Itse olen perheetön, puolisoton, sisarukseton, mt-ongelmainen, työkyvytön (ammatti on) todella niukasti kavereita omaava ja melko lailla onneton. Ikää 28v.Sukupuoli mies. Onhan meitä muita?
Onko ihmisraatoja?
muitaraatoja
31839
1Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 31
Vanhimmat
lisäyksenä edelliseen vielä olen lapsuudesta asti traumatisoitunut. Tästä johtuu myös mt-ongelmani paljolti.
Ei kavereita, sisarukset ja vanhemmat löytyvät, ammatti on, työkokemusta on. Ikää 32. Lapsesta asti traumatisoitunut, koulukiusaamista, työpaikkakiusaamista, sairastumisia, masennusta, lähes kaikki elämän vastoinkäymiset koettu. Asunnottomuus, luottiedot meneet pari kertaa, peliongelmaa. Loppuunpalamisia, ja muuta mukavaa. Lopputulos on jonkinlainen tunnevammainen. Pelkotiloja löytyy, ahdistusta jne.
On itsellänikin työkokemusta useammalta vuodelta mutta nämä traumat ja muut vieneet työkyvyn ja sosiaaliset taidotkin. Muutekin olen herkkä introvertti. Noh, ei siullakaa helppoa ole ollut. Tsemppiä jatkoon!
Aapeelle
Vaihtaisin mielelläni osia kanssasi ainakin iän suhteen. Olen tuplasti vanhempi mies. Lapsuudesta on muutama valoisakin muistikuva, mutta traumat tulivat mukaan. Oli siinä välissä hyviäkin viikkoja, mutta hoitamattomat traumat tekivät tästäkin lokakuun päivästä melankolisen ja raskaan. Jostain ahdistus vaan tulee liiviin.
En usko että ahdistus koskaan poistuisi. Ehkä kuolema on helpotus. En sitä pelkää. Toivon että saisin siirtyä pilven päälle yksin, nukkuessani.
Toivon että uusi, valoisampi lehti kääntyisi elämässäsi ap!
Ei elämäni läpikotaisin ole onneton ollut, mutta tulevaisuus tulee kyllä olemaan. Kohtalo määrittelee turhan paljon asioita. Kuolema ois tosiaan helpotus. Se on mielessä monesti illalla viimeisenä ja välillä aamulla ensimmäisenä. Siullakin ollut kestämistä tässä elämässä. Voimia jatkoihin!
Hei kuinka saisin sinuun yhteyden nimimerkki tsemppistä. olen yksinäinen naisihminen jolla samoja ongelmia kuin sinulla. Jos olet puolet vanhempi kuin ap niin ikäkin olisi sopiva. Ehkä kaksi samanlaista ihmistä voisi tukea toisiaan ja tsempata. Yhdessä olisi myös mukavampi viettää aikaa ja keksiä jotakin tekemistä ja jutella asioista.
Joopa kahdesta vähemmän ongelmaisesta kehittyisi yksi SUURI ongelma.
Nimimerkille pysykää erillänne sanoisin että asiahan ei sinulle kuulu millään tavalla joten pidä mölyt mahassasi.
Kyllä minuun saa yhteyden. Voisimme tavata ja keskustella asioista maan ja taivaan välillä. Vaimon kuolema oli kova juttu.
Olin aivan lamassa kauan, mutta nyt on syksystä huolimatta paremmat fiilikset päällä. Annan vinkin.
Joku tyyppi kirjoittaa > vaihtoehtoisethoidot < siellä omalla nimellään. Mie olen se tyyppi.
Kävin siellä kurkkaamassa mutta en vieläkään tiedä kuinka sinuun saa yhteyden? Voitko laittaa vaikka kirjeenvaihto palstalle jonkin ilmon ja siihen sähköposti osoitteen. Siihen ilmoitukseen jotakin mistä tunnistan sinut. Jos laittaa pelkän sähköposti osoitteen niin poistavat sen heti.
Onhan meitä. Itsekin olen lapsuudessa traumatisoitunut (vanhemmat alkoholisteja, äidin itsemurha kun olin 8v., koulukiusaaminen, johon osallistui myös opettaja). Perhettä on isä ja sisko, mutta en ole ollut kummankaan kanssa yhteyksissä vuosiin, eli käytännössä voisi sanoa että perhettä ei ole. Ystäviä ei ole, parisuhdetta ei ole. Opiskelut jäivät paniikkihäiriön ja sos.tilanteiden pelon vuoksi kesken, töitäkään en uskalla em. syistä edes hakea. Muutamissa työkkärin osoittamissa työkokeiluissa olen ollut, ja joskus jakanut myös mainoksia. Masentunut olen, mutta en minkään hoidon piirissä.
En ole kulkenut kengissäsi, joten en voi kuvitellakaan miltä sinusta tuntuu. Vaikka elämä on potkinut itseänikin päähän jatkuvalla syötöllä, jaksan silti jostain syystä elätellä toivoa, että kaikki vielä muuttuu paremmaksi. Jaksa siis sinäkin uskoa niin, tuntuu varmasti hölmöltä lukea tälläinen ohje, mutta eihän sitä koskaan tiedä mitä elämä heittää eteen.
Oletko harkinnut hakeutuvasi juttelemaan lääkärin kanssa masennuksestasi? Saat kyllä sitä kautta apua.
Itse koin jotenkin helpottavaksi jutella kirkon diakonin kanssa, hän kehoitti minua olemaan yhteydessä jos tahtoo jutella, mutta jostain syystä koen omista ongelmistani avautumisen vaikeana ja häpeällisenä. Joten homma jäi, näin jälkikäteen ajateltuna tiedostan, että olen oppinut sulkeutumaan ja sulkemaan kaiken sisälleni, vaikka parantumisen kannalta pitäisi uskaltaa avautua.
Minä olen jo niin sekaisin monesta edellämainitusta kohdasta että harkitsen sarjamurhaajan uraa. Saa iltalehti sitten keksiä lisää valheita lehteensä.
No sehän on jo todella paljon, jos on ammatti ja työhistoriaa. Nehän ovat arvostettuja asioita yhteiskunnassamme. Haluaisin itsellenikin sellaista.
Helposti vaan putoaa kelkasta, jos tulee vuosien taukoja työelämästä eikä niin vain otetakaan enää töihin. Toisaalta itselläni tuskin olisi enää työkykyäkään 8h päiviin. Mitä kauemmin eristäytyy muista ja yhteiskunnasta, sitä vaikeampi on mennä takaisin ihmisten pariin. Jotain interventio- ja kuntoutusohjelmia olisi hyvä olla olemassa, ettei niin moni syrjäytyisi kokonaan, ja esimerkiksi osa-aikatyö mahdollisuuksia puolikuntoisille.
Niinpä. Itsellä ei ole ollut aikoihi työkykyä kokopäivätyöhön. Häpeän tunne on niin voimakas ettei jaksa/halua oikein yrittää. Minne tahansa menetkin on melkein pakko kertoa että asiat on pitkin v*ttua samalla kun muut kertoilevat perheestään, työstään ja muista elämän onnstumisista.
Riippuu ammatista ja työhistoriasta arvostetaanko. Duunari on vaan duunari.
Täsmentäisitkö mitä koitat kertoa tällä kommentilla?
Onhan meitä ihmisraatoja. Itse olen vain sinua tuplaten
vanhempi. Lähes samat asiat vaivanneet koko aikuisikäni minua.
On mieleenpainuvaa todeta olevansa todellinen hylkiö.
Ja ulospääsyä tilanteestani en näe, ainakaan elämää elävänä.
Lopullinen niitti tuli selän brakaamisen seurauksena.
Sinä olet kuitenkin vielä nuori heppu, toivoa on.
Itse jäin leskeksi vuosia sitten, ja uutta kumppania on
turha toiva.
Samassa tilanteessa olen paitsi ei ole ammattia opiskeltuna eikä silläkään ole mitään väliä kun en kuitenkaan töitä kykenisi tekemään. On tämä elämä tällaisena hylkiönä todella kurjaa ja yksinäistä kun sitä on epäonnistunut ihan kaikessa. En tiedä kuinka kauan enää jaksan elää vain elämisen vuoksi varsinkin kun olen alkanut sairastelemaan jo fyysisestikkin sen lisäksi että itseltäkin löytyy lukuisia eri mielenterveydellisiä diagnooseja eikä ne todellakaan ole sieltä helpoimmasta päästä.
Nuori olen, mutta huonoon suuntaan menossa.. Kokenut kaikenlaista kiusaamista pikkulapsesta asti, kasvanut yksinhuoltaja-alkoholistiäidin kanssa, joka tehnyt itsemurhan, muuta perhettä ei ole. Asunut myös nuorisokodissa ja muissa laitoksissa, sitten täysi-ikäisenä olin pitkään asunnoton. Kokenut liikaa ikäisekseni, voimat olleet lopussa jo kauan.. Mt-ongelmia ja traumoja, paha sos. tilanteiden pelko. Psykologit ei oikeen auta. Pari kaveria löytyy onneksi, useimmiten en kuitenkaan jaksa niitäkään. Ihmisiin tutustuminen mahdottoman vaikeaa. Jotenkin saamassa lukion loppuun, mutta tulevaisuudella ei näytä olevan mitään tarjottavaa. Kiinnostusta mihinkään alaan eikä varsinkaan työkokemusta löydy. En pysty muutenkaan kuvitella, miten voisin saada töitä. Näyttää siltä, että kaikki mahdollisuuteni on menetetty (sain kuulla tämän jopa koulussa moneen kertaan). Ei löydy jatko-opiskelupaikkaa eikä mitään, josta saisi jotain iloa elämään (eikä varmasti työkykyäkään pidemmän päälle). Tiedän, että kaikkien kannattaa sinnikkäästi yrittää tehdä edes jotain paremman jatkon vuoksi. Minulla kuitenkin vahva toivottomuuden ja arvottomuuden tunne, kuin en sopisi tähän maailmaan.
Ei luottotietoja, rikoshistoriaa sekä työtön
Kerran naimissa ja muistaakseni 4 kertaa kihloissa , 3 lasta.
Elämä hymyilee
Minullakaan ei ole mitään syytä nousta sängystä ylös, koska ei ole paikkaa eikä rahaa mennä mihinkään.
Odotan vaan iltaa että pääsisi nukkumaan
. Ja sama toistuu päivästä toiseen jo vuosien ajan, ei mitään järkeä kun ei ole sitä elämää mitä muilla yleensäkkin on.
Eipä ole rahaa mitään tehdä, toisaalta kun olin vielä töissä ja rahaa oli tehdäkin jotain, niin eipä se tuonut kuin hetken helpotuksen/unohduksen yksinäisyyteen.
Ei ole mieskaveria, ei siskoja eikä velijä, ei ketään.
En enää löydä syytä miksi elää päivästä toiseen, odottaa vaan yötä että pääsee nukkumaan.
Enkä lähde mihinkään etimään enää seuraa olen jo niin syrjäytynyt kaikesta.
Hei.ajatellä positiivisesti -olet nuori,vain 28v.,koko elämä edellä!Ja mies,se on plusa!ei oo kuukautisia,ei abortia,eikä epämielytäviä 9kk, odotusaikaa,ei oo perhetta-olet ehdotoman vapaa!Ei kuka rippuvainen sinustä,eikä sinä kenestä!Sisaarukset usein pahemmat vihamiehet.Oikeitä ystäviä ei oo koska kenellä paljon ,hyvä jos on yksin.Mietii vain mitä sä itse halua tehdä realistina,sinulla ei oo minkälaista riesää,ei tarvitse hoitaa lapsia tai vanhuksia,voit menä minnä vain!
Reilu kolmekymppinen mies, opinnot jäivät kesken jännittämisen ja työn teon takia, ei parisuhdetta eikä seksikokemuksia, ystävyyssuhteet jotenkin epämääräisiä, itsetunto huono, vietän aikaa enimmäkseen yksin. Käyn työssä ja omistan asunnon, ja muutenkin olen ihan tyytyväinen taloudelliseen tilanteeseeni. Kaipaan takaisin opiskelemaan. Se on jotenkin mahdollista, jos saan paikan. Jotenkin olen vain niin lukossa ja ahdistunut, etten osaa päättää, haluanko opiskella ja mitä alaa. En ole oikein saanut mitään aikaiseksi parisuhteen tai seksin saamiseksi. Olen niin huono tekemään aloitteen. Elämä jotenkin junnaa paikallaan. Pärjään näinkin, vaikka ei se aina niin kivaa ole.
Vähän näyttää normaalitkaan parit kestävän, jos ei matkustella tai muuta säpistä niin ero.
???
Kuinka ollakaan olet
mielenterveysongelmainen,
jotenkin tulee vain jo korvista
ulos ihmisten mielenterveysongelma
tarinoita, ihan kuin jokaisella
vastaantulevalla olisi mielenterveys-
ongelma nykyään.
Olisiko ongelma siinä että liian
monella on evvk-asenne mielen-
terveytensä vaalimisen ja hoivaamisen
suhteen, annetaan psyyken rauhassa
vain rapistua kunnes ollaan vuodepotilaina
mielisairaalassa lääkittynä lukittujen
ovien takana.
Pitää panostaa kunnostaan huolehtimiseen
vielä kun se on mahdollista, ennaltaehkäistä
niitä psyyken häiriötiloja ja joutumasta
vuodepotilaaksi mielisairaalaan.
Kukahan sitä nyt ihan terve olisi. Jos on jalat kunnossa niin voi kävellä. Se nostaa dopamiinitasoja mikä taas johtaa mielenkin vireyteen. No yksinäinen ja mt-ongelmainen olen minäkin. Tuos iässä on vielä kaikki mahdollisuudet auki. Sun pitää vaan löytää itsesi ja omat vahvuudet/kiinnostukset. Siitä se lähtee. Mulla on jo toisin kun olen jo nelikymppinen. Olisin halunnu puolison ja perheen, nyt on kaiketi liian myöhäistä kun alkaa olla ikä vastassa.