ongelmallista on vaikken haluaisi...ollaan yritetty lasta jo niin kauan ku yhdessä ollaan oltu,minkäänlaista ehkäisyä ei olla käytetty ja ajateltiin että lapsi tulee ku on tullakseen.. nyt ootellaan hoitojen alkua, koeputkihedelmöitys...jotenkin niin epätoivoista tämä odottelu, suhde rakoilee pahemman kerran, tuntuu ettei mieheen saa mitää kontaktia, ihan ku ongelma olis vain mun...oon jo monesti miettinyt eroa tosissani, vaikka periksi en mielelläni antaisi..rakastan miestäni, vaikka tässä tuskassa on muitakin väliin mahtunut noin niinku henkisellä tasolla, en ole vyysisesti pettänyt, mutta lähellä on ollut..olen vainoharhainen, epäilen miestäni vähemmästäkin ja olen sen hänellekkin sanonut..että parempi olis muualla ku mä en sitä lasta sulle pysty antamaan..miten tästä kaikesta kukaan pystyy selviimään...
onko jollain vastaavaa..
tuju
4745
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Rauhoitu ystävä hyvä! Miehet suhtautuu lapsettomuuteen ja raskauden yrityksiin vähän eri tavalla. Naisella kuukautiskierto kertoo joka kuukausi, että raskaus ei ole alkanut, ja joka kuukausi nainen suree menetettyä mahdollista raskauttaan. Naiset harvoin pystyy suhtautumaan lapsensaantiyrityksiin neutraalisti; siinä on kaikki tunteet pelissä!
Ja totta kai tuntee itsensä jotenkin "vialliseksi" jos toivottua raskautta ei ala kuulua. Miehet suhtautuu asiaan monesti naisen mielestä jotenkin "tunteettomasti", enemmän järjellä. Ja naisen tunteet taas kulkee vuoristorataa toiveesta pettymykseen. Mies ei ehkä oikein tiedä, että miten voisi naiseen suhtautua, kun nainen vaan suree ja on epätoivoinen ja suree jo etukäteen mahdollista lapsettomuuttaan.Miehelle voi toki kertoa tunteistaan, mutta paras tuki taitaa tulla muista lapsettomuuden kanssa kamppailleista naisista. Saman kokeineita taatusti on, ja paljon.
yritä elää tämä hetki kerrallaan. Kun tämän elämänvaiheen käyt läpi (vaikka et tahtoisikaan), olet kyllä aika lailla vahvempi ja asioita ymmärtävämpi... Kyllä tästä kriisistä selviät, päivä kerrallaan!!!
tsemppiä!!!
...ihanaa että joku kuunteelee, jotenkin niin yksinäinen olo kaiken tämän kanssa, ystäviä on mutta niillekkään näitä juttuja ei aina jaksais kantaa..kyllä ne vielä on jaksanut kuunnella mutta silti olo on sellainen, että ei ne kohta mun kanssa halua pujua, kun en muusta puhu kuin omista ongelmista..
Kun luin tuota sinun ekaa juttua, oli minun helppo siihen samaistua. Saman tunteen kanssa kamppailen itsekin. Välillä todellakin tuntuu, että tämä on kokonaan minun juttu eikä kiinnosta miestä. Se ei ehkä kuitenkaan ole totta vaan mies on niin erilainen.
Kun jaksaisi sen muistaa. Ehkä mieskin käy asian kanssa omaa kamppailuaan ja on ymmällään kun nainen vain valittaa, että sä et ymmärrä tai välitä.
Monta kertaa on tullut itsellenikin mieleen heittää hanskat tiskiin. Parempina päivinä sitä taas jaksaa ajatella, että rakastan tuota miestä niin paljon, että haluan hänen kanssaan yhteisen lapsen. Sen eteen vain joudumme tekemään enemmän työtä ja käymään läpi kipeitäkin tunteita. Niin ja kovia hoitoja, pettymyksiä.
Kun vain jaksaisi aina muistaa että "paistaa se päivä risukasaankin".
Meillä on odotettu raskauden alkua yli kaksi vuotta ja viimeisen vuoden aikana on riidelty rajusti, useamman kerran uhattu erolla ja pohdittu sitä vakavastikin. Vielä yritetään kuitenkin ja toivotaan, että hoidot tai aika auttaisi.
Yksi kuva ongelmasta on se, että masennuin syvästi, kun tutkimuksissa selvisi, ettei lasta saada luonnollisesti. Vetäydyin kotiin ja kulutin aikani itkemällä kohtaloamme. Mies taas ilmoitti tulokset kuultuaan, ettei hän itseasiassa ole lasta toivonutkaan. Se vain kiihdytti minua suremaan molempien puolesta ja tuntemaan itseni täysin yksinäiseksi ongelmani kanssa.
Kun hiljalleen yritän saada elämästä jotenkin muutenkin kiinni kuin toivomalla lasta ja itkuisuuteni on lievittynyt, niin huomaan miehen suhtautuvan ymmärtävämmin. Kun en jatkuvasti itke, niin hän jaksaa nykyään lohduttaa niillä kerroilla, kun en pysty suruani pidättelemään. Lisäksi hän on pari kertaa lipsauttanut lauseen, josta voin päätellä, että kyllä hän haluaa lapsen, mutta ei vain ole voinut sitä tunnustaa. Esimerkiksi viimeksi hän sanoi toiveikkaana, että ehkä seuraavassa hoidossa saadaan kaksoset antaen ymmärtää, että se korvaa osan rahasta, vaivasta ja ajasta, surusta, tuskasta ja riidoista, jotka tämä projekti on aiheuttanut.