Olen 19-vuotias nainen ja huomannut itsessäni oudon piirteen. Olen kateellinen muille, niille jotka ihastuvat ja rakastuvat oikeasti. Olen itse jäätyyni ja tunteeton välinpitämätön ihminen. En ole ikinä välittänyt kenestäkään oikeasti (paitsi edesmenneestä isästäni, hän suojeli minua ja todisti olevansa henkilö joka ansaitsee arvostukseni). Osaan kyllä esittää välittävää ja sanoa juuri ne sanat joita muut haluavat kuulla. Koen olevani kiinnostunut pelkästään naisista mutta en silti koe olleeni ihastunut aidosti kehenkään vaan olen ollut aina se jättäjä, hylkääjä. En myöskään ymmärrä miksi ihmiset pelkäävät kuolemista. Itselleni kuolema on normaali asia joka on jokaisella edessä joskus. Kaikki menevät joskus hautaan. Kaikki luulevat minun olevan isäni menettämisen takia tälläinen kylmä tyyppi mutta olen ollut tätä oikeasti aina. Näyttelen taitavasti eri tunnetiloja ja valehtelen niin sujuvasti että valheiden uskotaan olevan totta. Viihdyn myös hyvin yksin erakkona, en pidä ystävien hankkimisesta sillä en tunne ketään kohtaan muuta kuin jäätävyyttä. Olen myös toisinaan surutta sarkastinen ja ironinen. Olen tyytyväinen luonteeseeni. Olen tyytyväinen itseeni. Silti olen toisinaan kateellinen sellaisille jotka kykenevät välittämään muista. Minä en välitä kenestäkään. Ainoa kenen kanssa tulen juttuun on minä itse. En ole kokenut olevani muita parempi, olen vain tunteeton ja kylmä ihminen. En välitä lajitovereistani enkä mistään. Vaikka osaankin esittää ”normaalia ihmistä” niin en silti ymmärrä ihmisiä jotka sanovat tunteneensa jotakin katsoessaan ihastustaan silmiin. Minä en tunne sellaista. Totta puhuen en tiedä miltä edes tuntuu välittää jostakin toisesta edes vähän, edes kaverina. Samaistuuko kukaan tähän mitä kerroin?
Kylmä ja tunteetonko?
Tunteetonakka
10903
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 9 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Ehkä olet joskus kokenut välittäneesi liikaakin ja olet alkanut toimia päinvastoin.
Samaistuin kyllä siinä mielessä, että olin teini-ikäni ja kaksikymppisten alkupuolen pitkälti aseksuaalinen, ja ystävätkin vaihtuivat elämäntilanteen mukaan enkä kokenut sen kummempaa kiintymystä ketään kohtaan. En yleensäkään ole koskaan ollut erityisen sentimentaalinen, vain oppinut sanomaan asioita tavan vuoksi. Ihastuin ensimmäistä kertaa 24-vuotiaana, eikä tunne ollut lainkaan sellainen kuin mitä olin elokuvissa ja lauluissa tottunut kuulemaan, joten kesti hetki edes tunnistaa tilanne kunnolla. Nyt lähemmäs kolmikymppisenä olen vasta alkanut luomaan syvempiä ihmissuhteita, omalla tyylilläni tietenkin. Koen, että "tunnekylmyys" voi parhaimmillaan olla etu, koska niin moni ihminen teeskentelee ja lässyttää ja esimerkiksi vaihtaa kumppaneita lennossa heti uuden ihastuksen ilmestyessä horisonttiin, kun taas hitaasti lämpeävä ihminen näkee tilanteet selvemmin ja hän ei hyppää jokaisen vastaantulevan vaunun kyytiin . En ole koskaan ollut rakastunut, mutta haluaisin olla, ja uskon että tämä tunne minusta löytyy. Ja kyllä, olen usein ollut kateellinen ihmisille jotka ihastuvat ja rakastuvat helposti. Olen toisaalta tyytyväinen, että olen saanut kokea onnellista elämää "rakkauskuplan" ulkopuolella, ja tiedän pärjääväni omillani.
Uskon myös, ettei luonteesi liity mitenkään isäsi kuolemaan. Olen itse kokenut lähestulkoon "täydellisen lapsuuden" vauraassa ja emotionaalisesti tasapainoisessa malliydinperheympäristössä, jossa kiintymystä on ilmaistu anteliaasti. En myöskään ole kokenut mitään suurta tragediaa tai vastoinkäymistä, ja pärjännyt koulussa ja yhteiskunnassa ihan hyvin. Minussa on kuitenkin paljon kummallisia piirteitä. Sellaista se vain joskus on.
Minä en ole koskaan ollut edes hitaasti lämpeävä. Jos olen ns seurustellut jonkun kanssa ja se toinen oli oikeasti typerän ihastunut minuun niin kyseinen ihastuja koki karvaan pettymyksen kanssani. Kaikki ihmiset ovat minulle pelinappuloita, marionetteja. Saavutan huiputtamalla ja manipuloimalla heitä todellisen päämääräni. Mikä se milloinkin on. Satutan ja nujerran paljon ihmisiä henkisesti tahallani. En edes tunne syyllisyyttä. En välitä kenenkään tunteista tai hyvin voinnista. Useimmiten satutuksen kohteena on henkilö joka vaikuttaa henkisesti vahvalta, positiiviselta ja ihmisistä välittävältä. Kun näen jonkun olevan henkisesti vahva se on kuin joku haastaisi minut peliin. Haluan romuttaa vahvuuden, nujertaa kaiken toivon ja tuhota kaiken. Luikertelen käärmeen lailla hänen elämäänsä ja kerään hänen luottamuksensa. Annan hänelle täydellisen tyttöystävän hetkeksi. Sopivan hetken tullen minä petän hänen luottamuksensa. Teen sen julmasti ja jätän jälkeeni vain rikkinäisiä, heikkoja ihmisraunioita. En edes itse tiedä miksi pilaan ihmisten elämiä. Minulla on kai tylsää. Nyt en ole jaksanut pitää teatteria ihmisillä. Viimeksi tein niin 2 vuotta sitten. Nykyään oleilen lähinnä kotona tai metsässä. Hiljaisuus on yksi niistä harvoista asioista joista pidän. Tunteettomuuteni ja kaiken tuhoamani takia en usko että välittäisin koskaan aidosti kenestäkään. Vähän niinkuin susi ja riista yrittäisivät olla parhaat ystävät. Minä siis olen se susi ja riistalla tarkoitan miten hyväuskoisia ja helposti höynäytettäviä ihmiset ovat. Ihan kuin lampaat.
Onhan tän saitin aiheet sisällöltään olleet heikohkoja, mut nyt en tiedä kumpi, sä vai ap vetelee paremmin:D Yleensä just ne heikon itsetunnon ja yleensä sos.aseman omaavat elelijät pönkittävät sitä pikkuista egoaan vetämällä reppanoita, ei suinkaan vahvoja älykköjä puoleensa!
Miksi luikerrella jonkun elämään esitääkseen tyttöystävää? En vain ymmärrä miksi joku näkee tuollaisen vaivan tyhjän vuoksi. En ole koskaan ollut niin syvässä ihmissuhteessa että olisin voinut sanoa pettäneeni ketään tai kyllä jos sänkykaveri suhde lasketaan suhteeksi. Mutta en tuntenut pienintäkään oman tunnon pistoa. Lopulta tuo petisuhdekin loppui mutta en harmitellut muuta kuin hyvän seksin loppumista.
En itsekkään ole koskaan ollut rakastunut mutta joskus olen kokonut pieniä ihastuksen tunteita. En välitä ihmisistä ja ihmissuhteitani voisi luonnehtia intsrumentaalisiksi. Ei mulla ole mitään mielenkiintoa ihmisii näiden itsensä vuoksi eikä tulisi mieleenkään lähteä baariin puhumaan paskaa. Viihdyn oikein hyvin yksinkin. Pohjimmiltani olen kuitenkin romantikko mutta onneksi tiedän sen itsekin.
Tämänkin kirjoituksen luettuani, en voi todeta muuta kuin että hyi helvetti. Ei ihme, että kiinnostun itseäni roimasti vanhemmista ihmisistä. Tälläisia tuntuu nykyään joka toinen nuori olevan. Sanotaan mitä ei tarkoiteta ja millään ei ole mitään väliä. Haluan jotain pysyvää.
Muistan olleeni aika samanlainen tunteeton tapaus. Tuossa iässä. Vaihtelin kavereita ja suhteita lennosta ja ihmettelin, kuinka pystyin siihen. Olin jopa ylpeä siitä, kuinka voin ohittaa tunteet näin taitavasti ja tehdä mitä tykkään. Siihen aikaa Shane oli muodissa ja se oli hienoo. Kävi kuitenkin ilmi, että tunteita löytyi. 25-28 vuotiaaksi koin sellaisen tunnemyrskyn nonstoppina, että ihme etten kuollut. Annoin itselleni luvan tuntea ja sitä tuskaa riitti. Se oli niin voimakasta vatsakipua, että ravasin lääkärissä. Kun vihdoin tuska alkoi hellittää, ymmärain todella, kuinka tärkeää on kunnioittaa itseään, muita, tunteita ja elämää. Kokemus veti nöyräksi. Tuon jälkeen en ole hetkeäkään kokenut tuskaa vaan tunteet tulee ja menee. Hyvä niin
Ystävä hyvä! Luen tekstistäsi hyvinhyvin voimakasta vihamielisyyttä elämää kohtaan. Jos sun on vaikea puhua kasvokkain ihmisille, niin on itsellesi hyväksi jatkaa kirjoittamista anonyymisti. Hakeudu kanssa hyvän kirjallisuuden pariin, ja pyri kehittämään ja avartamaan sisäistä maailmaasi myös sitä kautta.
Käsittääkseni kateus on yksi tunnetila, joten siitä on hyvä lähtee aikuisuutta rakentamaan. En tosin kiellä sitä, etteikö tekstisi ole surullista luettavaa. Jäin miettimään sitä, voisiko sulla olla noilla spekseillä jollekin hetkeksi annettavaa? Kun yllättävän paljon on kuitenkin tyrkyllä perheellisiä naisia, jotka hakevat fyysistä läheisyyttä toisesta naisesta...kuka asiaa itselleen mitenkin perustellen.
Voimavarat vaan käyttöön baby!
Aloittajalle.
Ensinnäkin unohda ja skippaa kaikki hyihelvetti-kommentit ja arvostelevat ihmiset, jotka kohottavat vain omaa itsetuntoaan vastatessaan tuntemattomille tuolla tavalla. Se mitä minä en ymmärrä, on se, että mikäli ei ole asiallista kommentoitavaa niin miksi ei voida olla vaan hiljaa. Tällä sivulla ei taida olla minkäänlaista valvontaa että mitä vastataan ihmiselle, jolla on tarve anonyymisti kertoa ajatuksistaan ilman että kukaan diagnosoi minkäänlaisia sairauksia, se on lääketieteen ja terveydenhuollon tehtävä.
Kiitos kun kerroit ajatuksiasi ja toivon että saat itsellesi vertaistukea tai jotakin muuta, mitä ikinä kirjoituksellasi hait. Olen vastakohtasi, tunnen vahvasti kaikki tunteet ja reagoin asioihin liikuttumalla ja itkemällä usean kerran päivän aikana. Olet vielä kovin nuori, ja luota siihen että polkusi kohti tunteiden tuntemista on alkanut. Sinulla on mielettömän upea taito kirjoittaa ja kuvaat hienosti tunteitasi ja ajatusmaailmaasi. Se, ettet tunne kuvaamiasi ajatuksia voi johtua monesta tekijästä ja mikäli olet tyytyväinen itseesi ja elämääsi, hyväksy itsesi sellaisena kuin olet ja elä elämääsi. Jos haluat muutosta, edelleen hyväksy itsesi ja tunteesi ja pohdi ajatuksiasi ammattilaisen kanssa mikäli se vain on mahdollista. Välitätkö eläimistä, luonnosta, tunnetko iloa, surua? Vahvista niitä tunteita mitkä tuntuvat elämällä niitä ja haalimalla lisää asioita lähellesi jotka tuntuvat.
Tämä ei ole mielipideasia, mutta jos olisi, sanoisin että olen vahvasti sitä mieltä että tarvitset omalla vauhdillasi mahdollisuuden alkaa rikastuttamaan tunnemaailmaasi. Sarkasmi, vahingonilo yms, ovat keinoja suojella omaa haurasta minuutta hylätyksitulemiselta. Tämä on vain mielipiteeni joka pohjautuu omiin kokemuksiini elämästä ja lukemiini asioihin, eikä pidä välttämättä paikkaansa.
Olet tärkeä osa omaa elämääsi ja pidähän huolta itsestäsi <3