Synnytyksen lähestyessä on tullut muutama kotiutumiseen liittyvä juttu mieleen, mm. vieraat, jotka tietty haluavat tulla ihmettelemään uutta vauvaa:) Itse ajattelin, että olisi mukava, jos he kävisivät laitoksella sen vierailutunnin aikana joka heille on päivittäin varattu. Näin saisi seurustella ilman stressiä tarjoilusta ja vieraat osaisivat myös lähteä ajoissa. Kotiutuminen olisi sitten vain vauvan, mieheni, ja minun juttuni. Vieraat saisivat tulla kotikäynnille sitten vähän myöhemmin.
Nyt kuitenkin anoppi on ilmaissut halunsa tulla meille mieheni seuraksi siksi ajaksi kun olen sairaalassa. Se kuulostaa vielä ihan kivalle. Mutta hän olisi myös "apuna" ensi päivät kotonamme, kyseessähän on meidän ensimmäinen, joten kokemusta vauvan hoidosta meillä ei ole. Olenkohan itsekäs kun tuntuu että juuri nuo ensimmäiset päivät haluaisimme "taplata tavallamme" ilman anoppiamme, vaikka hän mukava ihminen onkin. Miten te muut, kotiudutteko ihan oman perheen voimin, vai onko teille tulossa "ulkopuolisia" auttamaan?
Nyt kuitenkin anoppi on ilmaissut halunsa tulla meille mieheni seuraksi siksi ajaksi kun olen sairaalassa. Se kuulostaa vielä ihan kivalle. Mutta hän olisi myös "apuna" ensi päivät kotonamme, kyseessähän on meidän ensimmäinen, joten kokemusta vauvan hoidosta meillä ei ole. Olenkohan itsekäs kun tuntuu että juuri nuo ensimmäiset päivät haluaisimme "taplata tavallamme" ilman anoppiamme, vaikka hän mukava ihminen onkin. Miten te muut, kotiudutteko ihan oman perheen voimin, vai onko teille tulossa "ulkopuolisia" auttamaan?
Vastaukset 6
Vanhimmat
aina tylsistynyt yksin kotona vauvan kanssa ja suorastaan toivonut, että joku uskaltautuisi käymään. Vauvahan vain syö ja nukkuu. Ja synnytyksen jäljiltä on sen verran kipeä, ettei mitään juurikaan pystyisi tekemään. Olisin tosiaankin tarvinnut seuraa.
Mutta toki sanotte anopille, että haluatte harjoitella vauvan hoitoa kahdestaan, jos siltä kerran tuntuu.
Voi, ei... Nuo anoppi jutut, tunnetaan täälläkin. JA koko miehen puoleinen suku. Mä stressaan jo siitä valmiiksi, että kuikna käy, kun synnäriltä palaillaan.. oon ihan saletti, etä koko miehen suku on ryntääs meille pitkin päivää ja viikkoa.. La olis ens kuussa, ja voi kun stressaa.. Kaippa sitä nyt esikon kanssa on enneki pärjänny ihmiset ilman julmettuja tukijoukkoja.. Kyl se pitäs lais olla pykälä et kaksi ekaa viikkoa on sallittu pesimä rauhaan!!!
Kun synnärille lähdetään, ei ilmoiteta kenellekään ulkopuoliselle.
Kun synnytys on ohi, samoin.
Kun kotiin päästään, samoin.
Sitten vasta kun ollaan kotona ja sopeuduttu uuteen tilanteeseen ja tuntuu siltä, niin soitetaan ja kerrotaan, että voi tulla katsomaan ehdolla, että kyseessä on tosiaankin käynti, ei monen tunnin kyläily, jossa pitää kestitä.
Tämä siksi, että on sen verran itsekkäitä sukulaisia, että varmasti ajaisivat heti synnärin odotushuoneeseen istumaan ja tunkisivat joka paikkaan ja pitkäksi aikaa ajattelematta, että haluammeko sitä. Valitettavaa, mutta näin on pakko toimia, jos itsestään välittää.
Kun meidän esikoisemme syntyi,tarjoutui anoppi kanssa avuksi.Se oli oikeasti paras idea mitä häneltä on tullut!Ei hän vauvan hoitoon "sekaantunut",vaan oli apuna kaikessa muussa niin että mies ja minä saimme tosiaankin tutustua pieneen palleroomme ihan rauhassa.Oli mukava saada muutaman päivän ajan valmis ruoka,tuoreita pullia päiväkahvilla jne..
Mitäs jos koittaisit kuitenkin?Ainahan sitä voi sitten sanoa jos tuntuu että haluaakin olla ilman apua.
Riippuu anopista. Jos anoppi olisi mukava, edes siedettävä, ottaisin apua ihan mielelläni. Minulla sattuu olemaan maailmankaikkeuden kamalin anoppi, joten toivon koko sydämestäni, ettei hän näyttäydy meillä moneen viikkoon lapsen syntymän jälkeen neuvojansa jakelemassa. Oman äitini ottaisin ilomielin, mutta kun asuu toisella puolella Suomea, nyyh.
Tiedän tunteen. Meilläkään ei anoppi oikein tunnu tajuavan ettei hänen apuaan tarvita ja jos tarvitaan niin sitä osataan pyytää. Kamalaa stressata millainen riesa siittä tulee vauvan syntymän jälkeen. Anoppi on tosi mukava ihminen ja hyvää hän vain tarkoittaa, mutta inan liian utelias (ja äänekäs). Onneksi mieheni on ymmärtänyt tilanteen ja koittanut puhua hänen kanssaan, joskin vähän kehnolla tuloksella.
Ensimmäinen päivä kotona on vain perheen kesken ja toivottavasti kaikki on sen tajunnut. Meillä on ovet lukossa sen päivän ja ovikello pois päältä.