Heipä hei tytöt ja pojat! Olisin oikein iloinen jos joku osaisi kertoa OMAKOHTAISIA kokemuksia pilven polton tuomista ongelmista. Tarkoitan siis masennusta joka on vallinnut geeneissä ja päässyt valloilleen pajauttelun seurauksena. Toivon asiallista faktaa; minkä ajan kuluttua polttelun aloittamisesta olette huomanneet ettei tuo rentoutumisaine ehkä ole teitä varten, tai voitteko säännöstellä polttelua niin ettei tule pahaa oloa? Millaisia "oireet" on ollut? Liittyykö siihen vainoharhasuutta tai myöhemmin itkuisuutta ilman syytä? Jos vaikka pajautatkin viikossa viitenä päivänä, niin millon oireet alkaa? Ollessanne vielä päihtyneenä, selvittyänne, vai muutaman pilvettömän päivän jälkeen? En nyt tarvitse kirjoista ja netin uumenista löytyvää lääketieteellistä näkökantaa kiitos vain, omakohtaisia kokemuksia kaipaisin, kaiken saa kertoa mikä aiheeseen liittyy. =)
Ongelmat
potku ja puristus
11873
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
lopettamisen jälkeen alkoivat muutamat paniikkikohtaukset ja vainot.
pahin pöhnä helpottuu viikossa/kahdessa
masennus ja epätodellinen olo on yleensä helpottanut kuukauden päästä.
liikunta ja oikea ruokavalio parantaa aineenvaihduntaa ja siitä riippuen,
n. 3 kuukauden kuluttua elimistön pitäisi olla puhdistunut jo aika hyvin...
itse joutunut psykoosiin useita kertoja pilven poltosta ja tänä päivänä se ei sovi minulle laisinkaan.jossain vaiheessa tuli vielä kännis päissään polteltua mutta kyllä minä tunsin heti muutamat savut vedettyäni sellaisen uhkaavan psykoottisen fiiliksen tulevan-onneksi oli hyviä frendejä jotka tiesivät siinä sitten rauhoitella ettei tilanne karkaa käsistä-jälleen kerran-niin ja väite "kannabis on mieto huume" on mielestäni täyttä puppua!kyllä itse en voisi kuvitella pahempia fiiliksiä tulevan mistään rojusta...oli aika jolloin pilven pössyttely sopi minullekin kuin nyrkki otsaan mutta nyt on tullut totaalinen stoppi ja hyvä niin!
Psykoosi ei ole mikään "oho, nyt vähä huippaa ja en oikein hallitse ajatuksiani-taidan olla psykoosissa" tila. Sitä kutsutaan depersonalisaatioksi tai paniikkihäiriöksi.
Minulla - aidolla k-psykootikolla - on kokemus psykoosista ja sen kulku on jotain mitä ei voi maallikolle kuvailla. Tiedän että noissa "uhkaavissa psykoottisissa fiiliksissä" kuvaillaan jotain muuta kuin psykoottista tilaa. Nimittäin se aito psykoosi on hyvin kirkas tila mutta normaalin rationaalisuuden kannalta täysin vieras. Asiat näkee eri tavalla, ne saavat kokonaan erilaisen merkityksen koko mielimaailma toimii sellaisilla säännöillä joilla ei ole normaalille mielelle mitään relevanssia.
Itse esimerkiksi en pysty kuvailemaan niitä fiiliksiä joita minulla oli psykoosissa. Tiedän vain että en tuntenut oloani lainkaan "sekavaksi" tuolloin. Pään sekaisin oleminen on vielä ... noh... jotkauinkin tervettä. Silloin on vielä olemassa ei-psykoottinen maailmankuva johon voi verrata sekavuuden astettaan. Psykoosi on täysin toinen maailma; siellä ei ole enää "sekavuutta" vaan järkeä omassa referenssiympäristössään ja sekavuutta havaitsevat vain ympärillä olevat toiset ihmiset (jotka psykootikon mielestä toimivat irrelevantisti).
Samasta syystä psykoosin läpikäyneet eivät muista useinkaan asioista juuri mitään. Heidän henkinen referenssinsä on niin toisenlainen ettei muistoja yksinkertaisesti voi muodostua - ei ole mitään mihin suhteuttaa muistojaan - ei ole sitä "minuutta" joka voisi muistaa asioita samassa referenssissä terveen mielen kanssa... muistojen "tiedostojärjestelmä" on ei-yhteensopiva.
Jos kuitenkin erehdyin ja olet oikeasti k-psykootikko niin pyydän nöyrästi anteeksi skeptisyyttäni. Kerroit noista tiloista niin vähän konkreettista kuvausta että minusta todellakin vaikuttaa että koit jotain muuta kuin psykoosin - vähättelemättä esim. paniikkihäiriön tai depersonalisaation fiiliksiä. Niistäkin on kokemusta.
juu,en jaksanut pitempään kertoa siitä psykoosista-jossa tosiaan olen kyllä ollut muutamia kertoja ihan sairaalassa todettu ja se kesti useita päiviä vielä senkin jälkeen kun iskivät piikkiä persauksii...se mainitsemani uhkaava fiilis oli vain sitä mitä olen kokenut sitten myöhemmin pilveä pössytellessäni-eli joka ei kuitenkaa johtanut onneksi psykoosiin,mutta ehkä pelko psykoosiin joutumisesta aiheutti tämän olotilan,tai jotain.nyt kyllä taas hypättiin ehkä aiheesta kolmanteen-mikähän se alku peräinen kysymys olikaan..joo mutta olen siis kanssasi samaa mieltä siitä että toi paniikki fiilis oli vielä suht normaali olotila-verrattuna juuri siihen toiseen todellisuuteen johon sain astua joutuessani psykoosiin,joka todellaki tuntui aika pirun todelliselta-ja olo oli kristallin kirkas-ikäänkuin ei olisi koskaan ennen ollutkaan lamput yhtä kirkkaassa loisteessa...
Jees. Tulipahan vaan mieleen että mites elämä on sulla lähtenyt käyntiin noin k-psykoosin jälkeen?
Juu,kyllä mulla elämä on lähtenyt ihan eri suuntaan-nyt minulla on lapsia ja ns. normaali tasapainoinen,onnellinen elämä.Voisin sanoa että nyt elän sitä "oikeata elämää"Mutta kyllä tähän väliin mahtuu paljon kaikenlaista,kannabis vaihtui piriin-elämä oli todella sekaisin.Olin hoidossa vuoden verran(keskellä metsää mistä ei lähdetty mihinkään vaikka miten mieli teki vetää)mikä oli pelastukseni.Ja kieltämättä itse ajattelen kaikenlaisia huumeita "isona pahana sutena" ja en vaihtaisi tämän hetkistä elämääni mistään hinnasta siihen entiseen paskaan!Niin no mainittakoon nyt vielä se että syön edelleen mieliala lääkkeitä-ja olen sitä mieltä että kaman veto on paljon vaikuttanut siihen että pää kopassa ei kaikki ole ihan niinkuin pitäisi-olen taipauvainen masennukseen ja paniikki oireiluihin.Itse tulin myöhemmin uskoon ja olenkin löytänyt kaikki vastaukset kysymyksiini ja pelkoihini uskon myötä.Psykoosi todellakin oli sellainen kokemus että koko maailman kuvani muuttui ja onneksi Raamatusta olen löytänyt vastaukset siihen "mistä ihmeestä tässä oikein oli kyse?".kukaan ihminen,ei kaman käyttäjä eikä ammatti auttajat ole osanneet selittää asiaa paremmin.Nöyryyttä tämä kokemus tosiaan myös opetti.Mutta hyvää jatkoa sinulle ja perheellesi!
Ensimmäinen puoli vuotta (pari kuukautta viikonloppupolttelua, pari kuukautta n. joka toinen päivä ja lopussa päivittäiskäyttöä) : Ei oikeastaan mitään oireita, hamppuolot olivat kyllä välillä hyvin syvät ja psykedeeliset mutta niissä ei ollut minkäänlaista "negatiivista" latausta jota voisi sanoa sairaudeksi. Mielenkiintoisia henkisiä kokemuksia.
Toinen puoli vuotta : (päivittäiskäyttöä) - Muutama episodi jossa ajatus karkasi kontrolloimattomaksi, satunnaisia depersonalisaation oireita - omalla tavallaan mielenkiintoiset mutteivät enää miellyttävät. Tiettyä flegmaattisuutta myös olemisessa. Ei vaikutusta sosiaalisiin verkostoihin.
Kolmas puolivuosi : (3kk tauko päivittäiskäyttöä) - Flegmaattisuus ja aikaansaamattomuus levisi käsiin. Ajatukset alkoivat harhailla tosi syvissä vesissä välillä. Päiväsavut poltettiin neljältä ja torvitus jatkui iltaan saakka. Superannoksien kokeilut (30g päivässä) Eristäydyin niistä jotka ei hamppuharrastusta sietäneet, osittain myös hamppukavereistani. Vainotusepisodeja, toisenlaisen maailmankuvan kasaamista. Toisaalta kyllä tässä vaiheessa kävin myös muutamat avoimet kurssit yliopistolla yllättävän onnistuneesti. Yskää.
Neljäs puolivuosi : (Polttelun rajoittamista ja takas päivittäiskäyttöön) - Pilvilinna, sosiaaliset suhteet minimissä. Hyvin dramaattisia oireita kohtuullisen usein (pää hiukkaskiihdyttimessä-fiiliksiä, osa lihaksista kadoksissa jne jne jne). Hampulla tulee - hampulla lähtee-hoitoa. Tää vaihe päättyi kun lähdin kaverini luokse parin viikon himoblaadauksen jälkeen ja olin kolme päivää polttelematta ja aivokemiat meni vituilleen (olis pitänyt laskea hitaasti) - kannabispsykoosi; todellisuuden täydellinen romahtaminen, kaks viikkoo suljetulla.
Nykytilanne (vuosi aikatarkkaan em. episodeista) : Täysin normaali nuorimies, naimisissa, lapsi tulossa, duuninsaannin kanssa hankaluuksia historian takia, motiivi korkealla ja vanhat harrastukset (siis ne "hyvät" harrastukset) kehissä ja fiilis on erinomainen.
Hampun puolustajille:
Tämä tarina on tosi. Älkää väittäkö ettei kannabiksesta voisi flipata: kyllä voi ja syy voi olla vain ja ainoastaan kannabiksessa ja sen mukanaan tuomassa elämäntavassa. Älkää kieltäkö tätä faktaa jos haluatte pitää kasvonne. Vakavasti. Samoin tämä on varoittava esimerkki siitä mitä ei todellakaan pidä tehdä; liikaa kivaa on liikaa kivaa. Skitsofreniaa siitä ei saa mutta kannabispsykoosi voi seurata; myös terveille.
Hampun vastustajille:
Olen edelleen ylpeä että valitsin tämän laittoman päihteen. Miksikö? Koska pahemmassa jamassa olisin nyt jos olisin juonut sitä laillista aivojenliotuslitkua "jonka pitäisi riittää". Ehkä kuollutkin. Voitte teilata minut siksi että olen kokenut kannabispsykoosin mutta lukekaa nyt juttuni vielä kerran ja ymmärtäkää mitä sen tilan aikaansaaminen vaati. Toisekseen koko roska ei ollut keneltäkään teiltä pois; se oli minun henkilökohtainen tragediani - ei teidän nenillenne hyppimistä. Ja kolmanneksi: Täällä ollaan ja polskitaan yhä ja onnellisempana kuin koskaan. Hamppu ei tuhonnut elämääni - ei yhden hetkenkään vertaa vaikka se minulle nöyryyttä opettikin. En ole muuttunut nistiksi, en alkanut haikailemaan muita aineita tai alkanut rikolliseksi vaan minusta on tullut päihteetön rakastava perheenisä. Soveltakaa porttiteoriaanne sen pohjalta.
Tämä on pahin tarina mitä kannabiksella (as päihde) voi tapahtua. Suurin toiveeni on että ne jotka on aloittelemassa tai kiskoo savua kuin leipää lopettais ajoissa ja tajuais päihteen luonteen - se on PÄIHDE - ei lelu... ja toivon että ne jotka kauhuskenaarioidensa kanssa paskantaa toisten niskaan tarpeettomasti lopettais naurettavan ja tuhoisan pelleilynsä ja lois mielummin sellaista maailmaa jossa ongelmakäytön mahdollisuuksia vähennellään. Eipä ollut kieltolaki minun käyttöni esteenä koskaan.
Tällä palstalla on hyvin harvoja jotka tietävät enemmän kuin minä ja joilla on yhtä selkä kuva aiheesta. Edes naapurin äijä - joka verbaalitaituruudessaan on yksi parhaista tapauksista - ei omaa samanlaista käsinkosketeltavaa omakohtaista ymmärrystä kokonaisuudesta kaikista sen puolista ja mittakaavoista.
Ymmärtämättömiä totaalipellejä täältä löytyy sitten yllin kyllin. Molemmilta puolilta. Häpeäisitte itsekukin; minä olen jo häpeäni kärsinyt - katsonut peiliin hyvin tarkasti ja nyt on varaa sanoa : Minä tiedän asiasta jotain. On omakohtaista kokemusta.
Puhut viisaasti. On ilo nähdä tälläkin palstalla niitä, joiden maailmankuva on laaja ja värikäs mutta ei yltiöidealistinen.
Kultainen keskitie on ainoa tie joka edes jonnekin vie. Ja lopultakin eletty elämä on paljon parempi kuin kuviteltu sellainen.
Here's to life! And to reason... :)
Terve. Hienoa että järkesi pysyi käsissä, etkä perääntynyt (taantunut) nollatasolle.
Tahtoisin kuitenkin kysyä, minkälaisia nämä "parin viikon himoblaadauksen jälkeen ja olin kolme päivää polttelematta" .. kolmenpäivän jälkeen koetut olotilat/näyt/meiningit olivat?
Jos voisit kuvailla, avartaisi paljon maailmaa..
Njuuh. Sitä taantumista ei kyllä pääse pilven kanssa tapahtumaan kuin hetkellisesti. Pään sisälö kun on pilven jäljiltä kuitenkin ehjä mutta silti sekaisin (tätä oon kartoittanut nyt vuoden verran ja todennut että entiset taitoni ja muistoni ovat eheitä mutta ne olivat roskan alla piilossa). Onneksi savuista ei saa varsinaista aivovauriota.
Sitä tilaa on kovin vaikea kuvailla kenellekään joka ei ole käyttänyt ns. kirkkaita psykedeelejä tai ollut jonkinasteisessa mielenhäiriössä. Ehkä joku unen rajamailla koettu kokemus siirrettynä virkeään mieleen olisi jotain sensuuntaista koettuna...
Mulla ei ollut koskaan ensimmäisen käden hallusinaatioita (tyhjästä ilmestyy jotain ) mutta pään assosiaatio/järkeilymaailma teki ihan omanlaisiaan tarinoita jotka soveltui silloiseen "oikeaan" päänsisäiseen maailmankuvaan. Samoin visuaalisten ärsykkeiden väärintulkkausta ja niille poikkeavan tulkinnan antamista kyllä löytyi yllin kyllin; esim seinälle heijastunut varjo saattoi saada hallusinaation luonteen sisältönsä puolesta, yleensä sitä tosin tajusi sen vähän ajan päästä.
Oireet alkoi oikeastaan jo siinävaiheessa kun THC-määrät alkoi laskea normaalia enemmän... eli jossain 24h kohdalla. Kaikkein selvimmin se näkyi mulla kun yritin päästä vieraassa kaupungissa paikasta toiseen, olin välillä ihan pihalla siitä missä olin. Unohtelin sekä kulkemaani matkaa, olinpaikkaani, määränpäätäni että lähtöpaikkaani. Suunnistus oli kyllä tosi hankalaa...
Sitten jossain 48h jälkeen:
Täysin triviaalit asiat saivat elämää suurempia merkityksiä; esim se missä kohtaa bussin lattiassa oli tolppa oli hyvin merkityksellistä... "Ymmärsin" erilaisia energiavirtoja ja yritin kontrolloida niitä (selväjärkisten kannalta tää siis olis ihan pähkähullua touhua)... no tuota. Poista päästäsi 95% kaikista loogisista filttereistä ja katso mitä kaaos laittaa sinut tekemään? Jotain sensuuntaista. Kaiken tajuamista väärin ja yli normaaliymmärryksen - kuitenkin oman "sisäisen" fiiliksen kannalta oikein ja järkevästi tulkattuna.
Ja jotkut jutut ahdisti ihan tolkuttomasti... Viimeinen naula arkkuun (prelude to psychosis) oli eräs syvällinen tieteellinen kirja jota luin matkustaessani ja siitä junasta & kirjasta tuli eräänlainen vankila tai peli josta oli pakko päästä pois... Ajatus ei pysynyt kasassa, ahdisti, paniikki ja sitten taas tosi mielenvikaiset ratkaisut niihin ongelmiin mitä pää keksi... Asiat seuras välillä toisiaan täysin irrallisina tapahtumina jotka ei liittyneet toisiinsa paljoakaan, kunnon filminauhaa...
Ehkä jos siinä vaiheessa olis heittänyt huuleen muutaman rauhoittavan napin ja pistänyt silmät kii olis voinut selvitä ilman psykoosia. Ehkä ei. Vois olla muuten ihan aihetta hankkia päivittäiskäyttäjien jotain diapameja sitä varten kun lopettaa... Voivat olla varsinaisia mielenpelastajia... Jokatapauksessa 8 tunnin päästä olin jo osastolla.
Hei.
Omalla kohdallani masennus (tai oikeammin alakuloisuuteen/liikuttumiseen taipuvainen luonne) on varmaankin syntymälahja. En ironisoi: nykyään, kun luonteeni ei enää ilmene rampauttavana masennuksena, emotionaalisuuteni on luovuuteni alkulähde ja suurimpia elämänvoimiani.
Kannabiksenkäytön aloitin suhteellisen nuorena, alaikäisenä. Jo kauan sitä ennen olin kärsinyt surullisuudesta esimerkiksi ala-asteikäisenä. Kannabis oli mielenkiintoinen, uusi ja tuntematon asia elämässäni, poliittisesta herättäjästä puhumattakaan.
Polttelu ei vaikuttanut mielenterveyteeni negatiivisella tavalla, vaan pikemminkin avasi toisenlaisia tapoja nähdä itseni ja elämäni. En kokenut tarvetta olla jatkuvasti pilvessä tai muuten välttää muita elämänalueita. Todelliset ongelmat alkoivat vasta noin vuoden kuluttua ensikokeilusta, kun jäin poliisille kiinni harrastukseni tiimoilta.
Yhtäkkisen "paljastumisen" aiheuttama häpeäntunne ja pettymys yhteiskunnan oikeudenmukaisuuteen sysäsivät minut melko rajuun piittaamattomuuteen omasta itsestäni. Kotioloissa oli tietysti vaikeaa, sillä vanhempani olivat huolesta sekaisin ja riitely oli jokapäiväistä.
Enteellisen kurkistuksen tuleviin vuosiini antoi kohtaus poliisiaseman pihalla: olin aivan kauhuissani joutuessani putkaan, ja pidätyksen suorittanut konstaapeli tunsi myötätuntoa ja tarjosi tupakan. En silloin tupakoinut, mutta poltin savukkeen ahnaasti kädet täristen - ja aloitin tupakoimisen siitä hetkestä.
Seuraavan vuoden aikana olin jo tehnyt vaikka mitä: kokeillut amfetamiinia ja joitakin muita kovia huumeita, rakastunut (sillä tavalla kuin hölmö teini vain voi) ja kokenut kovan pettymyksen...
Kaikkien näiden asioiden johdosta masennukseni varsinaisesti vasta puhkesi, vietin esimerkiksi pari viikkoa lataamassa akkujani nuortenosastolla ja jouduin turvautumaan SSRI-lääkkeisiin pysyäkseni järjissäni.
Seuraavat vuodet olivat aikaa, jota leimasi päihteille ja sekoilulle eläminen. Löysin pakokeinon julmaksi kokemastani maailmasta kovien huumeiden ja biletyksen kautta.
Viimein omaan kämppään muutettuani (joka oli jo korkea aika, sillä kotona oli todella kireä ilmapiiri) jopa biletys jäi pois. Jäljellä oli enää minä ja iso kasa amfetamiinia, plus joitakin satunnaisia kavereita ja "hoitoja". Siinä vaiheessa taisin käydä elämäni matalimmassa kohdassa.
Juuri noihin aikoihin tapahtui kuitenkin voimakas elämänkatsomukseni muutos. Tajusin väärän suuntani ja päätin askel askelelta jättää paskan elämän taakseni.
Lopetin ekstaasin käytön, amfetamiinin ja muut satunnaiset kovat huumeet, tupakoinnin, lihansyönnin, kahvinjuonnin... (Lista on pitempikin, mutta kaikkea en jaksa muistaa.)
Ennen pitkää olin tilanteessa, jossa saatoin lopettaa masennuslääkkeiden syömisen ja selvitä seuraavasta talvesta!
Vielä pari vuotta poltin pilveä päivittäin, vaikka olinkin jo alkanut etsiä paikkaani yhteiskunnassa ja aloittaa mm. liikuntaharrastuksen. Jälkikäteen ajateltuna se oli vielä samaa pakenemista todellisuudesta johtuen muutoksen ja vastuun pelosta, mutta ainakin keinoni olivat taas paljon vähemmän haitallisia kuin pirinkäyttöaikoinani.
Nyt jo aikamiehenä (tai ainakin paljon vanhempana) olen aloittanut uudelleen siitä, missä aikoinani keskeytin. Suoritan viimein YO-todistusta itselleni, olen tehnyt jonkin verran töitä, tiedän mitä haluan tulevaisuudelta ja miten sen saan. Pidän huolta kehostani ja fyysinen terveyteni on minulle sanoinkuvaamattoman tärkeä asia, sillä tiedän miten erottamattomasti se on sidoksissa mielenterveyteeni ja hyvinvointiini.
Käytän edelleen kannabista, tosin äärimmäisen vähän ja vain viikonloppuisin. En enää kaipaa pakoa todellisuudesta, vaan rakastan selväpäistä elämää jossa saa jotain oikeastikin tehtyä. Kannabis on saanut taas elämässäni saman aseman, jonka siltä aikoinaan ryösti masennus: se tarjoaa erilaisia näkökulmia ja hetkellisen loman, jolta on miellyttävää palata takaisin arkeen.
Näen kannabiksen ja masennuksen yhteyden selkeänä mutta monisyisenä. Omassa tapauksessani masennusta ei _aiheuttanut_ kannabis, mutta vaikeassa tilanteessa kannabis kyllä tarjosi helpon keinon vältellä sitä. Ja siinä tilanteessa, jossa kannabista palaa aamusta iltaan koska on paha olla, jatkuva pilvessä oleminen heikentää myös mahdollisuuksia "ottaa itseään niskasta" ja tehdä masennukselle jotain. Masennus on nimittäin sairaus, jonka parantamisessa ihmisellä itsellään on suurin vastuu ja mahdollisuus. Kukaan ei voi parantaa masentunutta, joka ei halua ja yritä parantua.
Kovien huumeiden käyttö oli osittain kokeilunhalusta syntynyt elämänvaihe, mutta suurimmaksi osaksi äärimmäisen masennuksen aiheuttama pakoretki. Niitä en koskaan ole lopulta kokenut sellaisina, joita voisi käyttää kohtuudella silloin tällöin. Siksi en voisi kuvitellakaan koskevani moiseen skeidaan enää koskaan.
Narkomania-aikani oli hätähuuto ja yritys lääkitä suunnatonta pahaa oloa. Portin kovien huumeiden maailmaan tarjosi suurimmaksi osaksi kannabiksen laittomuus. Porttiteoria pätee, mutta merkittävä osa siitä johtuu kaikkien huumeiden pyörimisestä samoissa käsissä. Ehkä kynnykseni kokeilla amfetamiinia olisi ollut paljon korkeampi, jos en olisi jo valmiiksi kokenut itseäni pilvenpolton myötä lainrikkojaksi, ja jos pilveä olisi saanut muualtakin kuin autovarkaiden ja huumekauppiaiden kautta.
Kannabis oli toisaalta myös portti _irti_ kovista huumeista. Vielä silloinkin, kun tiesin lopettavani amfetamiinin käytön ja haluavani terveellisempää elämää, minun oli mahdoton yhtäkkiä vain alkaa elää täysin raittiisti. Se olisi varmasti johtanut suunnattomaan ahdistukseen ja entistä pahempaan retkahdukseen. Kannabis säilyi "tasoittajana" läpi luopumuksen eri vaiheiden, jonka ansiosta sain pehmeän laskun arkeen. Se oli minulle siinä vaiheessa eräänlainen omaehtoinen korvaushoitomuoto.
Kun aika oli kypsä, myös jokapäiväinen kannabikseen turvautuminen jäi taakse. Nykyään minulla on voimaa elää elämääni pelkän teen siivittämänä. Ehkäpä vielä koittaa aika, jolloin koen myös viikonloppuihin painottuvan kannabiksenkäytön tarpeettomaksi ja vanhentuneeksi elämäntavaksi. Olen sellaiselle ratkaisulle avoin, mutta toistaiseksi olen tyytyväinen tilanteeseeni.
Toivottavasti tämä "pieni" elämänkerta herätti hedelmällisiä ajatuksia!