Diagnoosien stigmaa vähentämään

Näin tapahtuu Britanniassa.:) Ovat jo pitkällä. Sikäläinen psykologiliitto on ottanut kannan, jonka mukaan diagnooseja ei pidä lainkaan käyttää psyykkisistä ongelmista. Ne ovat luonnollisia ja terveitä reaktioita ylivoimaisiin olosuhteisiin ja traumoihin, joita tapahtuu ihmisen elämässä sekä pitkällä että lyhyellä aikavälillä. Biologia on kaikessa mukana, mutta se ei ole psyykkisten ongelmien syy.

Britanniassa asiasta on käyty vilkasta keskustelua jo kymmenisen vuotta. Osa psykologeista haluaa pitää diagnoosit, ja osa psykiatreista haluaa poistaa ne.

Norjassa sitä vastoin psykologit ovat hiljattain saaneet oikeuden tehdä diagnooseja. Jotkut suomalaisistakin psykologeista himoitsevat kyseistä oikeutta, ja asiasta käydään keskustelua mm. PsykologiIiiton lehdessä.

Nykyäänkin psykologien toimenkuvaan kuuluu olennaisena osana "potilaan" tutkiminen haastattelin ja testein, joiden tulokset toimivat raakamateriaalina psykiatrille, joka sitten laatii niiden perusteella diagnoosin. Tavattuaan itse potilasta ehkä vain 15 minuutin verran.

Eräs psykologi kommentoi tilannetta sanoen, että hän ei työssään haluaisi toimia diagnoosien alihankkijana, vaan koettaa rakentaa ihmisille "turvaverkkoa" elämän ongelmissa ja haasteissa.

Thomas Szasz varoitti sosiaalityöntekijöiden, psykologien ja vastaavien ei-lääkäreiden työntymisestä lääkärin rooliin. Psykiatriat lääkäreinä on huijaus, psykiatrit esittävät lääkäreitä olematta sellaisia, mutta heillä on sentään lääkärin peruskoulutus taustalla. Mutta sosiaalityöntekijät ja psykologit lääkäreinä on huijaus potenssiin kaksi. Heille ei ole edes peruskoulutusta toimia lääkärinä.

Kyseessähän on, kuten aina on, raha ja valta. Psykiatrinen diagnosointivalta ja reseptinkirjoitusoikeudet kasvattaisivat sosiaalityöntekijöiden ja psykologien asemaa ja tuottaisi heille automaattisesti paremmat tulot. Luonnollisesti psykiatrit vastustavat, koska tuo asema ja raha olisi heiltä pois. Kyseessä on psykiatrien ja psykologien/sosiaalityöntekijöiden välinen kilpailu.

Mitä tulee psykiatriseen stigmaan, stigma palvelee psykiatrian ammattikuntaa, joten stigman vähentäminen toimisi, ainakin osittain, psykiatrian valtaa vastaan. Siksi psykiatrit aina muistuttavat puhumiensa mieli(kuvitus)sairauksien aiheuttavan vaarallista käytöstä jne. Mitä enemmän mieli(kuvitus)sairauksia promotaan oikeina sairauksina, sitä vahvemmaksi stigma kasvaa, mikä taas on psykiatrien etu. He voivat torua ihmisiä asenteistaan "mielisairaita kohtaan", tietäen samalla, että vika on heidän omassa valheellisessa viestissään.

Britanniassa on siis jo vuosia koetettu luoda uudenlaista tieteellistä paradigmaa ja hoitojärjestelmää psyykkisille ongelmille. Paradigma perustuu traumatutkimukseen.
Britannian psykologiliitto ottanut kannan, jonka mukaan psyykkisiä ongelmia ei pitäisi enää tarkastella lääketieteen viitekehyksestä käsin sairauksina, eikä niistä pitäisi käyttää diagnooseja. Kannanotto on merkittävä, sillä liitto edustaa Britannian kaikkia psykologeja.

Diagnoosin korvaa kertomus (formulation) jonka apua tarvitseva henkilö ja asiantuntija (psykologi tai psykiatri) rakentavat yhdessä usean tapaamisen perusteella. Kertomuksessa kuvataan henkilön ongelmat ja niihin johtaneet tekijät hänen omasta näkökulmastaan, ja siihen yhdistetään, neuvottelemalla ja keskustelemalla, asiantuntijan tieteellinen ja kokemusperäinen näkemys. Diagnoosileiman tilalla on lyhyt, lauseenmittainen tiivistelmä kertomuksesta.

Psykologit vaativat, että kertomus korvaa diagnoosin kokonaan. Se ei siis ole diagnoosia taustoittavaa ja täydentävää elämäkerrallista kuvausta, kuten psykologien ja psykiatrien lausunnot nykyään ovat.

Jos muutos tapahtuu koko hoitojärjestelmässä, se tulee olemaan mullistava.
Useimmat psykiatriset diagnoosit ovat tutkimusten mukaan heikosti validoituja ja niiden reliabiliteetti on vähäinen. Diagnostiset käsitteet eivät välttämättä kuvaa niitä psyykkisiä ilmiöitä joita niiden väitetään kuvaavan, ja ihminen voi saada eri psykiatrilta eri diagnoosin riippuen mm. psykiatrin ajattelutavasta, tieteellisestä viitekehyksestä ja siitä, millaista tietoa henkilö pystyy ja haluaa kyseisessä tilanteessa psykiatrille antamaan.

Diagnooseista tulee luopua psykiatriassa siksikin, että niiden näennäisen neutraaleilta kuulostavissa nimissä ja kriteereissä heijastuu lääketieteen biologistinen ajattelutapa, joka ei sovi psyykkisiin ongelmiin, koska siinä kulttuurisesti ”normaalista” poikkeava kärsimys ja muut mielen ongelmat nähdään aina sairauksina ja häiriöinä.

Traumatietoisen lähestymistavan mukaan useimmat psyykkiset ongelmat, kuten esimerkiksi masennus, ahdistuneisuus, kaksisuuntaisuus, psykoosit ja persoonallisuushäiriöt eivät siis ole sairauksia, vaan normaalia reagointia traumoihin, puutteellisiin lapsuuden kiintymyssuhteisiin ja muihin ylivoimaisiin olosuhteisiin ja stressiin, joita henkilö on joutunut kokemaan elämässään, sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä. Biologiset prosessit toimivat välittäjinä psyykkisissä reaktioissa, mutta ne eivät ole ongelmien syy.

Seuraavassa otteita parista artikkelista, joita suomentelin sikäli kuin osasin, koska palstan automaattivalvonta usein poistaa pitemmät englanninkieliset lainaukset.

Koska kieli ohjaa ajattelua, tutkijat ilmoittavat artikkelin alussa erikseen, etteivät usko lääketieteellisen mallin leimaaviin käsitteisiin psyykkisten ongelmien sairausluonteesta.

Nämä ja muita artikkeleita aiheesta löytyy tämän linkin alta:
https://www.researchgate.net/publication/262003201_Trauma_dissociation_attachment_and_neuroscience_A_new_paradigm_for_understanding_severe_mental_distress

Anna Perrin:
Trauma, dissosiaatio, kiintymyssuhteet ja neurotiede: Uusi paradigma vakavan psyykkisen stressin ymmärtämiseksi

Kehityspsykologia, traumatologia ja kognitiivinen neurotiede osoittavat, että psykoosit ja muut psyykkisen kärsimyksen muodot voidaan nähdä mielekkäinä reaktioina traumoihin ja menetyksiin.
…

Viime vuosina on kehittynyt uusi ja perustavanlaatuisesti merkittävä tieteellinen paradigma ylivoimaisen emotionaalisen kärsimyksen ymmärtämiseksi. Se mahdollistaa muutoksen tavassa, jolla käsitteellistämme inhimillisen kärsimyksen mielenterveyden kaikilla osa-alueilla.
…
On todettava, että emme tunnusta sellaisten diagnostisten luokitusten kuin skitsofrenian, psykoosin ja persoonallisuushäiriöiden validiteettia; emme hyväksy myöskään biomedikaalista mallia, jota ilmentävät sellaiset käsitteet kuin ”oire” ja ”harha.”

...

Jacqui Dillon ym. :
Mielenterveyspalvelujen haaste: kuinka tarjota turvallisia kiintymyssuhteita traumatisoituneille asiakkaille

Kumara hahmo tuijottaa lattiassa olevaa pistettä. Pitkät hihat kätkevät sadat arvet, jotka peittävät hänen käsivartensa. Hänen vaatetuksensa ja ruumiinkielensä pyrkii tekemään hänestä miltei näkymättömän. Sisäisten ääniensä keskeyttämänä hän vastaa kysymyksiini yksitavuisin vastauksin.

Tyylikäs ja huoliteltu nainen, joka on hiljattain yrittänyt itsemurhaa kertoo pitkästä riskikäyttäytymisen ja alkoholin liikakäytön historiasta, ja kuvaa olleensa lapsena likainen, varasteleva ja usein pahoinpidelty.

Menestynyt liikemies kuvailee vuosia, jolloin hän kidutti itseään sisäisen uhkaajansa kynsissä. Hän tuntee lisääntyvää tarvetta tappaa itsensä. Hiljattain hän lopetti rakkaussuhteensa, mutta ei muista tehneensä niin. Kun hänen entinen kumppaninsa puhuu heidän suhteestaan hän tuntee hämmennystä ja vihaa, ja kokee tulleensa petetyksi.

Näistä ihmisistä jokaisella on ollut traumaattinen lapsuus, jolle on ollut ominaista salaiset pahoinpitelyt, laiminlyönti ja seksuaalinen hyväksikäyttö. Psykiatrinen järjestelmä, joka koettaa auttaa heitä, on leimannut heistä jokaisen persoonallisuushäiriöiseksi. Jokainen näistä ihmisistä on kehittänyt omat keinonsa suunnata tarkkaavaisuutensa pois nykyisistä ja menneistä haavoittuvuutta aiheuttaneista vastoinkäymisistä; esimerkiksi ulkoisen menestyksen kiillotetun pintakerroksen avulla, tai syrjäänvetäytymisen ja toivottomuuden tarjoamalla suojakerroksella.
….
Heidänkaltaistensa ihmisten auttamiseksi on olemassa palvelujärjestelmiä, mutta niissä tarjottava apu perustuu aivan liian usein eräänlaiseen ”näköhäiriöön”. Modernien mielenterveyspalvelujen velvollisuus on avata silmänsä ja järjestäytyä uudelleen tavalla, joka ottaa täysipainoisesti huomioon traumat ja niiden vaikutukset.
…
Viimeaikaiset tutkimustulokset osoittavat selvästi traumojen kausaalisen roolin mielenterveysongelmien synnyssä, mukaan lukien psykoosit.
...
Kuitenkin osa mielenterveystyöntekijöistä näkee traumat vain yhtenä epäonnekkaana tekijänä ihmisen elämässä, hänen psyykkisen sairautensa lisäksi…
…
Työntekijälle on perustavanlaatuisesti erilaista työskennellä sellaisen ihmisen kanssa, jonka ongelmat voidaan nähdä diagnosoituna psyykkisenä sairautena, kuin ryhtyä terapeuttiseen ihmissuhteeseen (sanan laajassa merkityksessä) ihmisen kanssa, jonka kykyä ajatella, tuntea ja olla suhteessa muihin ovat muokanneet traumat ja hyväksikäyttö. Pitkä tutkimusperinne osoittaa puuttellisten kiintymyskokemusten vahingoittavan ihmisen kykyä muodostaa ja ylläpitää terveitä ihmissuhteita…

Kuten aloittaja totesi: "Tämä olisi koko juttu kuin jonkinlaista terapiaa, kun elämänkulun vaikeat asiat saataisiin kirjattua ja niiden luonnolliset seuraukset saataisiin kirjattua, jolloin olisi jo valmis pohja terapialle. Tämä kyllä edellyttää uudenlaista asennetta henkilökunnan taholta, mutta uudistusta psykiatria kaipaakin. Töitähän malli tettää, ollaanko työtekoon valmiita ?"

Minustakin "tarttis tehdä jotain". Suomessa ei ole näistä Britannian asioista ollut juuri mitään julkisuudessa. Eikä diagnoosikritiikkiä paljon muutenkaan, muuten kuin ehkä Mad in Finlandin taholta

https://madinfinland.org/

Ja sielläkin puhutaan diagnoosikielellä.

Täältä ruohonjuuritasolta voi kuitenkin alkaa moni asia...

Yksi mitä voi tehdä on lähettää sähköpostia vaikka Psykologiliittoon. Jotka siis kaavailevat, osa hyvinkin innolla, psykologeille oikeutta tehdä diagnooseja. Hanketta puolustellaan, kuinkas muuten, "potilaiden edulla." Koska psykologien diagnoosit olisivat muka paremmin perusteltuja kuin psykiatrien...

Kokemuksistaan voi kertoa vaikka nimettömästä meiliosoitteesta käsin. Mitä diagnoosi ja sen taustalla oleva sairausajattelu on omassa elämässänne merkinnyt? Vai onko joku ehkä tyytyväinen siihen, että ongelmille on diagnoosilla annettu nimi, selitys ja syy? Jotkuthan kokevat näin. "Bipolaaridiagnoosi oli minulle helpotus, kun ymmärsin että ongelmilleni on selitys ja en ole syyllinen siihen että ajoittain käyttäydyn tavalla jota en haluaisi... " jne. jne.

Ihminen kaipaa yhteyttä toisiin, tunnustusta kokemuksilleen, ja selitystä vaikeuksiin, jotain mikä auttaa ymmärtämään. Lääketieteellinen sairausdiagnoosi ei kuitenkaan ole ainoa vaihtoehto, eikä edes paras. Sen myötä tulee ikäviä sivuvaikutuksia kuten stigma, ja sairaanroolin mukana seuraava avuttomuus ja auktoriteettiusko.

Formulaatio tai kertomus on haasteellisempi työtapa sekä asiakkaalle että työntekijälle, mutta se tarjoaa enemmän. Kertomuksen rakentaminen edellyttää luottamuksellista kontaktia ammattihenkilön ja asiakkaan välillä ja sen laatimiseen täytyy varata aikaa, useampia vastaanottoja kuin nykyjärjestelmä yleensä sallii. Onnistuessaan kertomus ja sen kirjaaminen paperille on jo sellaisenaan terapeuttinen kokemus.

http://www.psyli.fi/psykologiliitto/paattajat/hallitus_2018_-_2019

Sähköpostit ovat muotoa: etunimi.sukunimi(at)psyli.fi

Toinen mahdollinen osoite yhteydenotoille olisi Suomen Psykiatriyhdistys...
https://www.psy.fi/

Tässä yksi esimerkki formulaatiosta:

https://www.researchgate.net/publication/318734743_Psychological_Formulation_as_an_Alternative_to_Psychiatric_Diagnosis

Se on artikkelin kirjoittajan psykologi Lucy Johnstonen laatima kuvitteellinen kertomus Janesta. Formulaatio on kirjoitettu sinä-muotoon, koska se on ensisijaisesti tarkoitettu avuksi Janelle itselleen. Se on tarkoitettu myös muille hoitotiimin työntekijöille kuten psykiatrille ja mahd. sosiaalityöntekijälle luettavaksi ja jatkohoidon suunnitteluun. Diagnoosin korvaa lyhyt, lauseenmittainen tiivistelmä kertomuksesta.

"Kerroit minulle että sinulla oli onnellinen lapsuus kunnes isäsi kuoli ollessasi 8-vuotias. Olemme keskustelleet myös siitä, kuinka tunsit lapsena olevasi vastuussa äitisi onnellisuudesta ja työntämään omat surusi sivuun. Myöhemmin äitisi meni uusiin naimisiin ja kun isäpuolesi alkoi käyttää sinua seksuaalisesti hyväkseen sinulla ei ollut ketään jolle kertoa asiasta, sillä se olisi vaarantanut heidän avioliittonsa. Ainoa mahdollisuus paeta oli lähteä kotoa niin pian kuin pystyit. Etsit itsellesi asunnon ja työpaikan. Koit kuitenkin koko ajan vaikeammaksi tulla toimeen esimiehesi kanssa, jonka moittiminen ja uhkailu toi mieleen isäpuolesi.

Lähdit työpaikasta, mutta pitkinä, toimettomina päivinä asunnollasi sinun oli vaikea
työntää syrjään torjuttuja tunteitasi. Eräänä päivänä, kun isäpuolesi oli uhkaillut sinua puhelimitse aloit kuulla vihamielisen miehenäänen sanovan sinulle, että olet "likainen" ja "paha". Tämä kokemus näytti ilmaisevan hyväksikäyttöä, jota oli isäpuolesi taholta kokenut, ja se muistutti sinua myös asioista joita isäpuolesi oli sanonut sinulle ollessasi lapsi.

Päivittäinen elämä alkoi tuntua yhä vaikeammalta, kun menneisyyden asioita tuli mieleesi
ja monia tunteita niiden mukana. Lopulta äitisi suostutteli sinut hakeutumaan mielen
terveyspalveluihin, ja siellä sinulla oli ensimmäistä kertaa mahdollisuus kertoa
jollekulle mitä oli joutunut lapsena kokemaan.

Huolimatta vaikeista kokemuksistasi sinulla on paljon vahvuuksia, muun muassa älykkyys,
päättäväisyys ja itsetuntemus, ja ne kaikki ovat auttaneet sinua selviytymään. Tunnistat
tarpeesi selvitellä tunteita, jotka liittyvät menneisyyden keskeneräisiin asiohin, ja olemme nyt yhdessä aloittaneet tämän työn."

Tällainen kertomus poikkeaa aika paljon tyypillisestä psykiatrian sairauskertomuksesta... !
Normaalisti Jane saisi todennäköisesti "ääniharhojensa" perustella psykoosidiagnoosin ja neuroleptilääkityksen. Se johtaisi suurella todennäköisyydellä sairaalakierteeseen.

Toimintamallia kehittäneet psykologit keskustelevat paljon siitä kuinka olisi mahdollista hoitaa viralliset asiat ilman diagnoosin kaltaisia medikaalisia luokituksia, sikäläisen Kelan tms ja työvoimaviranomaisten kanssa. Nykyisten diagnoosien sijaan on kaavailtu jonkinlaisia laajempia luokituksia, joihin ei sisälly stigmaa.

Huh huh, tulipa pitkä sepustus... Tässä vielä pari videolinkkiä formulaatiosta:

https://www.youtube.com/watch?v=t6KUJAfio0A

https://www.youtube.com/watch?v=xnljfK8Hm1Y

Formulaation taustalla olevasta traumatietoisesta lähestymistavasta vielä sen verran, että siinä traumaattisuus käsitetään laajemmin kuin sekä tieteessä että arkiajattelussa on yleensä totuttu. Trauma voi olla yksittäinen järkyttävä tapahtuma tai vastoinkäyminen, mutta myös pitkäaikaiset ylivoimaisen stressaavat olosuhteet ovat traumaattisia. Esimerkiksi vanhemman menettäminen kuoleman kautta, hylätyksi tuleminen tai vanhemmuus, joka ei mahdollista lapselle turvallista kiintymyssuhdetta, tai vanhemmuus johon sisältyy henkistä väkivaltaa, on traumaattinen kokemus.

Tutkimusten mukaan joka neljäs tytöistä ja joka viides pojista on joutunut lapsuudessaan joko väkivallan tai hyväksikäytön kohteeksi. Kun on tutkittu aikuisia, joilla on diagnosoitu joku "mielenterveyden häiriö", luvut ovat paljon suuremmat. Fyysiseen kaltoinkohteluun liittyy usein kiintymyssuhteiden ongelmia. Suojaavia tekijöitä ovat lapsen mahdollisuus kertoa jollekulle aikuiselle kokemuksistaan, ja tulla uskotuksi.

Nämähän ovat useimmille käsittääkseni aika itsestäänselviä asioita (?) joiden kirjoittaminen tähän tuntuu vähän turhalta, mutta psykologiassa ja psykiatriassa vaikuttaa olevan suorastaan uutinen, että "mielenterveyden häiriöt" perustuvat niihin, ja että "hulluuden" taustalla onkin vain... inhimillistä kärsimystä. Ja että biologia, jota on perinteisesti pidetty "hulluuden" syynä, onkin vain korrelaatti siihen, välittävä tekijä, joka reagoi kyseiseen inhimilliseen kärsimykseen mm. siten että kova stressi ja järkyttävät kokemukset muuttavat hermoston toimintaa ja aivojen rakenteita.

Myös Yhdysvalloissa diagnosointia on kritisoitu. Siellä tilanne on paljon pahempi, koska käytössä on DSM, jossa on paljon enemmän diagnooseja kuin Euroopassa käytettävässä WHO:n diagnoosisysteemissä ICD:ssä. DSM:n diagnoosit ovat myös monesti paljon huonommin perusteltuja kuin ICD:n.

Kymmenen psykiatrista potilasta teki 2012 valituksen Amerikan psykiatriyhdistyksen eettiselle komitealle vahingoista, joita diagnosointi on heille aiheuttanut. He eivät siis ottaneet kantaa diagnoosin oikeellisuuteen tai virheellisyyteen sinänsä. He olivat Yhdysvaltojen historiassa ensimmäiset, jotka syyttivät diagnosointijärjestelmän laatinutta psykiatriyhdistystä siitä, että diagnoosista oli koitunut heille psyykkistä kärsimystä (mm.negatiivisen minäkuvan muodossa), sosiaalista stigmaa ja vaikeuksia yhteiskunnassa ja työelämässä.

Diagnooseja puolustellaan usein sillä, että sen avulla löydetään "potilaalle" oikea hoito. Kyseiset kymmenen potilasta eivät katsoneet saaneensa diagnoosista mitään apua, vaan ainoastaan haittaa elämälleen. Hoitona heille oli ollut mm. psyykenlääkkeet, joiden sivuvaikutukset vahingoittivat heidän terveyttään ja joista vierottautuminen oli ollut hyvin vaikeaa.

Heitä tuki prosessissa psykologi Paula Caplan, joka on itse aikoinaan ollut vuosien ajan jäsenenä DSM-komiteassa ja eronnut siitä, koska ei voinut hyväksyä komitean epätieteellistä työskentelytapaa ja sen läheisiä ja korruptoituneita suhteita lääketeollisuuteen.

​The Harm Suffered by Many because of a Psychiatric Diagnosis is a Well-Kept Secret:
https://psychdiagnosis.weebly.com/

Video:
Dr. Paula Caplan on How Psychiatrists Decide Who's Normal
https://www.youtube.com/watch?v=o1p0QQSJf1o

En lopetakaan vielä... Suomen Trauma- ja dissosiaatioyhdistyksen sivuilta voi lukea lisää traumanäkökulmasta. Valitettavasti kyseinen vireä uusi yhdistys on "potilasyhdistys", ja siellä käytetään diagnoosikieltä...

http://www.disso.fi/

Disso on valittu "Vuoden mielenterveysyhdistykseksi". YÄK! (Olen kyllä siellä jäsenenä...);

Noinhan se menee... Ehkä voisit kirjoittaa kokemuksistasi vaikka Mad in Finland-sivustolla. Tai Disso ry:n sivuilla, sielläkin on psykiatristen palvelunkäyttäjien kertomuksia. Moni on traumatisoitunut psykiatrisessa hoidossa. Mikään ei muutu jos vaikeneminen jatkuu.
https://madinfinland.org/
https://www.disso.fi/

Huomasin että Mad in Finland-sivulla on juuri julkaistu uusi hyvä juttu tästä aiheesta:
https://madinfinland.org/kenen-vuoksi-mielta-laakitaan/

iksi psykiatria muka olisi syyllinen siihen että sitä pidetään roskatunkiona heille ja meille, ketkä ovat joutuneet lukemattomissa muissa sosiaalisissa ja viranomaiskohtaamisissa epäonnistuneen ja virheellisen vuorovaikutuksen uhreiksi? Minusta psykiatria on vain jäävuoren huippu koko pielessä olevassa kulttuurissa joka kohtelee tiettyjä heikoilla olevia ihmisiä (mm. väkivallan lapsiuhrit) epäeettisesti tai rikollisesti. Minulla ei ole juuri pahaa sanottavaa psykiatriasta jonka piirissä olen saanut kunnioittavaa kohtelua. Ymmärrys molemmin puolin on ollut enemmänkin sellainen että ollaan vähän väärässä paikassa ja väärissä kehyksissä - taas jälleen kerran, mutta minkäs teet. Muut ammatti- ja sosiaalistatukset ja professiot kasvatus- ja sosiaalipuolella vaan porskuttaa itsetyytyväisen tiedostamattomana ja vailla kritiikkiä? Kohtuutonta. Vai onko kyseessä joku valkotakkiviha tms. kaunaa lääkäreitä kohtaan?

Omat asenteet olisi itse kunkin hyvä tarkistaa oli sitten potilasasiakaslapsioppilas tai se auktoriteetti kenen armoillaja vallassa sitä kulloinkin on.

Sinulla on ollut säkää, olet nähnyt sen paremman puolen psykiatriasta, niiden ihmisten kautta joita olet siellä tavannut. Minullakin on myös hyviä kokemuksia, jotka liittyvät yksittäisiin ihmisiin ja organisaatioihin, mutta kokonaisuutena siitä järjestelmästä saldo jää miinuksen puolelle. Olen samaa mieltä tuosta muusta mitä sanot. Psykiatria on jäävuoren huippu, osa koko yhteiskunnan vallassaolijoiden suhtautumista heikompiin. Jokin ihmisen lajityypillinen ominaisuus kai, että halutaan turvata oma asema, olla vahvemman puolella ja turvassa.

Minulla on kuva, että silloin kun psykiatria onnistuu auttamaan ihmisiä se tapahtuu siinä työskentelevien ihmisten kautta, järjestelmästä huolimatta, ei sen ansiosta.

Diagnoosit eivät ole vain stigmatisoivia, vaan niiden luomat stereotypiat tekevät potilaan ja hoitotahon välisestä vuorovaikutuksesta häiriintynyttä. Nuo stereotypiat eivät pahimmillaan mitenkään eroa siitä, että rasisti, joka ei tiedosta rasismiaan, alkaa keskustella afrikkalaisperäisen ihmisen kanssa sijoittaen hänet stereotypiassaan henkisiltä ominaisuuksiltaan johonkin eläimen ja ihmisen välimaastoon ja soveltaa sitten tätä stereotypiaansa hoitosuhteessa. Yhtä hassulta se kuulostaa, kun psykoosissa olevalle ihmiselle aletaan sönköttää jostain diabeteksesta tai traumakokemuksia kehystetään aivorakenteellisten poikkeamien ja oireyhtymien kautta.

Sekä rasismilla että vakavilla mielisairauksilla on vahva historia sosiaalidarwinistisissa uskomuksissa, minkä vuoksi niillä on myös yhteneväisiä tapoja kehystää ihmisten piirteitä ja ongelmia biologian ja geenien kautta. Tämä on erittäin vakava ongelma silloin, jos ihmisen psyykkiset ongelmat ovat lähtökohtaisesti psykososiaalisia eikä niitä mitenkään voi ratkaista, jos tuota ulottuvuutta ei tunnista. Tämä ei tarkoita tietenkään, etteikö psyykkisillä ongelmilla olisi joitakin biologisia korrelaatteja, mutta ne eivät ole palautettavissa biologiaan samalla tavalla kuin esim. diabetes, jota mielisairaanhoitajat ja psykiatrit mielestään hoitavat. Ne palautuvat pikemminkin häiriintyneeseen vuorovaikutukseen, mitä diabetesta hoitavat mielisairaanhoitajat ja psykiatrit vahvistavat ja ylläpitävät. Ja miltä tuntuu olla täysin normaalit veriarvot omaava ja aivojen rakenteeltaan ihan ok heppu, jonka verensokeriarvoja ja aivojen rakennetta lääkärit innokkaasti ovat korjaamassa monipuolisilla pillerikoktaileillaan? Se tuntuu siltä, kuin joutuisi johonkin kafkamaiseen vitsiin kunnes tajuaa, ettei koskaan voi parantua tästä "diabeteksestaan" ainakaan Kanta-järjestelmän mielestä.

Joo, mulle on tehty ns. siirtolaisirtolaisena paljon tuota "rasistista" näykkimistä. Hain sitten vähän kuin turvaa ns. kohtalotovereista ja sitten vasta tais tulla kunnolla "turpiin".

Muuan teinityttö joka sai silloin tällöin epilepsiakohtauksia (tjsp.) häpesi kovasti sitä että muut näkivät hänen kohtauksensa. Tytöllä oli hullun paperit. Ilmeisesti terapeutit ovat tyrkyttäneet hänelle häpeää tulkitsemalla kohtaukset mielisairaudesta johtuviksi.

Tyypillistä psykologista tulkintaa, kaikki pitää vääntää henkilöön meneväksi loukkaamiseksi, vaikka väkisin. Kaikki on taas sitä "auttamista".

Yleensäottaen nämä mielenterveyshenkilöstö ovat kovia pompottamaan potilasta. Mutta jos syy olisi vaikka siinä, että töissä pidetään yöhön asti ja olisi vaikka minkälainen kulttuuri, niin eihän siihen puututa, kun jollakin saattaisi olla jotain vastaansanottavaa ja psykologi joutuisi oikeasti keskustelemaan oman mukavuusalueensa ulkopuolella. Paljon helpompi heittää hyväksi havaittu diagnoosi kehiin ja pumpata potilas täyteen lääkkeitä ja pompottaa ties minkälaisessa pakkoterapiassa, kuin puuttua häiriön syihin.

Tosiaan nykyään psykiatrit eivät välttämättä kerro potilaalle mitään taustoja, jos joku häiriö on tullut. Sitten kyllä kovasti pidetään yhteyttä ties kehen, joka voi reportoida heille. Tulee sitten vaikka työpaikalla yleiseen tietouteen koko juttu. Sehän se vasta stigmaa ja ongelmia kasvattaa, kutta psykologit ovat tyytyväisiä, kun saavat joka elämäsi sekunnista tiedon - on sitten mukamas "turvaverkko", kun ensimmäinen olet kävelevä hoitotapaus sitten suurella osalle tuntemistasi ihmisistä.

Olisi helpompi laittaa vain faktat faktoina, ja ei antaa psykologin taas tehdä jotain yhteenvetoa, joka voi mennä aivan metsään ja potilas kärsii sitten tästä ties miten kauan vaikka syömällä lääkkeitä, joista on lähinnä apua psykologin tilipussille. Helpompi sitten ajatella tilannetta uudelleen.

Olen aina ihmetellyt, miksi en saanut pitkäaikaisen psykoosin kokeneena (selvisin kumminkin siitä eikä se ole uusinut) skitsofreniadiagnoosia. Voin silti samaistua diagnoosin saaneiden ajatuksiin.

Tunnen, että jos olisin saanut skitsofreniatermin papereihini, se olisi tuhonnut minut sisältä. Minulla on muutenkin hauras käsitys itsestäni ja itsetunto-ongelmia. Epäilen aina itseäni. Jos joku olisi sanonut minulle herkässä tilassa, että minulla on aivosairaus, josta paranemisennuste on heikko tilastojen valossa, en tiedä, miten se olisi minuun vaikuttanut. Vaikka diagnoosiini olisi uskonut, se olisi aina ollut "varjo", mikä olisi seurannut minua perässä.

Tunnen aina ylpeyttä siitä, että vaikka minulle sanottiin, että minun pitää syödä antipsykootteja kaksi vuotta psykoosista en niin tehnyt. Lopetin ne heti, kun lähdin osastolta enkä ole päätöstäni katunut. Jos olisin niitä kaksi vuotta käyttänyt, uskoisin että tilani olisi jollaintavoin kroonistunut.
Voin sanoa suoraan, että antipsykootit eivät minua auttaneet vaikka jokapaikassa hehkutetaan kuinka antipsykootit ovat niin auttaneet psykoosisairaita ja lääkitys on tärkeää. Olosuhteilla, ymmärryksellä, empaattisilla kohtaamisilla, stigman puuttumisella lähipiirissä ja muilla oli paljon suurempi merkitys siinä, että pääsin pois psykoottisesta tilasta. Näitä en saanut osastolla, vaan kun lähdin sieltä pois. Osasto kroonisti huonoa oloani, koska se traumatisoi minut, koska minua kohdeltiin huonosti ja pakottamalla.

Ymmärrän hyvin, että jotkut haukkuvat lääkityksiään ja kokevat ne haitallisiksi. Koin, että antipsykootit laittoivat minut utun keskelle, missä en ollut oma itseni. Olin kuin joku zombi. Harhojen määrään ne eivät vaikuttaneet millääntavoin, ja tuntuu, että ne jotenkin muuttivat pelottavalla tavalla minua ja ajatteluani. Kun en vastannut lääkitykseen, lääkäri nosti sen kaksinkertaiseksi, mikä tuntui aivan kamalalta koska myös haittavaikutuksena kokemani seikat pahenivat. Papereissa aina oli perusteltu kuinka olin mennyt parempaan suuntaan lääkkeiden ansiosta. Se satuttaa minua. Itse koin olevani kaukana omasta itsestäni lääketurrutuksessa, mikä tehtiin vastoin tahtoani. "Hoito" myös repi vanhoja traumojani auki.

Kaunein asia mitä koin, oli lääkityksen alasajo, ja itsensä uudelleen löytäminen. Motivaation, rakkauden tunteiden.. Kaikkien niiden tunteiden jota lääkitys lamasi. Lääkitys teki minusta puoli-ihmisen. Tunnen edelleen kuinka hoitoväki varasti minulta osan itsestäni, osan sisäisestä maailmasta lääkityksillä enkä voi antaa sitä koskaan anteeksi.

En suostuisi mistään hinnasta enää käyttämään niinsanottuja lääkityksiä. Kohtaan ongelmani nykyään silmästä silmään. En pakene niitä.

Minulle tulee kirjoituksestasi mieleen Laura Delanon youtube-videot, joissa hän kertoo miten on kokenut psykiatrisen järjestelmän diagnooseineen, ja reseptihuumeet ja niistä vierottautumisen, "psykoedukaation," ja kaiken mitä niihin liittyy. Nykyään hän toimii Mad in America-liikkeessä ja koettaa rohkaista muita, jotka ovat kärsineet psykiatriassa:

https://www.youtube.com/watch?v=R0dQSdoTrmY

https://www.youtube.com/watch?v=pHfzUAb57zo

"Tunnen, että jos olisin saanut skitsofreniatermin papereihini, se olisi tuhonnut minut sisältä. Minulla on muutenkin hauras käsitys itsestäni ja itsetunto-ongelmia. Epäilen aina itseäni. "
Näin kävi tavallaan minulle, vaikka diganoosi ei ollut tuo... Ei auttanut paljon että se kumottiin takautuvasti myöhemmin, vahinko oli jo tapahtunut.

Mietin joskus sitä psykiatria joka minulle antoi sen minkä koin psyykkiseksi kuolemantuomioksi. Millainen päivä se oli hänelle (ihan aurinkoinen) ja minkä verran aikaa hänellä kului minuun, 45 minuuttia, olin hymyilevä ja ystävällinen potilas. Ei tarvinnut käyttää paljon vaivaa minuun. Hän vain jatkoi sen jälkeen muiden kanssa sitä ihan tavallista työpäivää... Jolloin minun elämäni meni kerralla nurin. Uskoin nimittäin mitä hän sanoi... Olen sellainen hölmö että uskon ihmisiin aika paljon, edelleen. Varsinkin niihin jotka ovat minulle kilttejä ja sanovat tarkoittavansa hyvää, ja joilla on ammattikoulutus siihen mitä tekevät.

No niin, on paljon parempiakin psykiatreja kuin hän, ja psykologeja, ja terapeutteja. Minua on terapoitu tuon diagnoosin vaikutuksista oikein urakalla sen jälkeen. En vain tiedä vieläkään onnistuuko...

"Minua on terapoitu tuon diagnoosin vaikutuksista oikein urakalla sen jälkeen. "
...siis terapoitu jotta unohtaisin sen ja uskoisin etten ole sellainen. Tällaista terapiaa en ole julkiselta sektorilta tietenkään saanut, vaan yksityiseltä, kuntoutuspsykoterapian puitteissa. Julkiselle en ikinä enää hakeudu.

Joo kun psykologit yhden hienon diagnoosin saavat valmiiksi, niin ne sitä jauhavat vuosikausia, vaikka ei olisi aiheellinen, vaikka olisi ihan muita ongelmia ja ihan muita asioita, jotka auttaisivat. Potilasta ei kuunnella, hänelle ei kerrota diagnoosiakaan välttämättä, mutta sitten kyllä kytätään ja tökitään ihan kuin muurahaista terraariossa ja aina tulkitaan rekatio psykologin eduksi. Näin ainakin minun kokemusten perusteella...

Nykyään psykiatrinen hoito perustuu siihen, että psykiatrit saavat koko yhteisön heidän mukaansa "auttamaan". Eli siis stigmaa rakentamaan. Tuloksena oleva huonontunut olo ja stigmatisoituminen tulkitaan yhteisön hienona ponnistuksena, ettei olo huonontunut sitä pahemmin.

Yhteisökeskeinen hoito sellaisena kuin sitä sovelletaan esim. HUS:ssa ja useimmissa muissa paikoissa on käytännössä varmaan juuri stigman laajentamista. "Mielenterveyspotilaan" läheisetkin saavat "psykoedukaatiota" eli tietoa "potilaan" "sairaudesta," ja ohjeita, kuinka kohdella häntä ja "elää sairauden kanssa." Samalla tietysti muistutetaan, ettei saa stigmatisoida!

En oikein ymmärrä mikä tuo stigma on. Ymmärrän mitä sillä tarkoitatte mutta psykoosipotilaana joka on kertonut psykooseistaan ties kelle en ole kokenut vielä tippaakaan stigmaa. En koe että se tekee minusta huonompaa ihmistä itseni tai muiden silmissä eikä se ole muuttanut sosiaalista kanssakäymistä kenenkään kanssa mitenkään muuten paitsi vanhan äitini kanssa joka aina kyselee onko niitä ääniä enää kuulunut.

Ei kannata varsinkaan hulluna välittää mitä muut sinusta ajattelevat. Ja kun pärjää itse hulluutensa kanssa voi kertoa sen tärkeille ihmisille kuten läheiset ja työnantaja. Voisin yhtä hyvin olla mustalainen ja kohdata heille tyypillisiä ennakkoluuloja kuten varas ja puukkojunkkari, se olisi paljon pahempi stigma kuin mikään mielisairaus ja näkyisi elämässäsi joka päivä kun työnantajan lisäksi kaupan kassa epäilisi sinua ja kutsuisi pahimmassa tapauksessa vartijan. Puhumattakaan kohtaamisista skinheadien ym kanssa. Meitä hulluja ei sorsita samalla tapaa.

Tuo skitsofrenia kun ei perustu mihinkään konkreettiseen. On vain lista käyttäytymismalleista, joita jos tarpeeksi löytyy tiettynä aikana, niin diagnoosikynä heilahtaa. Ja se, että uskoo jotain epärealistista tai aistii jotain väärää, pistetään kaikki yhden diagnoosin alle. Elämän traumat ja stressit tosiaan saavat ihmiset joskus käyttäytymään oudosti, joka diagnosoidaan skitsofreniaksi. Varmaankin 95% tästä on väliaikaista, toisin kuin psykiatri yrittää vakuuttaa.

Olenpa itsekin psykoosin kokeneena voin sanoa, että kyllä aivopesevät läheisiä. Vaikka itse tolkuttaisi miten, että tämä on haitallista minulle, niin läheisetpä uskovat vain aivan kritiikittä psykiatreja. Minulle psykiatrit eivät puhuneet muuta rakentavaa tai "ongelmia ratkaisevaa" kuin mitä kuuluu, oletko nukkunut hyvin ja otappa lääkettä. Ja vaikka miten olisi terve, niin koko ajan on henki, että psykiatrille pitää olla palveluksia tekemässä ja eikä olla kuulemma missään yhteydessä heihin oltu. No minullahan on aika erikoiset läheiset. Ei niitä ilmeisesti hirveän läheisinä tarvitse pitää.

Ymmärrän kyllä erittäin hyvin, miksi skitsofrenia tai bipolaarisuusdiagnoosin saaneet kuoleva muita 15-20 vuotta aikaisemmin fyysisiin tauteihin. Eli siis käytännössä tappavat ihmisiä. Hoitamatta todennäköisesti olisi parempi tulos.

Psykoosien taustalla on usein tutkimusten mukaan usein traumaattisia lapsuudenkokemuksia ja /tai perheen pitkäaikaisia vuorovaikutusongelmia. Monesti se perheenjäsen joka ei kestä ja sekoaa on se porukan tervein. "Ukkosenjohdatin" joka on ottanut tiedostamattaan tai jopa tietoisestikin kantaakseen muiden ja yhteiset ongelmat.

"Harhoissa" ilmenee merkityksellisiä, torjuttuja kokemuksia. Niitä kannattaa kuunnella.

Suomessa stigmatisoidut asetetaan esille ns normaalien joukkoon.

Joukolla rakennetaan uusia böbilöitä kaiken kansan keskuuteen avoimine kahviloineen kaikkineen.