ei tämäkin nyt sitten ole provo niin
soita Naisten linja-numeroon tai turvakotiin. He kertovat jatkosta. Kyllä neuvon sieltä Lyömättömistäkin varmaan olisi saanut.
Ei ole provo. Olen tosissani ja haluan muuttua.
Jos miehesi löisi takaisin, piipittäisit täällä miten väkivaltaisia sikoja miehet ovat:(
Teki mies niin tai näin, aina ovat väärässä.
Viestisi täytyy olla trolli, koska kaikissa tutkimuksissa on todettu ettei nainen lyö.
...tai jos nainen lyökin, niin syy siihen on aina miehessä..
Lyöminen voi olla naisen ongelma ihan siinä missä miehenkin. Itse vastustan väkivaltaa sen kaikissa muodoissa ja sen lisäksi että pyrin itse elämään arvojeni mukaisesti, odotan samanlaista käyttäytymistä myös ympärillä oleviltani. Silti, itsekin olen lyönyt. Ja nimenomaan miestä.
Oma mieheni ei katkaisisi edes hiusta päästäni, enkä liioin ole koskaan kokenut väkivaltaa lapsuudessani. Silti lyön kun sille päälle satun ja häpeä on aina yhtä suuri.
"..kaikissa tutkimuksissa on todettu ettei nainen lyö."
Saisinko linkin tms. sivulle josta tällainen tutkimus löytyy?
...haluaisin kovasti kuulla, mikä tutkimus näin väittää. Kyllä, viestini on totta. Valitettavasti. Miksi nykyään ihmisten ongelmista tehdään niin paljon pilaa, että silloin kun joku on tosissaan, niin sitä aina epäillään provoksi.
Enkä ole piipittämässä miesten väkivaltaisuudesta, koska itse en ole syytön. Vaikka mieheni löisi takaisin, ei minulla olisi oiekutta valittaa. Lyöjä olen kuitenkin minä ja se sattuu henkisesti suhteemme molempiin osapuoliin. Tämä on niin raskasta. :(
Ilmeisesti viralliset tilastot kertovat, ettei
nainen lyö, koska poliisille tekevät rikosilmoi-
tuksia vain naiset, joita miehet ovat lyöneet.
Pyydä miestäsi antamaan samalla mitalla takaisin. Avari tai pari rauhoittaa kummasti hulluja akkoja :)
Siellä on asiantuntjoita, jotka auttavat eikä kaikenlaisia vittuiljioitta kuten tällä palstalla.
Ja lopeta se viinanjuonti ja ala vaikka opiskelemaan tai hanki kunnon harrastus!
Ilmeisesti olet alle 20v?
Enpäs soita kun en tartte apua, en juo viinaa ja opiskelen ja harrastankin jo enkä ilmeisestikään ole alle 20 v.
Kyllä, olen vielä kuukauden verran alle 20. Kuinka se liittyy siihen, että väkivalta on ongelma?
Mainitsisin, että olet käsittänyt tämän "viinanjuontisi" nyt hieman väärin. Harrastan urheilua muutaman kerran viikossa ja käyn silloin tällöin viikonloppuisin juhlimassa, kuten monet muutkin nuoret. En koe sitä mitenkään poikkeavaksi...
Kunpa väkivaltaiset miehet olisivat yhtä herkkiä myöntämään ja hakemaan apua ongelmaansa kuin väkivaltaiset naiset! Mutta sinulle se toimintaneuvo on tosiaan puhelinsoiton päässä.
..kaisakakkonen.
Tuntuu, että ihmiset tekevät nykyään vain pilaa ihmisten todellisista ongelmista. Siksi niille ympäri keskustelupalstoja naureskellaan ja tehdään provoja toisensa perään. Kyllä niillä miehilläkin lienee se omatunto jossakin kropan kolkassa, mutta voi olla iso kynnys mennä "tunnustamaan" että lyö heikompaansa (niinkuin nainen ylensä mielletään). Onneksi en ole suurta vahinkoa saanut aikaan, sillä olen päätä lyhyempi ja siro nainen. Saisinpa vain sen jonkun itsestäni pois, joka pitää minut lyömään tilanteessa.
Ette siis tajua edes sarkasmia? Pointtihan oli se, että tuokin tilanne jos joskus etenisi vaikka oikeusasteelle saakka, laitettaisiin sosiaaliviranomaiset tutkimaan hyvin tarkkaan onko se väkivaltainen sittenkin tuo mies, ja oikeusasteessa naisen väkivaltaisuus painettaisiin villaisella, koska mies painosti/yllytti/muutoin aiheutti agression, ja nainen itseasiassa vain viattomasti puolusti itseään.
Huoh. Enpä usko. Olen myöntänyt ongelmani, joten miksi sitä silloinkaan muuksi muutettaisiin? Eiköhän jokainen oikeustasollakin usko, että nainenkin voi lyödä. Itse et tunnu olevan aivan ajan tasalla. Kyllä nykyään on täydessä selvyydessä, ettei lyöjän tarvitse olla mies. Toki oikeudessa selvitetään asia perin pohjin molemmin puolin, että tuomittaisiin ainakin mahdollisimman oikein.
Kokeile aloittaa esim. kick- tai thaiboxingin harrastamisen. Aggressiivisuus menee ehkä pois vähitelleen.
Sun ongelma johtuu ehkä lapsuudestasi.Tappelitko usein pienenä? Löivätkö vanhemmat sinua? Katsoitko liikaa televisiota?
Kyllä, isäni on pienenä kurittanut lyömällä minua ja pikkuveljeäni. Kuitenkin minun on itse päästävä eroon tästä ja opittava iso kasa itsehillintää.
Kiitos vinkistä. Kunnon harrastus olisikin tarpeen, todella. Kyllä sitä on kotona pienenä muutnekin paljon tapeltu. Vanhempien ja pikkuveljen kanssa. Väkivaltaakin on monesti ollut mukana.
Televisiota olen katsonut pienenä jonkin verran. En kuitenkaan suuria määriä tietääkseni. Nykyään katselen viikolla maksimissaan puloi tunti per päivä. Viikonloppuisin ehkä tunnin.
Jos lapsena on joutunut kokemaan tai näkemään väkivaltaa, on ehkä oppinut että umpikujatilanteissa ratkaisu on väkivallan käyttö. Tästä on vaikea päästä irti, eikä onnistu ilman ulkopuolista apua.
Aivan sama homma henkisellä puolella. Jos huomaa syyllistyvänsä piikittelyyn yms. voi syy siihenkin olla lapsuudessa opituissa tavoissa.
Kukaties nämä jotka suhtautuvat pilkallisesti toisten murheisiin ovat hekin oppineet vanhemmiltaan varhaislapsuudessa pilkallisuuden keinona välttää myötäelämisen vastuu ja mukana tuodut ehkä voimakkaatkin tunteet.
..hyvinkin mahdollista. Kuitenkin ongelmansta on yksin selvittävä eroon. Kumppanini taitolaji on henkinen väkivalta, mutta asiaa on turha yrittää hoitaa millään tavalla, koska hän on niin itsepäinen ja varma itsestään, ettei suostu myöntämään sen olevan ongelma, vaikka se on todella raakaa ja sitä on aivan liian usein.
Hänen kodissaan huudetaan jatkuvasti, haukutaan, ollaan ilkeitä. Yksi on perheen pää ja muut alistuvat hänen tahtoonsa. Nykyään he ovat jo samaa mieltä tämän määräävän osapuolen kanssa. Eivät osaa/uskalla olla enää eri mieltä. Tästä puhuessamme kumppanini vain puoluseli tilannetta ja ilaisi minulle että kaikki on oikein, eikä siinä ole mitään väärää. Minä en halua elää ainakaan moisessa alistussuhteessa elämääni.
Eli uskon että jokin esim. psykiatri osaa sanoa mitä voisi tehdä tai miten suhtautua moiseen.
Aika moni uskaltaa nykyään jo hakeutua ammattiauttajien puheille, se ainakin on hyvä suuntaus. Moni on myös kertonut että konkreettista apuakin on saanut. Joskus tosin apu ei ole tullut ajoissa tai se ei ole ollut oikean laatuista, että koskaan ei voi liikaa luottaa auttajiinkaan.
Mutta, yksin on tahdottava, toisaalta yksin ei voi itseään auttaa, sen huomasi aikoinaan jo Sigmund Freudkin.
ainakin sait lopetuksellasi hymyä aikaan :)
Löysin parit sivut, jos vielä olet paikalla: www.turvakoti.net ja www.aslan.fi. Niin ja ehkäpä vielä tämä olisi hyvä: www.radiodei.fi (myös paljon ohjelmaa nuorille). Hyvää kevään jatkoa ja elämääsi siunausta, rauhaa ja rakkautta!
Olenhan toki täällä vielä... Kiitos sivuista, pitää käydä tarkistamassa. :) Samoin myös sinulle!
Kyllä te nuoret olette herkkiä. Ei tuossa nyt paljon väkivaltaa ollut, ainakaan fyysistä. Ja tuon perusteella sitten olet muka "väkivaltainen" ja "lyöt lapsiasi"