Kertomuksia

Kevyt yön kuiske korvissani valottoman ajan valopilkut kerrostalojen ikkunoiden takana meiltä suljetut maailmat
Matkaan ketaisessa valossa joka pälyilee pimeyttä pelokkain kissansilmin

Pitkä valoitusaika elämässämme tekee minusta harmaan viiivan kuviisi etkä minua tunnista niistä enää

Onnellisuus välittyy mainoksista verkkokalvoilleni ja hypotalamukseen ja minun on äkkiä kylmä

Sinä olet selkeänä kuvissani, vartalosi kaareutuu kuin kissan, olet kohta sylissäni

Procul este, profani!

Unessani oli toisin, valvoa kai hieman voisin, vaikka hereillä en ole täysin; lienenkö sitä koskaan?

Kerran sinut siirsin lähemmäksi sydämeni yksinäistä rantaa, miksi tilanteeseeni ei ota jumalatkan kantaa.

Heitä ei ole! Heitä ei ole! Ei sitä yhtäkään

Kyllästynyt sieluparka pimeässä huitoo yksin, kummpaniaan huutelee kyllästyneenä roskaan!

Onni teki oharitkin, hiemän kyyneleittä itkin; siks etten kuivuis niistä täysin

Kysymysmerkintä illan täyttää, ihmiseltä vielä pinta näyttää hämärtyen joulukuun ja tulevaisuuteni loskaan.

Surullisen humorismin kukka kukkii ja kuolee ilman sitä pientä kyynelsadetta. Valloittavia!

Yksin, yksin kaihdinteni takana viipaloitu alakulo ja värisevä kylmyys huoneisiini jo
asettunut taloksi

Ilo muutti pois

Rohkeasti kerran päätin elää, katsoa ja antaa polun viedä luottaen kohtaloon

Eksyin

Kosketustasi vailla ikävöivä iho värisee ikäväni ja unohduksen taajudella

Hiljausuus repii voimallaan

Katoan, tyhjenen vähitellen kuoreksi yksinäisyyteni avaruuteen

Kaihdinteni takana silmiesi surulliset kysymysmerkit ja sydämeni eteisessä unohduksen möykky etsii lopullista muotoaan estääkseen elämän virran

Kylmä tuli jäädäkseen?


Ehkä joskus nousen, mutta nyt en voi nähdä