Avoero ja yhteenpaluu?

Ahdistaa

Erosimme avomieheni kanssa 5kk sitten hänen aloitteestaan. Olimme yhdessä monta vuotta ja niihin vuosiin mahtui kaikenlaista rankkaa. Puolison isän kuolema, minun sairaus, uudet työpaikat molemmilla ja niistä aiheutunut väsymys ja stressi. Sitä unohti hoitaa parisuhdetta, kun molemmat oltiin niin väsyneitä.

Ero tuli, koska olin itse henkisesti huonossa kunnossa ja mies ei enää jaksanut. Eikä hän tuntenut enää rakastavansa minua. Olin todella järkyttynyt tilanteesta. Itse rakastin miestä ja odotin innolla tulevaa, koska olin saanut itseni jo henkisesti parempaan tilaan. No kunnes tuli tämä ero...

Tietenkin yritin kinuta miestä takaisin ja olisin ollut valmis tekemään kaikkeni, mutta tämähän ajoi miehen vain kauemmaksi minusta. Oli vain pakko alkaa elään omaa elämäänsä yksin. Kokosin itseni pikkuhiljaa takaisin kuntoon ja välillä alkoi tuntua ihan hyvältäkin olla yksin. Kävin muutamilla treffeilläkin ja juttelin paljon Tinderissä uusien tuttavuuksien kanssa.

Samaan aikaan kuitenkin tapailimme exän kanssa. Alkuun ihan kaverimielessä, mutta jossain vaiheessa ajauduimme harrastamaan seksiä. Se oli ihan ok molemmille enkä ottanut siitä suurempia paineita. Myönnettäköön, että toivoin kokoajan että saisin hänet takaisin.

Jossain vaiheessa kuitenkin ex sanoi, että yksinolo on saanut miettimään asioita eri kantilta ja ei näkisi mahdottomana että palaisimme joskus yhteen. Innostuin itse siitä jonkin verran. Puhuimme paljon asioita selväksi ja minäkin sanoin suoraan, että minkälaiseen suhteeseen olen valmis ja mitä haluan tulevaisuudelta. Eli en todellakaan halua sellaista suhdetta, mitä se oli huonoimmillaan ennen.

Päätimme että aloitamme käymään yhdessä terapiassa ja menemme sinne ensi vuoden alussa. Olin todella iloinen, että päätimme aloittaa sen yhdessä. Tällä hetkellä mies on todella ihana ollut ja tukenut minua. Mutta minulle iski todella paha ahdistus. En tiedä enää mitä haluan. Olin viel hetki sittten kaikesta aika varma, mutta enää en olekkaan. En tiedä pystynkö luottamaan mieheeni enää. Pelko siitä, että pahan paikan tullen hän lähteekin taas karkuun. Tai se, että joudun itse kokoajan miettimään, että rakastaako hän minua oikeasti. Riittääkö tässä tilanteessa enää tahto ja halu rakastaa sekä olla yhdessä?

10

359

Vastaukset

  • Kerroit että molemmat olleet väsyneitä, rikki ennen eroa, masentuneena, stressaantuneena ihminen voi karsia ylimääräistä pois, esim suhde koska hyvä kun jaksaa arkea.

    On normaalia että sinua ahdistaa, kun ero sitte. Ei kumminkaan tarkoita ettei suhde voisi onnistua, nyt olette molemmat kasvaneet tahollanne. Ota päivä kerrallaan. =)

  • Itselläni samankaltainen tilanne ja samoja mietteitä, kuin aloituksessa. Minä vain oli se, joka jätettiin. Yhdessä ei asuttu ja molemmilla lapsia tahoillaan ja eroja menneessä elämässä. Tämä ihminen kuitenkin on kolahtanut enemmän, kuin kukaan muu koskaan. Johtuen varmaan siitä, miten minä ja hän ollaan kasvettu kokemuksiemme myötä. Rima on ollut korkeammalla ylipäätään suhteen aloittamiseen ja asioiden käsittelyyn on paremmin henkistä pääomaa ja ymmärrystä. Osaa kunnioittaa toisen eriävääkin mielipidettä ihan eri tasolla.

    No kuitenkin hän halusi puhaltaa pelin poikki. Välimatka ja yhteisen ajan puute kuulemma rassasi liikaa. Oltiin toki puhuttu, että tilanne on nyt tämä toistaiseksi ja jonkinlainen aikataulu/takarajakin tälle "toistaiseksi" ajalle oltiin puhuttu. Hän sanoi myös, että on jotain vanhoja asioita käsittelemättä. Sitä en tiedä, liittyykö menneisiin suhteisiin, vai kenties nuoruuteen tms. Joka tapauksessa jokin asia alkoi ahdistamaan, enkä ole oikein saanut vastausta, johtuuko se minusta vai jostakin muusta. Sanoi, että vika/ongelma on hänessä itsessään ja ettei minussa olisi mitään vikaa, mutta koin sen jotenkin vain lohdutuksena häneltä minua kohtaan.

    Jonkin verran ollaan yhteyksissä oltu, mutta nyt on alkanut tuntua, että en pääse eteenpäin ollenkaan. Yritän koko ajan irrottautua ajatuksista ja tunteista häntä kohtaan. Mitään riitatilannetta tähän ei liity ja asiallisissa väleissä ollaan. Kumpikaan ei ole toiselle sanonut mitään, mitä täytyisi katua, esim loukannut, haukkunut tms. Molemminpuolinen arvostus on olemassa kaikesta huolimatta. Aiemmat erot hänellä on kuulemma olleet aikalailla siivottomampia.

    Järki käskee menemään eteenpäin ja pitämään nyt itsestä huolta. Järki antaa myös tunteelle sijaa käsitellä näitä asioita, mutta tunne on jotenkin äärimmäisen vahva. Olen siis eroja kokenut ennenkin ja perhekin on hajonnut, mutta henkilötasolla kahden aikuisen välillä en näin vahvasti ole saanut yhteyttä ja tunnetta toista kohtaan koskaan aiemmin. Ei ole tarvinnut epäröidä ja luotto on ollut täydellistä. Kumpikaan ei ollut tilivelvollinen menemisistään, mutta molemmat halusi omasta tahdostaan toiselle aina kertoa.

    Pikkupiru (vai enkeli) olkapäällä yrittää sanoa, että "anna ajan kulua, hän tarvitsee omaa aikaa ja tilaa selvitäkseen vanhoista jutuista". En haluaisi elätellä katteettomia toiveita mahd. yhteenpaluusta, mutta tunne ei päästä irti. Arvostin ja rakastin häntä täysillä, kun oltiin vielä yhdessä. Nyt kun on ollut jokunen kuukausi erossa, niin näen hänet vain entistä arvokkaammassa valossa. Etäisyys on ainakin mulla tehnyt sen saman, kuin AP sanoo omassa aloituksessaan. Kävikö tässä tosiaan niin, että meilläkin tuli vastaan stressitila, mikä ei sinänsä johtunut meidän suhteesta? Nyt, kun hänellä on omien sanojensa mukaan ollut aikaa miettiä asioitaan, tuli vanhat käsittelemättömät jutut vastaan? Itsellänikin on ollut vanhoja juttuja aikanaan käsiteltävänä, mutta ne tuli käytyä silloin vuosien varrella yksinäni läpi. Sitten kohtasin hänet ollessani yksin onnellinen.

    Ollakko enää hänen kanssa missään tekemisissä, ottaakko yhteyttä tai vastata yhteydenottoihin? Antaakko olla vain ja uskoa, että aika näyttää hänelle jotain meidän suhteen? Vai tehdäkkö päätös järjellä vastoin kaikkia tunteita, katkaista kaikki välit ja päättää irtautua täysin hänestä ja estää, vaikka mieli hänellä muuttuisikin? En lähde häntä sen enempää analysoimaan, mutta ollaan keskusteltu myös siitä (hän itse sanoi), että voi olla myös masentunut (lääkärin huoli). Enää en ole asiasta kysellyt.

    Eipä tämä alkup. viestiin vastannut, mutta jospa tästä saisi vertaistukea ja lisää keskustelua aikaiseksi.

    • Kyseinen ihminen on kertonut sinulle ne eronne faktat: yhteisen ajan puute ja välimatka. Totuushan on, ettei häntä kiinnosta tarpeeksi tehdä niillekään asioille mitään yhdessä, kun ei ole sitä fiilistä ja tunnetta. Jos ihminen on masentunut, niin vielä vähemmän jaksaa tehdä asioiden eteen mitään, enemmän on kuunneltava itseään ja omia tunteitaan tilanteessa, jotta jaksaisi tässä elämässä ylipäätään mitään edes itsensä suhteen. Ei sinun kannata odottaa häneltä ja suhteeltanne yhtään mitään. Sen enemmän vain petyt, jos viljelet mielessäsi pilvilinnoja. Jos haluat päästä eteenpäin, niin sinun itsesi on tehtävä se ratkaisu ja järkeiltävä omat tunteesi pääkopassasi oikeaan järjestykseen ihmisen suhteen ja kerrottava rehellisesti oma ratkaisusi, niin ettei hänkään odota eikä oleta muuta suhteesi. Masennuskin voi olla vaikka koko loppuelämän kestävä sairaus, jonka kanssa on opittava elämään. Onko sinusta itsestäsi elämään ihmisen kanssa, joka sitä sairastaa. Niitä asioitakin sinun on itsesi kanssa mietittävä, että jaksatko niitä aallonpohjia vai hukutko mukana?


    • Voipi olla, että miehen masennus on vaikuttanut teidän suhteeseen. On vaikea olla hyvä ja rakastava puoliso, kun oma olo on todella huono.

      Kannattaa keskustella avoimesti tilanteesta miehen kanssa. Sano, että haluat jonkinlaisen aikarajan tälle tilanteelle, missä ajassa pitää päättää jatketaanko vai ei. Et voi roikuttaa itseäsi löysässä hirressä. Kannattaa kuitenkin välttää painostusta, ettei mies ajaudu vain entistä kauemmaksi.


    • Sitähän tuossa pohdiskelenkin, että katkaistakko välit kokonaan, vai olla satunnaisissa yhteyksissä, kuten tähänkin asti. Meillä on yhteisiä tuttuja, keihin olen hänen kautta tutustunut ja muutenkin. Hänen puoleltaan minun ystäviksi ja tutuiksi tulleet ihmiset on halunneet pitää minut kuitenkin ystävänä ja pitävätkin minuun yhteyttä aktiivisesti. Ymmärrän, että ystävyyssuhteita ei tämän vuoksi kannata tai pidä katkaista, mutta ne kuitenkin muistuttaa minua koko ajan hänestä.

      Mehän ei olla keskenämme sovittu, että oltaisiin jossakin välitilassa. Tämä on vain omaa ja vähän muidenkin tulkintaa hänen kertomansa ja käytöksen perusteella. On hän muille kertonut edelleen välittävänsä minusta ja että tarvitsee nyt omaa tilaa vanhojen asioidensa selvittämiseen tai ei vain pysty tällähetkellä parisuhteeseen. Näyttää vain pahasti siltä, että hän ei osaa pysähtyä, vaan pakenee tekemällä koko ajan vain mahd. paljon töitä yms. Ei käy missään, eikä juurikaan tapaa ketään ystäviään tms.

      Olen aikanani elänyt ihmisen kanssa, jolla oli sekä depressiivisiä että maanisia kausia (lääkäri epäili biboa). Se oli jotain hirveää ja lopputuloksena perhe hajosi. Ongelmia myös sen jälkeen, mutta ulkoisen avun ja lääkityksen avulla nyt monien vuosien saatossa tasaantunut. Meni itseltäkin muutama vuosi saada tuo asia käsiteltyä loppuun omalta osalta. Kyllähän tässäkin masennuksen oireet on mielestäni näkyvillä ja hän sen itsekin myöntää ja on apua hakenut. Se, mitä "me" oltiin keskenämme, oli kuitenkin hyvin pitkälti sitä, mistä kumpanenkin ammensi energiaa. Muutos minun silmissä tapahtui hyvin nopeasti (viikoissa), joten se ehkä nyt sitten pistää minun tunnepuolen kyseenalaistamaan näitä "faktoja". Myös hänen läheiset on kertoneet, että hän ei olisi oma itsensä. Fakta on se, että ollaan erottu ja joku syy sille täytyi olla/keksiä. On vain niin paljon ristiriitoja, mitä hän minulle on suoraan kertonut ja mitä hän on muille sanonut. Jos vielä paria viikkoa ennen eroa julistaa yhteisille ystäville (minä en ollut edes paikalla) rakastavansa minua ja löytänyt elämänsä kumppanin, kehuu meidän parisuhdetta (kuulin muilta) ja sanoo sitä suoraan minullekin, niin jää vähän erikoinen tunne tapahtuneesta.

      Mutta tottahan se taitaa olla, että minun täytyy tehdä nyt omat ratkaisut ja ottaa silmukka kaulan ympäriltä pois. Oli hän sitten mitä mieltä tahansa joskus myöhemmin. Jos hän saa joskus vanhat asiansa selvitettyä ja kokee, että ne oli jotain mitä meidän väliin pääsi, hän sitten saa tehdä omat ratkaisunsa, kertoa minulle tunteistaan tai olla kertomatta. En ole häntä painostanut mihinkään suuntaan, kertonut kyllä että tunteet on tallella, mutta en julistanut rakkautta tai kaipaillut takaisin. Hänhän teki oma-aloitteisesti ratkaisunsa, joten en siinä mielessä oleta hänen odottavan minulta mitään ehdotusta mihinkään suuntaan.

      Mukava saada vastauksia ja kannanottoja tähän, vaikkei ketjun aloitus ollutkaan. Olisi varmaan AP:lle ja muillekin lukijoille terapeuttista, jos muitakin samassa tilanteessa olevia/olleita kirjoittaisi tänne kokemuksistaan.


    • Tilanne kuulostaa hyvin samankaltaiselta kuin meillä! Ehkä suosittelen sitä, että puhut miehen kanssa kerran vakavasti ja sitten annat hänelle tilaa miettiä. Elät sillä aikaa omaa elämääsi tehden juttuja, mistä sinä nautit. Voit kannustaa häntä hakemaan lisää apua masennukseen ja kenties aloittamaan lääkityksen.


    • Kiitos *Ahdistaa*. Täytyy vielä pohdiskella mitä tekee ja ottaakko yhteyttä. Hän on nyt itse ollut vähän aktiivisempi ja aloitteellisempi yhteydenotoissa. Jutellakko vain niitänäitä, vai nostaa ns. kissa pöydälle. Meillä on hyvin samankaltainen huumorintaju ja nauretaan yhdessä kun jutellaan. Mutta meidän erosta ja tunteista puhuminen menee vahvasti tunteisiin. Jopa enemmän hänellä. Viimeksi kun näistä asioista juteltiin niin sovittiin, että puhuttaisiin näistä joku toinen kerta. Nyt en tiedä itsekään haluanko alkaa haavojani suolaamaan. Olen aina uskonut oman oivalluksen voimaan ja siihen kai psykologitkin pyrkii ohjaamaan. Itse haen vertaistuesta muiden kokemuksia ja ajattelemisen aiheita peilaten omaan elämään. Sitä kautta löytyy langan päitä mitä alkaa vetelemään. Sen verran tiedän, että hän on apua hakenut ja saanut. Hän puhui mahd. masennuksesta kun oltiin vielä yhdessä ja silloin kannustin häntä hakemaan apua. Nyt pallo on hänellä, mitä tarjotun avun kanssa tekee.

      Olen vuosikausia elänytkin itsekseni (lasten kanssa) ja olin silloin onnellinen. Täytyy taas alkaa virittelemään samoja juttuja, mistä ammensin silloin energiaa. Arki toki pyörii nytkin, mutta ajatukset vain junnaa paikallaan. Onneksi on niitä "omia" läheisiä ystäviä kenen kanssa puhua ja mahdollisuus harrastaa kaikkea kivaa.

      Mielestäni teillä on nyt realistinen mahdollisuus katsoa mihin asiat johtaa. Mahtava homma, että olette menossa pariterapiaan. Itsekin aikanaan olen käynyt silloisen kumppanin kanssa ja eron jälkeen vielä yksin. Suosittelen kaikille samaa, jotka tällaisissa asioissa kipuilee. Itse lähtisin ehdottomasti tässäkin tilanteessa, mutta aika näyttää tuleeko kummaltakaan osapuolelta herätettä asian suhteen. Ehkä sitten voisi asiasta puhua kun saa itse vähän etäisyyttä ja vähennettyä omaa ahdistusta.


    • Saako kysyä oliko teillä pariterapiasta apua,


    • Ahdistaa kirjoitti:

      Saako kysyä oliko teillä pariterapiasta apua,

      Kyllä se auttoi ja suosittelen ehdottomasti. Ei lopulta liittoa pelastanut, mutta puolin/toisin auttoi jäsentelemään ajatuksia. Meillä yritettiin silloin pitää perhettä kasassa, mutta tämä tällähetkellä päällä oleva tilanne on puhtaasti kahden aikuisen välinen suhde.

      Ajattele pariterapia enemmän suunnanantajana, kuin suhteen pelastajana. Se kuitenkin antaa paremman mahdollisuuden myös pelastaa suhde. Voi kun itsekin saisi nyt mahdollisuuden. Ottaisin vastaan ja yrittäisin.


  • "Kokosin itseni pikkuhiljaa takaisin kuntoon ja välillä alkoi tuntua ihan hyvältäkin olla yksin. Kävin muutamilla treffeilläkin ja juttelin paljon Tinderissä uusien tuttavuuksien kanssa"

    Erosta on siis nyt kulunut 5 kuukautta? Uusien ihmisten etsiminen luo kuvan jonka mukaan et enää kokenut tunnepuolen syvällisiä tuntemusta miestäsi kohtaan. Syvällisen tunteen puuttuminen johtaa usein myös vähäiseen seksuaaliseen aktiivisuuteen.
    Voin toki olla väärässä.

    Pitkissä parisuhteissa kumppani tuntuu liian tutulta, harva kokee sitä yhteistä kipinää enää kymmenen vuoden jälkeen. Parisuhteista voi tulla ystävyyssuhteita joissa pätee se parisuhteen vaatimustaso ilman normaalin parisuhteen nautintoja.
    Miehelle aktiivinen seksielämä tulee liian tärkeäksi suhteessa siihen miten suhteessa yleisesti ottaen menee. Mies masentuu hormonitasojen pienentyessä joten mieskuntoa tulee pitää yllä.

    Te erossa olevat naiset voisitte kertoa mitä kaipaatte siitä ajasta jonka olette viettäneet miestenne seurassa. Etäisyys auttaa ajatusten kasaamisessa, on hyvä olla välillä myös yksin.

Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.