On erittäin vaikea murtautua ulos yksinäisyydestä, jos se on ollut lähes koko elämän normi. Täälläkin kehotetaan jatkuvasti menemään mukaan hyväntekeväisyystyöhön ym. Mutta jos tuntemattoman ihmisen moikkaaminen vaatii jo yliluonnollisen ponnistuksen, niin miten kuvittelette jonkun hyväntekeväisyystyön onnistuvan? Eihän sitä edes uskalla ottaa yhteyttä keneenkään asian tiimoilta. Vähän sama kun kehottaisi uimataidotonta hyppäämään vain järveen.
Itse ainakin kärsin suunnattomasta ihmispelosta, joka on seurasta kaikesta negatiivisesta, jonka olen kokenut elämäni aikana. Voisin kirjoittaa pitkän listan asunnottomuudesta, kiusaamiiseen (koulu/työpaikka), henkisiin traumoihin (lapsuudesta/nuoruudesta), sairustumisiin, riippuvuuksiin ja loppuunpalamisiin. Kaikki mahdollinen epäonni on osunut kohdalle parikin kertaa.
Joskus ala-asteella olin viimeksi ns. normaali. Oli kavereita ja harrastuksia. Sitten jossain vaiheessa elämän potkiessa päähän sitä vaipui jonkinlaiseen sumuun, ja muuttui oman elämänsä sivustaseuraajaksi. Kyllä sitä pitkään jaksoi yrittää ja toivoa saavansa jonkinlaisen normaalin statuksen, mutta koko ajan se vain muuttui hankalammaksi, epäonnistumiset moukaroivat koko ajan henkisesti enemmän hajalle,
Näin kolmekymppisenä kun tarkastelee jälkikäteen asioita, niin olisi pitänyt uskaltaa hakea itselleen apua. Paljon oli mahdollisuuksia esimerkiksi tutustua vastakkaiseen sukupuoleen, mutta kun itsetunto/luottamus oli ja on nolla, niin eihän sitä saanut suutaan auki. Näitäkin tilanteita tulee mietittyä vuosien jälkeen mielessään, mitä jos olisi uskaltanut.
Summa summarum. Iltalehtien ja muiden naistenlehtia maalaama kuva yksinäisyydestä on se, että ihmisellä on puoliso, mahdollisesti lapsia, työpaikkakin löytyy ja pari kaveria, mutta silti ollaan yksinäisiä. Tämä on toki on mahdollista, mutta omakohtaisesti minulla ei ole yhtään kaveria, ei työpaikkaa, ei mitään. Sukulaisten kanssa toki olen yhteyksissä, hyvä niin, muuten olisi varmaan suljetulla.
Yksinäisyyden lisäksi tunnen suunnatonta häpeää kaikista epäonnistumisistani, ja yleisesti ottaen tästä tilanteestani. Ei tämä ainakaan helpommaksi muutu.
Hyvää joulua kaikille yksinäisille ja kaikille muillekin, jotka jaksavat täällä palstalla muita tsempata eteenpäin.
Itse ainakin kärsin suunnattomasta ihmispelosta, joka on seurasta kaikesta negatiivisesta, jonka olen kokenut elämäni aikana. Voisin kirjoittaa pitkän listan asunnottomuudesta, kiusaamiiseen (koulu/työpaikka), henkisiin traumoihin (lapsuudesta/nuoruudesta), sairustumisiin, riippuvuuksiin ja loppuunpalamisiin. Kaikki mahdollinen epäonni on osunut kohdalle parikin kertaa.
Joskus ala-asteella olin viimeksi ns. normaali. Oli kavereita ja harrastuksia. Sitten jossain vaiheessa elämän potkiessa päähän sitä vaipui jonkinlaiseen sumuun, ja muuttui oman elämänsä sivustaseuraajaksi. Kyllä sitä pitkään jaksoi yrittää ja toivoa saavansa jonkinlaisen normaalin statuksen, mutta koko ajan se vain muuttui hankalammaksi, epäonnistumiset moukaroivat koko ajan henkisesti enemmän hajalle,
Näin kolmekymppisenä kun tarkastelee jälkikäteen asioita, niin olisi pitänyt uskaltaa hakea itselleen apua. Paljon oli mahdollisuuksia esimerkiksi tutustua vastakkaiseen sukupuoleen, mutta kun itsetunto/luottamus oli ja on nolla, niin eihän sitä saanut suutaan auki. Näitäkin tilanteita tulee mietittyä vuosien jälkeen mielessään, mitä jos olisi uskaltanut.
Summa summarum. Iltalehtien ja muiden naistenlehtia maalaama kuva yksinäisyydestä on se, että ihmisellä on puoliso, mahdollisesti lapsia, työpaikkakin löytyy ja pari kaveria, mutta silti ollaan yksinäisiä. Tämä on toki on mahdollista, mutta omakohtaisesti minulla ei ole yhtään kaveria, ei työpaikkaa, ei mitään. Sukulaisten kanssa toki olen yhteyksissä, hyvä niin, muuten olisi varmaan suljetulla.
Yksinäisyyden lisäksi tunnen suunnatonta häpeää kaikista epäonnistumisistani, ja yleisesti ottaen tästä tilanteestani. Ei tämä ainakaan helpommaksi muutu.
Hyvää joulua kaikille yksinäisille ja kaikille muillekin, jotka jaksavat täällä palstalla muita tsempata eteenpäin.
Vastaukset 3
Vanhimmat
rauhallista ja hyvää joulua sinnepäin myös...
Hyvää joulua myös. Kaikesta huolimatta elämässä on hyvääkin.
Se on juuri noin että yksinäisyyttä on todella monenlaista. Osalla perhe, puoliso, suku, työtä. Osalla jotain tästä ja osalla viranomainen voi olla todellakin ainut lähiomainen. Itsellänikin on vain omat vanhemmat. En pysty pitämään sosiaalisia suhteita yllä niin paljon kuin olisi tarve neuroosien ja herkän introvertti persoonallisuuteni vuoksi. En edes odota parannusta koska tiedän etten voi itseäni muuttaa. Koitettu on lääkkeitä, terapiaa, mindfullnessia ja muita sen kaltaisia asioita. Toki sitten on vielä lapsuusiän traumat ja muut tässä mutta tuo sosiaalinen kanssakäyminen on todella vaivaannuttavaa. Päädyn ehkä lopulliseen ratkaisuun jossain vaiheessa koska en jaksa olla riippakivi läheisilleni vuosikymmenestä toiseen. Olen myös kiinnostunut omasta sukuolestani joten sekin rajaa puoliso ja perhejutut vähän vaikeaksi. Muiden perheonni ja puolisopäivitykset sosiaalisessa mediassa saa joskus ihan vitutuksen partaalle. Ei maha mittää. Hyvää joulua ja uuttavuotta teille yksinäiset! Koittakaa jaksaa vaikka ei olisi voimia.