Odottaako ikuisesti *sitä* rakkautta vai tyytyä siihen mitä alpupaloja elämän varrella vastaan tulee?
Nyt trollaus varoitus; en kaipaile tämän kysymyksen ketjuun kommentteja rasistisia kommentteja, niitä tulee silti; mutta hater's gonna hate.
Alustus; olen 34 vuotias nainen pääkaupunkiseudulta; olen kaunis, korkeakoulutettu, herkkä, ihmisläheinen, luova nainen, pikku tytöstä asti olen haaveillut vain siitä että saisin kiltin kivan näköisen miehen kenen kanssa olla vanhaksi asti ja elää kivan elämän. Olla sinkkunainen Helsingissä; vaikeaa. Tähän ikään asti törmännyt vain playereihin, fuckboyhin, narsisteihin, sarjadeittaajiin ja persoonallisuushäiriöihin, profiileihin, joille en vielä edes tiedä nimeä. Lannistun vuosi vuodelta. Ystäväpiirissäni on sarja mua vielä kauniimpia, sitoutumishaluisia naisia, samassa tilanteessa. Olen ollut epätoivoinen saanko koskaan perhettä, rakasta. Haaveet omasta perheestä, suhteesta ja *siitä* ihmisestä ovat aina vain kaukaisempia mitä vanhemmaksi tulen. Tuun kyyniseksi.
Tutustuin kaksi vuotta sitten mieheen, joka täytti ne miehen kriteerit mitkä oli; rehellinen, itselleen ja toisille uskollinen, jolla on itsehillintää, halua kehittää itseään, korkea moraali, älykäs, tunnollinen, herkkä. Meillä on ollut hyvä suhde parin vuoden ajan, paras suhde koko elämäni aikana. Sen kaiken lisäksi osoitti läheisyyttä kiihkeästi mutta turvallisesti. Rakastamme. Ongelma on että mies on sanonut, että koska olemme eri uskontoa, hän *lopulta* joutuu valitsemaan jonkun toisen.
Rakastamme toisiamme, ja aina kun keskustelemme asiasta, itkemme. Hän on lähi-idästä, minä euroopasta. Uskonto on eri, vaikkei mulle uskonto ole edes minulle tärkeää (joka on itseasiassa pahempaa). Olen kaksi vuotta vanhempi (joka ei taaskaan lisää pisteitä). Hänen äitinsä ei hyväksyisi, ja en tiedä riittävästi hänen uskonnostaan. Arvostan islamia ja voisin helposti kasvattaa lapseni mielummin islamin kuitin kristilliseen tai pakanauskoon, mutta se ei riitä suvulle. Hajottaa perkeleesti, että elämäni suhteella on 'deadline', jonka jälkeen sitä ei enää ole.
Mitä tässä tilanteessa tehdä? Ei ole realisista edes enää tavata *sitä* miestä. Mutta toisaalta, viimeinen mahdollisuus perheeseen menee jos hengaan tämän miehen kanssa nelikymppiseksi, jolla on kuitenkin tiedossa erota ennen kuin on 40. Pelkään että hukkaan 'viimeiset nuoruusvuodet', puhumattakaan viime metrit saada lapsia. Kaikki ystäväni, ja jos itse olisin ystäväni; kehoittaisin lähtemään ja etsimään toisen jos itse haluaa sitoutumaan. Mutta eihän elämässä saa mitä haluaa. Ei helsingissä nainen voi vain päättä hankkia miestä. Naisia on enemmän ja täällä fuckboyringit pyörittää naisiaan. Euroopassa ja matkustellessa ihmiset kiinnostuvat minusta, suomessa vain nämä joka ikkunasta ja ovesta tunkevat helppoheikit, joilla ei edes henkistä kykyä sitoutua. Ei tarvitse saarnata omista valinnoista, ei ole täysin siitä kiinni. Deittailumarkkinat on sairaat. Voin odottaa helsinkiläisenä sinkkunaisena maailman hamaan tappiin sitoutumishaluista miestä, jota ei itseasiassa koskaan tule.
Odottaa ikuisesti sitoutuvaa prinssiä vai ottaa almupala muutamiksi vuosiksi matkalla yksinäistä vanhuutta?
Rasistit, laittakaa joku hashtag otsikkoon, niin skippaan.
Nyt trollaus varoitus; en kaipaile tämän kysymyksen ketjuun kommentteja rasistisia kommentteja, niitä tulee silti; mutta hater's gonna hate.
Alustus; olen 34 vuotias nainen pääkaupunkiseudulta; olen kaunis, korkeakoulutettu, herkkä, ihmisläheinen, luova nainen, pikku tytöstä asti olen haaveillut vain siitä että saisin kiltin kivan näköisen miehen kenen kanssa olla vanhaksi asti ja elää kivan elämän. Olla sinkkunainen Helsingissä; vaikeaa. Tähän ikään asti törmännyt vain playereihin, fuckboyhin, narsisteihin, sarjadeittaajiin ja persoonallisuushäiriöihin, profiileihin, joille en vielä edes tiedä nimeä. Lannistun vuosi vuodelta. Ystäväpiirissäni on sarja mua vielä kauniimpia, sitoutumishaluisia naisia, samassa tilanteessa. Olen ollut epätoivoinen saanko koskaan perhettä, rakasta. Haaveet omasta perheestä, suhteesta ja *siitä* ihmisestä ovat aina vain kaukaisempia mitä vanhemmaksi tulen. Tuun kyyniseksi.
Tutustuin kaksi vuotta sitten mieheen, joka täytti ne miehen kriteerit mitkä oli; rehellinen, itselleen ja toisille uskollinen, jolla on itsehillintää, halua kehittää itseään, korkea moraali, älykäs, tunnollinen, herkkä. Meillä on ollut hyvä suhde parin vuoden ajan, paras suhde koko elämäni aikana. Sen kaiken lisäksi osoitti läheisyyttä kiihkeästi mutta turvallisesti. Rakastamme. Ongelma on että mies on sanonut, että koska olemme eri uskontoa, hän *lopulta* joutuu valitsemaan jonkun toisen.
Rakastamme toisiamme, ja aina kun keskustelemme asiasta, itkemme. Hän on lähi-idästä, minä euroopasta. Uskonto on eri, vaikkei mulle uskonto ole edes minulle tärkeää (joka on itseasiassa pahempaa). Olen kaksi vuotta vanhempi (joka ei taaskaan lisää pisteitä). Hänen äitinsä ei hyväksyisi, ja en tiedä riittävästi hänen uskonnostaan. Arvostan islamia ja voisin helposti kasvattaa lapseni mielummin islamin kuitin kristilliseen tai pakanauskoon, mutta se ei riitä suvulle. Hajottaa perkeleesti, että elämäni suhteella on 'deadline', jonka jälkeen sitä ei enää ole.
Mitä tässä tilanteessa tehdä? Ei ole realisista edes enää tavata *sitä* miestä. Mutta toisaalta, viimeinen mahdollisuus perheeseen menee jos hengaan tämän miehen kanssa nelikymppiseksi, jolla on kuitenkin tiedossa erota ennen kuin on 40. Pelkään että hukkaan 'viimeiset nuoruusvuodet', puhumattakaan viime metrit saada lapsia. Kaikki ystäväni, ja jos itse olisin ystäväni; kehoittaisin lähtemään ja etsimään toisen jos itse haluaa sitoutumaan. Mutta eihän elämässä saa mitä haluaa. Ei helsingissä nainen voi vain päättä hankkia miestä. Naisia on enemmän ja täällä fuckboyringit pyörittää naisiaan. Euroopassa ja matkustellessa ihmiset kiinnostuvat minusta, suomessa vain nämä joka ikkunasta ja ovesta tunkevat helppoheikit, joilla ei edes henkistä kykyä sitoutua. Ei tarvitse saarnata omista valinnoista, ei ole täysin siitä kiinni. Deittailumarkkinat on sairaat. Voin odottaa helsinkiläisenä sinkkunaisena maailman hamaan tappiin sitoutumishaluista miestä, jota ei itseasiassa koskaan tule.
Odottaa ikuisesti sitoutuvaa prinssiä vai ottaa almupala muutamiksi vuosiksi matkalla yksinäistä vanhuutta?
Rasistit, laittakaa joku hashtag otsikkoon, niin skippaan.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Mua jäi vaivaan tää sun kirjoitus. En tiedä onko trolli, mutta näin pohjoisessa asuvana sinkkunaisena on pakko allekirjoittaa sun pohdinta, sillä lyhyen Tinder-kokeilun jälkeen totesin, että pks on mahdottoman paljon vaikeampi deittimarkkina kuin täällä ylhäällä. Itse suosittelisin etsimään se prinssi muualta kuin pk-seudulta ja pistää se ratsun selkään ja muuttaan sinne. Hyviä miehiä riittää muuallakin kuin siellä.
Mitä tulee sun muuhun pohdintaan, tunnut itsekin tajuavan että elämä menee ohi, jos jatkat miehen kanssa, jonka kulttuuri (ja uskonto) ei mahdollista rakkauteen pohjautuvaa elämänkumppanin valintaa. Jos ajattelet kymmenen vuoden päähän, sinä olet se, jolla ei ole perhettä ja hän on naimisissa ja pienten lasten isä. Ja sun haaveet selvästi liittyy kumminkin perheen perustamiseen.
Kuulostat kiinnostavalta ihmiseltä.
Vaikee uskoa ettei se prinssi satu sun kohdalle,josta heräs ajatus et mistä kaikkialta olet etsinyt ja lyötkö heti faktat pöytää mitä vaadit?
Mulla on ollut ainoa ongelma naisten kans et mulle valehdellaan enkä tiedä löydänkö kans ikinä sitä rakkautta jota haluisin tuntea.
Pidä mieli avoinna uusille yrittäjille☺