Kuinka tärkeitä sinun kuvasi ovat?

Kuvien tärkeys on henkilökohtainen asia, kuka arvostaa mitäkin! Itselläni on tuntemaron tuhat ellei kymmentuhat määrä digikuvaa, tuhat määrin dia kuvaa ja tuon lisäksi isosti negoja vielä tallessa. Digit olen pyrkinyt varmistamaan useampaan ulkoideen muistiin kahden tietokoneen lisäksi.

Kaikesta kehityksestä huolimatta sähköinen varastointi on ainakin joissain tilanteissa epävarmaa, otetaan vaikka pidempi valtakunnallinen sähkökatko jota noissa tieteisfantasioissa, vai miksi niitä nimittäisi, mainostetaan/ennustetaan.

Pisimmistä retkistäni olen tehnyt yli 30 kirjaa (vaaka A4 20 - 60 sivua) joissa on valokuvien lisäksi lyhyesti kerrottu mistä ja missä milloinkin ollaan ja ehkä vielä miksi jos kuva ei kerro sitä suoraan. Noissa kuvakirjoissa lienemme pitkälti samaa mieltä, ne säilyvät ainakin poarin sukupolven selailtavina jollei punainen kukko pääse iskemään. Valokuvakirjan etu on tuo tekstimahdollisuus, ainakin näin vanhempana kun tapahtuu paljon, niin kun katselet 10 vuotta sitten Eurooppaa kierrellessä ottamiasi kuvia ei ole helppoa edes päätellä/muistaa missä maassa ollaan!

On tärkeitä. Jos koti palaisi ja irtaimisto sen mukana, todennäköisesti surisin eniten menetettyjä valokuvia. Kaiken muun roinan voi ostaa uudelleen, mutta ajassa ei pääse taaksepäin ottamaan niitä kuvia uudelleen.

Mutta niissäkään en kaikkia, rakkaimpia on perhekuvat joihin tallentuu muistot. Sellaiset joissa on ihan sama onko ne otettu FF vai APC kennoisella, peilillä vai ilman. Kunhan on otettu.

Sähköisten kuvien tuhoutuminen olisi todennäköisesti vain pieni harmi, jos fyysiset kuvat jäisi jäljelle. Uskon, etten niitä jiipeggejä oikeasti tarvi koskaan mihinkään. Silti ne on kolmella kovalevyllä.

Perikuntaa sitten joskus säälin. Itse sain perinnöksi yhden vihkosen jossa on varmaan 30 kuvaa. Nämä raukat saa tosiaankin hirmuisen digitaalisen arkiston, mitähän ne sillä sitten joskus tekee?

On paljon aiheita, jotka on perikunnallekin tärkeitä, mutta kuvista tulisi olla jotakin informaatiota, ketä/mitä ne esittää ja missä, milloin kuvattu. Muusa tapauksessa arvo on vähäinen jälkipolville.
Kuvissa pitäisi olla mahdollisimman tarkat tiedot kohteesta. Paperikuvien taakse voi helposti kirkoittaa, mutta digikuvat on vaikeampia. Joissakin formaateissa, kuten jpg voi lisätä IPTC:n, mutta on sitten toinen asia, kuinka moni tuleva käyttäjä osaa ja älyää niitä etsiä ja onko sopivaa ohjelmaa, koska kaikkien ohjelmien metadata ei ole yhteensopiva toisten ohjelmien kanssa.

Entiset työnantajani ovat näppärästi ulkoistaneet arkistojen pidon dumppaamalla kaiken Museovirastolle. Sieltä, jostain arkistojen kätköistä, löytyy jokunen satatuhatta kuvaani jos niitä joskus tekisi mieli katsella ja ihmetellä.

Ostin muutama vuosi sitten Drobo-merkkisen viiden kovalevyn aseman varmuuskopiontia varten. Nyt se ei enää näy Applen työpöydällä, tavarat on sisällä. Kaksi firmaa on yrittänyt saada sen esille ja toimimaan tuloksetta. Drobon raid-järjestys on kuulemna mukaan joku valmistajan oma ja vain se pystyy palauttamaan tiedot. Eli se siitä varmuuskopiosysteemistä. Mikään ei ole varma, eli tieto pitäisi hajauttaa useaan paikkaan.

Kuinka tärkeitä minun kuvani ovat? - En välitä, onko kuvillani mitään merkitystä muille kuin itselleni. En ole edes innostunut näyttämään ja esittelemään niitä. Lähipiiri, jotkut sukulaiset, ovat yrittäneet silloin tällöin muistuttaa, että valokuvausala on olemassa. Joku ehdotti kaupan perustamista. Toinen tarjoutui lähettämään ulkomailta minulle kamerakaupasta mitä hyvänsä. - Vaikuttaa siltä, kuin minua pidettäisiin nerona tai lahjakkuutena, joka on elämäänsä kyllästynyt ja erakoitunut, ja odottaa vain että pääsisi mullan alle makaamaan. Ja ihmiset yrittävät kuitenkin motivoida johonkin vielä.

Vuoden aikana olen kuvannut ehkä noin 400 kuvaa. Niistä on tallessa vielä noin kolmasosa. Kamerassa, ei muualla. Tapana on ollut merkitä lukituiksi ne tiedostot, joita aion kamerassa säilyttää toistaiseksi. Muita on tuhottu yhdellä kertaa suuri määrä. inhottaa selata suuria määriä, ja asiat ovat helpompia, yksinkertaisempia, jos kuvia on vain vähän - valikoituja - mieluummin.

Monenlaisia muitakin luovia prosesseja on harrastettu, ja niihinkin on saattanut liittyä tietynlainen tuhoaminen, uuden version tekeminen, uusi tuore näkemys tai jäsentely uudella tavalla.

Neil Youngista, muusikosta on väitetty, että hän on jättänyt levyttämättä komeita kappaleita, ja levyttänyt tahallaan keskinkertaisempaa tavaraa.

Piirtäessäni joskus tein samaa aihetta uudelleen ja uudelleen. Uusi versio samasta kuvasta. Pöydällä pino paperiarkkeja. Aluksi viivan piirtäminen oli kangertelevaa. Vähitellen sulavampia linjoja, varmempia vetoja, tyyliä. Tätä voisi verrata japanilaiseen kalligrafiaan.

Aloitusviesti inspiroi ajattelemaan enemmän, ovatko kuvat raaka-ainetta vain. Jos kuviin liitetään tekstiä ja selitystä, ehkä niillä on enemmän merkitystä sitten. Albumien vanhat muinaiset mustavalkokuvat eivät sano juuri mitään, jos en tunne ollenkaan, mitä kaukaisia sukulaisia ne esittävät. Tai missä ne on kuvattu.

Ehkä tähän pätee sama kuin muistimenetelmiin ja ajankäyttöön. Järjesteleminen ja lokeroiminen selkiyttää asioita. Mitä varhaisemmassa vaiheessa saa poistettua turhat, sitä vähemmän tarvitsee kuluttaa aikaa ja vaivaa niiden selaamiseen/käsittelyyn myöhemmin.

Toisaalta olen joskus ajatellut, ovatko nykyajan kuvat kertakäyttötavaraa. Kun lehti on kerran luettu, mitäs sillä enää sitten tekee - jos ei ollut jotain tärkeää keräiltävää tietoa.