Avoero ja yhteenpaluu?

Kyseinen ihminen on kertonut sinulle ne eronne faktat: yhteisen ajan puute ja välimatka. Totuushan on, ettei häntä kiinnosta tarpeeksi tehdä niillekään asioille mitään yhdessä, kun ei ole sitä fiilistä ja tunnetta. Jos ihminen on masentunut, niin vielä vähemmän jaksaa tehdä asioiden eteen mitään, enemmän on kuunneltava itseään ja omia tunteitaan tilanteessa, jotta jaksaisi tässä elämässä ylipäätään mitään edes itsensä suhteen. Ei sinun kannata odottaa häneltä ja suhteeltanne yhtään mitään. Sen enemmän vain petyt, jos viljelet mielessäsi pilvilinnoja. Jos haluat päästä eteenpäin, niin sinun itsesi on tehtävä se ratkaisu ja järkeiltävä omat tunteesi pääkopassasi oikeaan järjestykseen ihmisen suhteen ja kerrottava rehellisesti oma ratkaisusi, niin ettei hänkään odota eikä oleta muuta suhteesi. Masennuskin voi olla vaikka koko loppuelämän kestävä sairaus, jonka kanssa on opittava elämään. Onko sinusta itsestäsi elämään ihmisen kanssa, joka sitä sairastaa. Niitä asioitakin sinun on itsesi kanssa mietittävä, että jaksatko niitä aallonpohjia vai hukutko mukana?

Voipi olla, että miehen masennus on vaikuttanut teidän suhteeseen. On vaikea olla hyvä ja rakastava puoliso, kun oma olo on todella huono.

Kannattaa keskustella avoimesti tilanteesta miehen kanssa. Sano, että haluat jonkinlaisen aikarajan tälle tilanteelle, missä ajassa pitää päättää jatketaanko vai ei. Et voi roikuttaa itseäsi löysässä hirressä. Kannattaa kuitenkin välttää painostusta, ettei mies ajaudu vain entistä kauemmaksi.

Sitähän tuossa pohdiskelenkin, että katkaistakko välit kokonaan, vai olla satunnaisissa yhteyksissä, kuten tähänkin asti. Meillä on yhteisiä tuttuja, keihin olen hänen kautta tutustunut ja muutenkin. Hänen puoleltaan minun ystäviksi ja tutuiksi tulleet ihmiset on halunneet pitää minut kuitenkin ystävänä ja pitävätkin minuun yhteyttä aktiivisesti. Ymmärrän, että ystävyyssuhteita ei tämän vuoksi kannata tai pidä katkaista, mutta ne kuitenkin muistuttaa minua koko ajan hänestä.

Mehän ei olla keskenämme sovittu, että oltaisiin jossakin välitilassa. Tämä on vain omaa ja vähän muidenkin tulkintaa hänen kertomansa ja käytöksen perusteella. On hän muille kertonut edelleen välittävänsä minusta ja että tarvitsee nyt omaa tilaa vanhojen asioidensa selvittämiseen tai ei vain pysty tällähetkellä parisuhteeseen. Näyttää vain pahasti siltä, että hän ei osaa pysähtyä, vaan pakenee tekemällä koko ajan vain mahd. paljon töitä yms. Ei käy missään, eikä juurikaan tapaa ketään ystäviään tms.

Olen aikanani elänyt ihmisen kanssa, jolla oli sekä depressiivisiä että maanisia kausia (lääkäri epäili biboa). Se oli jotain hirveää ja lopputuloksena perhe hajosi. Ongelmia myös sen jälkeen, mutta ulkoisen avun ja lääkityksen avulla nyt monien vuosien saatossa tasaantunut. Meni itseltäkin muutama vuosi saada tuo asia käsiteltyä loppuun omalta osalta. Kyllähän tässäkin masennuksen oireet on mielestäni näkyvillä ja hän sen itsekin myöntää ja on apua hakenut. Se, mitä "me" oltiin keskenämme, oli kuitenkin hyvin pitkälti sitä, mistä kumpanenkin ammensi energiaa. Muutos minun silmissä tapahtui hyvin nopeasti (viikoissa), joten se ehkä nyt sitten pistää minun tunnepuolen kyseenalaistamaan näitä "faktoja". Myös hänen läheiset on kertoneet, että hän ei olisi oma itsensä. Fakta on se, että ollaan erottu ja joku syy sille täytyi olla/keksiä. On vain niin paljon ristiriitoja, mitä hän minulle on suoraan kertonut ja mitä hän on muille sanonut. Jos vielä paria viikkoa ennen eroa julistaa yhteisille ystäville (minä en ollut edes paikalla) rakastavansa minua ja löytänyt elämänsä kumppanin, kehuu meidän parisuhdetta (kuulin muilta) ja sanoo sitä suoraan minullekin, niin jää vähän erikoinen tunne tapahtuneesta.

Mutta tottahan se taitaa olla, että minun täytyy tehdä nyt omat ratkaisut ja ottaa silmukka kaulan ympäriltä pois. Oli hän sitten mitä mieltä tahansa joskus myöhemmin. Jos hän saa joskus vanhat asiansa selvitettyä ja kokee, että ne oli jotain mitä meidän väliin pääsi, hän sitten saa tehdä omat ratkaisunsa, kertoa minulle tunteistaan tai olla kertomatta. En ole häntä painostanut mihinkään suuntaan, kertonut kyllä että tunteet on tallella, mutta en julistanut rakkautta tai kaipaillut takaisin. Hänhän teki oma-aloitteisesti ratkaisunsa, joten en siinä mielessä oleta hänen odottavan minulta mitään ehdotusta mihinkään suuntaan.

Mukava saada vastauksia ja kannanottoja tähän, vaikkei ketjun aloitus ollutkaan. Olisi varmaan AP:lle ja muillekin lukijoille terapeuttista, jos muitakin samassa tilanteessa olevia/olleita kirjoittaisi tänne kokemuksistaan.

Tilanne kuulostaa hyvin samankaltaiselta kuin meillä! Ehkä suosittelen sitä, että puhut miehen kanssa kerran vakavasti ja sitten annat hänelle tilaa miettiä. Elät sillä aikaa omaa elämääsi tehden juttuja, mistä sinä nautit. Voit kannustaa häntä hakemaan lisää apua masennukseen ja kenties aloittamaan lääkityksen.

Kiitos *Ahdistaa*. Täytyy vielä pohdiskella mitä tekee ja ottaakko yhteyttä. Hän on nyt itse ollut vähän aktiivisempi ja aloitteellisempi yhteydenotoissa. Jutellakko vain niitänäitä, vai nostaa ns. kissa pöydälle. Meillä on hyvin samankaltainen huumorintaju ja nauretaan yhdessä kun jutellaan. Mutta meidän erosta ja tunteista puhuminen menee vahvasti tunteisiin. Jopa enemmän hänellä. Viimeksi kun näistä asioista juteltiin niin sovittiin, että puhuttaisiin näistä joku toinen kerta. Nyt en tiedä itsekään haluanko alkaa haavojani suolaamaan. Olen aina uskonut oman oivalluksen voimaan ja siihen kai psykologitkin pyrkii ohjaamaan. Itse haen vertaistuesta muiden kokemuksia ja ajattelemisen aiheita peilaten omaan elämään. Sitä kautta löytyy langan päitä mitä alkaa vetelemään. Sen verran tiedän, että hän on apua hakenut ja saanut. Hän puhui mahd. masennuksesta kun oltiin vielä yhdessä ja silloin kannustin häntä hakemaan apua. Nyt pallo on hänellä, mitä tarjotun avun kanssa tekee.

Olen vuosikausia elänytkin itsekseni (lasten kanssa) ja olin silloin onnellinen. Täytyy taas alkaa virittelemään samoja juttuja, mistä ammensin silloin energiaa. Arki toki pyörii nytkin, mutta ajatukset vain junnaa paikallaan. Onneksi on niitä "omia" läheisiä ystäviä kenen kanssa puhua ja mahdollisuus harrastaa kaikkea kivaa.

Mielestäni teillä on nyt realistinen mahdollisuus katsoa mihin asiat johtaa. Mahtava homma, että olette menossa pariterapiaan. Itsekin aikanaan olen käynyt silloisen kumppanin kanssa ja eron jälkeen vielä yksin. Suosittelen kaikille samaa, jotka tällaisissa asioissa kipuilee. Itse lähtisin ehdottomasti tässäkin tilanteessa, mutta aika näyttää tuleeko kummaltakaan osapuolelta herätettä asian suhteen. Ehkä sitten voisi asiasta puhua kun saa itse vähän etäisyyttä ja vähennettyä omaa ahdistusta.

Saako kysyä oliko teillä pariterapiasta apua,

Ahdistaa kirjoitti:

Saako kysyä oliko teillä pariterapiasta apua,

Kyllä se auttoi ja suosittelen ehdottomasti. Ei lopulta liittoa pelastanut, mutta puolin/toisin auttoi jäsentelemään ajatuksia. Meillä yritettiin silloin pitää perhettä kasassa, mutta tämä tällähetkellä päällä oleva tilanne on puhtaasti kahden aikuisen välinen suhde.

Ajattele pariterapia enemmän suunnanantajana, kuin suhteen pelastajana. Se kuitenkin antaa paremman mahdollisuuden myös pelastaa suhde. Voi kun itsekin saisi nyt mahdollisuuden. Ottaisin vastaan ja yrittäisin.