Tässäpä tarinani:
Olen 25v mies. Olen ollut työttömänä vajaan vuoden, valmistumisestani lähtien. Pari kuukautta sitten sain viimein kovan hakuprosessin jälkeen koulututstani vastaavan IT-alan vakityöpaikan Helsingistä, palkka noin 2800 euroa/kk ja myöhemmin vielä nousee yli 3:n tonnin. Muutin e-pohjanmaalta siis oitis pääkaupunkiseudulle. Kotiseudultani kun ei töitä löytynyt millään, niin piti lähteä tänne etelään.
Sain kuitenkin huomata, että minulla ei ole täällä pk-seudulla oikein mitään. Ei sukulaisia, kavereita, harrastuksia, oudot paikat, yms. Tyttöystävänikään ei haluaisi muuttaa kotiseudultaan tänne pk-seudulle, koska kaikki elämä on rakentunut e-pohjanmaalle. Hänellä on lisäksi opiskelut vielä kevääseen asti kesken.
Toisaalta asuminenkin on täällä "ihanan kallista", tällä hetkellä asun väliaikaisasunnossa ja maksan vuokraa 40:stä neliöstä 580 euroa/kk. Asunnot ovat muutenkin huonompia kuin e-p:llä, esim omaa saunaa eikä parveketta ei ole lainkaan, siis kultaista 60-lukua. Vessaan kun menet paskalle, niin leuka on lavuaarin päällä ja vieressä heti amme, jossa suihku. Pesukone peittää puolet oviaukosta ja on ihankiinni wc-pöntössä, mutta ompahan wc/pesutilan neliöt ainakin tehokkaasti käytetty.
Illat käyvät pitkiksi, kämpässä istuen ja lähinnä tv:tä katsoen, kun ei oikein osaa muutakaan tehdä vieraalla maalla yksikseen. Lätkämatsiakaan ei oikein kehtaa mennä yksin katsomaan. Mieluummin melkein on töissä, kun istuu yksin tyhjän panttina neljän seinän sisällä. Toisaalta kun on vapaapäiviä, suhaan junalla pikapikaa kotiseudulle kassien kanssa. Noina 2-3 vapaapäivän aikana ehtii juuri ja juuri aloittamaan jonkinlaista elämää, mutta sitten koittaa taas paluu yksinäisyyteen. Pidemmän päälle tuo matkustaminenkin alkaa ottaa voimille ja lomapäivistä ainakin yksi menee pelkästään lepäilyyn.
Kotiseudullani voisin hyvällä tuurilla saada joitain lyhytaikaisia töitä vaikkapa lidlin kassalta, mutta se ei oikein ole motivoivaa. Täällä kun parhaat työpaikat määräytyvät lähes poikkeuksetta suhteiden perusteella, eli siitä keitä isi ja äiti sattuvat tuntemaan. Palkkatasokin tuntuu olevan kotiseudulla alhaisempi, moni joutuu tyytymään reilusti alle 2000 euron palkkoihin.
Ehdin jo miettiä asunnonkin ostamista pk-seudulta, mutta huomasin että vanhan ja tunkkaisen kaksion hinnalla saa e-p:ltä jo palatsitason omakotitalon isoine tontteineen. Lisäksi vuokra-asuntoja e-p:llä on myös uusissa rivitaloissa, saunoineen päivineen. Ainut harmi vain, että e-p:llä ei ole minulle tarjota töitä.
Olen joskus ajatellut, että raha tuo onnellisuutta. Nyt joudunkin toteamaan kun tulen tyhjään asuntoon, että mieluummin sitä vaikka tienaisi vähemmänkin, jos vain saisi hyvän elämän ympärilleen.
Kysyisin mielepiteitä, kannattaako pidemmän päälle tällainen työn perässä edestakainen sahaaminen? Vai pitäisikö vain pysyä kotipaikalla, ottamatta stressiä työpaikan saannista, kyllähän kai sossustakin aina rahaa saa?
Entä sitten, kumman valitsisitte?
1) Vakityö 2800-->yli3000 euroa/kk. Helsinki. Ei elämää eikä juuria, ei oikein mitään muuta kuin työ. Rauhaton elinympäristö. Asuminen kallista, palkasta huolimatta ei kovin laadukasta asuntoa.
2) Epävarmat työsuhteet. Palkka alle 2000 euroa/kk. Tuttuja, kavereita, sukulaisia, harrastuksia, tutut paikat. Hyvä elinympäristö. Vuokra-asuminen halpaa ja laadukasta, mutta ei todennäköisesti varaa ostoasuntoon.
Olen 25v mies. Olen ollut työttömänä vajaan vuoden, valmistumisestani lähtien. Pari kuukautta sitten sain viimein kovan hakuprosessin jälkeen koulututstani vastaavan IT-alan vakityöpaikan Helsingistä, palkka noin 2800 euroa/kk ja myöhemmin vielä nousee yli 3:n tonnin. Muutin e-pohjanmaalta siis oitis pääkaupunkiseudulle. Kotiseudultani kun ei töitä löytynyt millään, niin piti lähteä tänne etelään.
Sain kuitenkin huomata, että minulla ei ole täällä pk-seudulla oikein mitään. Ei sukulaisia, kavereita, harrastuksia, oudot paikat, yms. Tyttöystävänikään ei haluaisi muuttaa kotiseudultaan tänne pk-seudulle, koska kaikki elämä on rakentunut e-pohjanmaalle. Hänellä on lisäksi opiskelut vielä kevääseen asti kesken.
Toisaalta asuminenkin on täällä "ihanan kallista", tällä hetkellä asun väliaikaisasunnossa ja maksan vuokraa 40:stä neliöstä 580 euroa/kk. Asunnot ovat muutenkin huonompia kuin e-p:llä, esim omaa saunaa eikä parveketta ei ole lainkaan, siis kultaista 60-lukua. Vessaan kun menet paskalle, niin leuka on lavuaarin päällä ja vieressä heti amme, jossa suihku. Pesukone peittää puolet oviaukosta ja on ihankiinni wc-pöntössä, mutta ompahan wc/pesutilan neliöt ainakin tehokkaasti käytetty.
Illat käyvät pitkiksi, kämpässä istuen ja lähinnä tv:tä katsoen, kun ei oikein osaa muutakaan tehdä vieraalla maalla yksikseen. Lätkämatsiakaan ei oikein kehtaa mennä yksin katsomaan. Mieluummin melkein on töissä, kun istuu yksin tyhjän panttina neljän seinän sisällä. Toisaalta kun on vapaapäiviä, suhaan junalla pikapikaa kotiseudulle kassien kanssa. Noina 2-3 vapaapäivän aikana ehtii juuri ja juuri aloittamaan jonkinlaista elämää, mutta sitten koittaa taas paluu yksinäisyyteen. Pidemmän päälle tuo matkustaminenkin alkaa ottaa voimille ja lomapäivistä ainakin yksi menee pelkästään lepäilyyn.
Kotiseudullani voisin hyvällä tuurilla saada joitain lyhytaikaisia töitä vaikkapa lidlin kassalta, mutta se ei oikein ole motivoivaa. Täällä kun parhaat työpaikat määräytyvät lähes poikkeuksetta suhteiden perusteella, eli siitä keitä isi ja äiti sattuvat tuntemaan. Palkkatasokin tuntuu olevan kotiseudulla alhaisempi, moni joutuu tyytymään reilusti alle 2000 euron palkkoihin.
Ehdin jo miettiä asunnonkin ostamista pk-seudulta, mutta huomasin että vanhan ja tunkkaisen kaksion hinnalla saa e-p:ltä jo palatsitason omakotitalon isoine tontteineen. Lisäksi vuokra-asuntoja e-p:llä on myös uusissa rivitaloissa, saunoineen päivineen. Ainut harmi vain, että e-p:llä ei ole minulle tarjota töitä.
Olen joskus ajatellut, että raha tuo onnellisuutta. Nyt joudunkin toteamaan kun tulen tyhjään asuntoon, että mieluummin sitä vaikka tienaisi vähemmänkin, jos vain saisi hyvän elämän ympärilleen.
Kysyisin mielepiteitä, kannattaako pidemmän päälle tällainen työn perässä edestakainen sahaaminen? Vai pitäisikö vain pysyä kotipaikalla, ottamatta stressiä työpaikan saannista, kyllähän kai sossustakin aina rahaa saa?
Entä sitten, kumman valitsisitte?
1) Vakityö 2800-->yli3000 euroa/kk. Helsinki. Ei elämää eikä juuria, ei oikein mitään muuta kuin työ. Rauhaton elinympäristö. Asuminen kallista, palkasta huolimatta ei kovin laadukasta asuntoa.
2) Epävarmat työsuhteet. Palkka alle 2000 euroa/kk. Tuttuja, kavereita, sukulaisia, harrastuksia, tutut paikat. Hyvä elinympäristö. Vuokra-asuminen halpaa ja laadukasta, mutta ei todennäköisesti varaa ostoasuntoon.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Pidä nykyinen duuni ja osta asunto jostain muualta kuin Helsingistä, Espoosta tai Vantaalta. Motaria pitkin Helsinkiin pääsee nopeasti idästä (esim. Porvoo), lännestä (esim. Vihti, Lohja) ja pohjoisesta (esim. Järvenpää, Tuusula, Nurmijärvi).
ympäristökunnista kelpuuttaisin ainoastaaan keravan, sieltä on kunnon yhteydet. muutenkin mukava paikka, rauhallisempi kuin järvenpää tai porvoo. on järjetöntä maksaa vantaan hintoja jostain lohjalta. kyllä pitkät työmatkat syövat miestä ja muutenkin on hyvä päästä liikkumaan kuin omalla autolla.
olen jo valinnut aikapäiviä
2) Epävarmat työsuhteet. Palkka alle 2000 euroa/kk. Tuttuja, kavereita, sukulaisia, harrastuksia, tutut paikat. Hyvä elinympäristö.
On, on myös se iso, palatsitason omakotitalo rannalla.
Jos jäät Hesaan, hanki ihmeessä itsellesi jotain muutakin näperreltävää kuin työ!
Et varmaan usko, mutta mulla on täsmälleen päinvastainen tilanne kuin sulla. Koti siellä Helsingissä ja nyt töissä pohjanmaalla. Koko ajan hirmu hinku takaisin sinne. Joka viikonlopuksi palaan riemusta kiljuen Helsinkiin kavereiden luo. Avovaimo on siellä, eikä hänellä ole mitään hinkua tänne. Kahden asunnon pitäminen on taloudellisesti surkea ratkaisu. Matkat maksavat paaallljooon. Mutta täällä on toistaiseksi pysyttävä. Vaikea vaan kotiutua muualle. Pohjanmaa tuntuu musta tosi masentavalta. Mutta samaa ajattelet varmaan sinä siitä pääkaupunkiseudusta. Illat menevät mulla lähinnä netissä surffaillessa.
duuneja. Tai sitten vaimoja!
kyllä sun elämä ei ole kiinni ihan kenestäkään muusta kun susta itsestäsi, se ei ole tällä kertaa sidoksissa asuntoon, elämässä on jotain muutakin kuin raha tai asunto
Ajatuksesi ovat samankaltaisia kuin itselläni on ollut, ja on ajoittain edelleen.
Muutin valmistuttuani reilu 5 vuotta sitten Itä-Suomesta pääkaupunkiin työn perässä. Vaimo, silloinen tyttöystävä, tuli puoli vuotta myöhemmin perässä, kun sai työpaikan.
Päätös pääkaupunkiseudulle muuttamisestamme syntyi, kun summasimme eri vaihtoehtoja.
Itse olisin ollut valmis hakemaan muutakin kuin koulutusta vastaavaa hommaa, koska alusta lähtien oli selvää, että minun alan hommia on tarjolla lähinnä Etelä-Suomessa.
Viime kädessä asian ratkaisi vaimon mahdollisuus vakinaiseen työpaikkaan. 90-luvun loppupuolella terveydenhoitoalalla, kuten moni muistaa, oli tarjolla Itä-Suomessa ainoastaan lyhyitä sijaisuuksia, jos niitäkään.
Saimme kumpikin vakituiset työsuhteet ja ajallamme ostimme kämpän kehyskunnasta, kun halusimme hieman kauemmaksi Helsingin kiihkeästä elämänrytmistä.
Asettuminen etelään on ottanut aikansa, olemme kumpikin kipuilleet tänne muuttoa vuorotellen. Edelleen haaveilemme takaisinmuutosta Itä-Suomeen, mutta siitä huolimatta tuntuu kotoisalta ajellessa kotia päin, kun palailee sukuloimasta.
Valitettavasti työ on niin tärkeä asia, että itse en enään ole valmis palaamaan ihan mihin tahansa hommaan kotiseudulle. Vaikka en edes ole erityisen uraorientoitunut ihminen. Työn mielekkyydellä on kuitenkin suuri merkitys hyvinvointiin. Tätä nykyä vaimo saisi aina hommia kotiseudulta.
...Jos (kun) minulle tulee työssäni etätyön mahdollisuus ja jälkikasvu on vielä alle kouluiän, on aika arvioida tilannetta uudelleen.
lähdin pois itä-Suomesta ja en ole kaivannut takaisin,Helsinki on minun kotipaikkani.Kun olen joskus kesällä ohimennyt,tuntuu että mitä minä tänne tulisin,vaikka lapsena olikin kesät yhtä auringonpaistetta itä-Suomessa.