Jäin miettimään, että jaksatteko olla sosiaalisia? Tapaatteko paljon kavereita vai oletteko eristäytyneet? Ja johtuuko se syömishäiriöstä?
Itse en enää oikein jaksa olla sosiaalinen. Olen väsynyt pitämään yllä tietynlaista kulissia, esitystä; aina se iloinen ja pirteä, jolla ei ongelmia ja jaksaa aina auttaa muita. Jaksan hymyillä ja esittää aina hetken, mutta jossain vaiheessa alkaa ahdistamaan. Nykyään yritän vältellä tilanteita, joissa täytyy olla liian pitkään saman henkilön seurassa.
Myös se ainakin mulla lisää eristäytyneisyyttä, että välttelen kaikkia tilanteita ja tapaamisia, missä voi joutua syömään. Kaverini eivät tiedä totuutta enkä sitä halua kertoa..yleensä helpompi sitten syödä jotain, kun selittää, että miksi ei taas syö jne..
On niin helppoa olla yksin, ei tarvitse syödä, ei selitellä, voi jumpata rauhassa, kukaan ei arvostele. Toisaalta on kurjaa olla aina yksin..
Ristiriitaista...
Itse en enää oikein jaksa olla sosiaalinen. Olen väsynyt pitämään yllä tietynlaista kulissia, esitystä; aina se iloinen ja pirteä, jolla ei ongelmia ja jaksaa aina auttaa muita. Jaksan hymyillä ja esittää aina hetken, mutta jossain vaiheessa alkaa ahdistamaan. Nykyään yritän vältellä tilanteita, joissa täytyy olla liian pitkään saman henkilön seurassa.
Myös se ainakin mulla lisää eristäytyneisyyttä, että välttelen kaikkia tilanteita ja tapaamisia, missä voi joutua syömään. Kaverini eivät tiedä totuutta enkä sitä halua kertoa..yleensä helpompi sitten syödä jotain, kun selittää, että miksi ei taas syö jne..
On niin helppoa olla yksin, ei tarvitse syödä, ei selitellä, voi jumpata rauhassa, kukaan ei arvostele. Toisaalta on kurjaa olla aina yksin..
Ristiriitaista...
Vastaukset 9
Vanhimmat
Kyllä tää sosiaalisuutta rajoittaa. Just sen syömisen takia. Tuntuu, että monille ihmisille yhdessä syöminen on se tärkein yhdessäolon muoto: aina kun kavereita nähdään, pitää mennä syömään... Yritän välttää noita tilanteita tietenkin. Joskus voi keksiä tekosyitä, mutta jos on pitempään jonkun kaverin kanssa, on pakko syödä jotain ja se ahdistaa. Usein ahdistaa jo paljonkin etukäteen, kun tietää että joutuu tilanteeseen jossa joutuu vaikka ravintolaan syömään. Pakko sitten vain keksiä tekosyitä sille, että syö niin vähän. Eihän niitä ravintola-annoksia voi syödä jos haluaa jonkinlaisissa mitoissa pysyä!
Voisi kai sanoa että avomiestä lukuunottamatta olen aika eristäytynyt enkä oikein jaksa kovin aktiivisesti pitää sosiaalisia suhteita yllä.
Avomies ei huomauttele syömisestä, vaikka tietää mun ongelmista. Se antaa mun olla niin kuin olen (muuten olisikin vähän ikävä tilanne...). Ja syönhän mä kuitenkin kotona ihan säännöllisesti.
mä taas pidän koko ajan kauheeta kulissia yllä oon pirtee, koulussa olen aktiivinen oppilaskunnassa ymsyms hymyilen koko ajan, ihmiset tulee kertomaan ongelmistaan mulle ja sellsta. joo, se alkaa aika tajuttomasti ahdistamaan. mut ku pääsen himaan ni mä nukun ja oon tietokoneella & käyn harrastuksissa, en vietä aikaa ulkona yms.. ehkä viikonloppusin käyn kaupungilla. tätä on jatkunu niin kauan jo että en ees muista millasta olis elää "normaalia" elämää, olla kavereiden kanssa ulkona yms.. aika surullista?
Mulla on aika pitkälti sama juttu... Tosin nyt asiat ovat muuttuneet niin, että en vain JAKSA esittää sitä pirteää. Kävelen koulun käytävillä kuin joku zombi ja olen hiljaa. Kaverit kysyvät "Mikä sulla on? Nukuitko huonosti? Oletko vihainen/surullinen?" Ei ne silti tajuu...
En voi/enkä halua olla kavereiden kanssa, koska aina pitää syödä.
Toisaalta - en mä tiedä onko ne nyt niin hyviä kavereita - paskaa ne musta vain puhuvat ja pahaa ajatteleva.
sams juttu.. ei jaksaa kiinnostaa olla muiden kanssa. helpompi olla yksin... kuulemma johtuu tästä
mun itse kirjoittama. Meen vaan töihin ja kotiin. Kotiin päästyäni olen kiitollinen siitä että selvisin taas yhdestä päivästä.
Niinpä se sosiaalinen elämä kyllä kaikkoaa kauas pois oman itsekeskeisyyden kasvaessa. Mä olen itse lähes parantunut ex-ana (tosin lievä tapaus). Nykyään harmittaa että kaikki suhteet on menny poikki entisiin tuttuihin, enkä koskaan esim. kokenut "teinisekoilua" kavereiden kanssa koska kökötin viikonloput kotona sokerittomia limskoja juoden =).
Mulla on edelleen tosi vaikea tutustua ihmisiin varsinkin kun tietää että pitää lähteä kahville jonkun kanssa tai muuta vastaavaa syömiseen liittyvää, mutta silti haluan UUSIA YSTÄVIÄ (joille en aio kertoa ex-sairaudestani!) Tosi usein tuntuu että heitän elämäni hukkaan, jos olisin saanut elää tavallisen teiniyden en olisi 17 vee kokematon,yksinäinen ja ujo neitsyt. NIINPÄ mulla olisi varmaan jo kundikaveri jos en olisi sairastunut, mut nykyään tuntuu että musta tulee nunna. yhyyy...
Mä en halua olla ihmisten seurassa. Musta tuntuu et olen aina ulkopuolella. Vihaan jatkuvia "oletko taas laihtunut" tms kysymyksiä, ihmettelyä miksi en syö juhlissa jne. Voisi sanoa et musta on tullut jonkin näköinen ihmisvihaaja. Kotona yksin olo on niin paljon turvallisempaa. Ei tarvii selitellä mitään kenellekkään.
Ex-anorektikona voin sanoa että sosiaalisuus kyllä katosi melkein kokonaan. Missä vaiheessa minä olisin ehtinyt nähdä kavereita, kun piti juosta, jumpata, laskea kaloreita, tehdä suunnitelmia liikkumiselle ja syömiselle ja miettiä miten saan taas huijattua muut uskomaan että olen jo syönyt...
Etenkin paras ystävä yritti sitkeästi pitää minua mukana kaikessa, mutta minkä hänkään sille loppujen lopuksi pystyi kun en halunnut tulla. Jos vaikka olisi pitänyt syödä jotain.
Viimeistään siinä vaiheessa kun jouduin sairaalaan, tuntui että kaikki ihmiset katosivat, vanhemmat olivat ainoa kontaktini ulkomaailmaan. Syytin siitä kavereitani tyyliin "tässä sen näkee kuinka hyviä ystäviä mulla olikaan, ei niitä kiinnosta paskan vertaa", mutta nykyään olen tajunnut, että itsehän minä heidät ajoin pois.
Sen kyllä voin sanoa, että kun aloin palailla takaisin normaaliin elämään (n. vuoden sairastamisen jälkeen, josta yli puoli vuotta sairaalassa), ei niitä sosiaalisia suhteita enää saanutkaan niin vain takaisin.. Olin aika helvetin yksinäinen silloin. Kaipasin entisiä kavereitani, joilla nyt oli uudet kuviot. Olin suoraan sanottuna pudonnut kelkasta. Vasta aikaa myöten taistelin tieni takaisin, tosin suhtautuminen minuun ei vieläkään ole samanlaista kuin ennen.
Eli pitäkää hyvät ihmiset niistä ystävistänne kiinni, älkää ajako heitä pois... Yrittäkää sairastamisen lomassa viettää edes yksi ilta viikossa ystävien kanssa... Ei yksinäisyys ole mitään herkkua.
...ystäviä, joita ei ole ikinä ollutkaan lukuunottamatta kahta tosi läheistä, mutta myös anorektista ystävää, jotka ymmärtävät, ettei mulla ole aikaa, niin kuin ei heilläkään muuta kuin laihtua ja kuihtua, liikkua päivästä toiseen.
Rasittavaa, tiedän, mutta en silti koe, että nuoruuteni menisi hukkaan.
Tavoitteeni onkin elää enintään 25-vuotiaaksi, sama se, miten sen ajan täällä olen.
Luulen, että liikkuen ja opiskellen.