oliko oulun tapahtumilla yhteys lestojen käytökseen

inä, S**** P*********, vannon ja vakuutan, että tekstin sisältö on totta ja tapahtumat olen yrittänyt kirjoittaa niin hyvin kuin muistan. Tekstiä saa käyttää ja kirjoitusvirheitä saa korjata.

Sivari rikkoo vaitiolovelvollisuutensa

Kevät, 2018

Huomioni kiinnittyy uutistauluun metrossa. Otsikko pukee miespuoliselle turvapaikan hakijalle raiskauksen uhrin viittaa.
Tunnen raivon kasvavan sisälläni. ”Miten ne kehtaa! Miksi tuo ansaitsee uutisoinnin, kun..” Jotain epämiellyttävää vuosien takaa sisälläni pyrkii pintaan, mutta tukahdutan tunteen, ennen kuin se saa ajatuksen muodon.

Digiboxi ei ole taaskaan tallentanut Pikku kakkosta ja 4-vuotiaan poikani kärsivällisyys ei riitä kuulemaan selitystä, kuinka isin mielestä kaikki digitaalinen on turhaa.
Lapsi rauhoittuu nähdessään tutut kasvot aamu-teeveessä ja siinä samalla sohvalla istuu myös intiaani. Mutta mitä ne puhuvat? Intiaani ja kaverit on vedetty pois, lakaistu maton alle.
Mitä helvettiä? Se oli sensuuria. Yle sanoo, ettei ollut, vaikka se oli.
Olen usean päivän ajan kiukkuinen tapahtuneesta.

Kirjoitan Ylelle palautetta asiasta.
En kuitenkaan mainitse intiaania, vaan huomaan perään kuuluttavani lahjomatonta toimittajan työtä ja sitä, että kaikkien rikosten pitäisi tulla päivän valoon, olivatpa ne kenen tahansa tekemiä.
Ja minä satun tietämään kuitenkin jotain aiheesta, sillä työskentelinhän aikoinani vastaanottokeskuksessa. Tai oikeastaan se oli siviilipalvelus.

Neljä kuukautta. Keskeytynyt lääkärin lausunnolla.

1993, Joulukuu , Vastaanottokeskus

Johtaja ottaa minut vastaan, pitää alku-infon puhuen välillä kaarrellen ja epäselvemmin asioista, joiden on tarkoitus jäädäkin sellaisiksi. Allekirjoitan vaitiolositoumuksen.

Haemme palvelutoverini kanssa läheiseltä koululta (pakastettua) ruokaa, koska palveluspaikka ei sitä pysty tarjoamaan. Asutamme kahteen pekkaan entisen B-mielisairaalan kokonaista osastoa ylimmässä kerroksessa.

Kaikki 102 turvapaikan hakijaa, joista 97 miehiä, ovat alemmissa kerroksissa, päivät nukkuen ja yöt valvoen, eikä pohjoisen lähes päivänvaloton vuodenvaihde helpota normaalin päivärytmin löytämistä.

Meidän tehtävänämme on mm. toimia öisin – ensin vakituisten työntekijöiden alaisuudessa lääkkeiden ja pesuaineiden jaossa tuloaulan vahtikopissa ja toimia sitten myöhemmin yökköinä itsenäisesti.

Näin talo säästää pitkän pennin, meille kerrottiin.
Lyhyt perehdytysaika jätti paljon arvailujen varaan, miten mm. toimia poikkeustilanteissa ja itseäni askarrutti se, että siviilipalveluskoulututuksessa oli meitä opastettu, ettei sivareita saisi edes laskea oikeiksi työntekijöiksi työvuorolistassa.

No, käytäntö on varmaan sitten toisin, ajattelin.

1994, alkuvuosi, Vastaanottokeskus

Samassa työvuorossa olevan henkilön kertomaa:
”Muistatko ne asukkaat, jotka on lähteneet sillä punaisella nissanilla viikonloppuisin pillurallia kaupungille ajeleen ja muistatko ne kaikki lääkkeet, joita on tästä luukusta tullut niille jaettua.

No nyt on tullut meidän tietoon ainakin parisenkymmentä tapausta, joissa samat kaverit on terästäneet suomi-neitojen drinkkejä niillä lääkkeillä ja sitten kun on jalat pettäneet, niin on kannettu autoon, raiskattu ja tehty vaikka mitä ja sitten on jätetty sammuneena katuojaan tai lumihankeen. Aika noloa, mutta näistä ei sitten saa puhua sen enempää.”

Poliisi

Eräänä päivänä kaksi poliisia kävelee vastaanottokeskuksen aulaan, jossa neljä miestä pelaa biljardia.

Poliisit pysähtyvät viidennen luo, joka istuu ja polttaa tupakkaa sohvalla.
Toinen poliiseista sanoo miehelle: ” Tuolla koululla on taas tyrkytetty lapsille pillereitä ja huumeita. Meille on ihan samantekevää, mitä näiden seinien sisällä tapahtuu, mutta se teidän huumekauppa koulujen läheisyydessä saa luvan loppua.”

Mies nousee sohvalta seisomaan aivan kasvotusten häntä puhutelleen poliisin kanssa ja puhaltaa savut virkavallan kasvoille. Poliisit seisovat hetken neuvottomina paikoillaan ja kävelevät sitten ulos.

Jäin tämän absurdin tilanteen jälkeen pohtimaan, että onko Suomen laki voimassa palveluspaikassani vai ollaanko tässä ei kenenkään-maalla.

Oletin silloin asukkaiden polttaneen jotain tuntemattomampaa irtotupakkaa hajun ollessa niin omintakeinen, mutta paljon myöhemmin elämässä tajusin sen olleen hasista.

Yövuoro

Aloitan yövuoron. Iltatyöntekijä mainitsee, että yhdellä osastolla on käytävä pimeänä, muttei mitään muuten outoa tai hälyyttävää.


Yön kuluessa asia alkaa vaivaamaan. Tosiaan – kaikissa valvontamonitoreissa näkyy normaalia elämää yhden monitoreista ollessa ihan mustana.
Lähden tekemään tarkistuskierroksen. Pimeän osaston käytävän valoissa ei ole mitään vikaa, joku on vain sammuttanut ne. Sytytän valot.
Kaksi asukasta lähestyy minua, hymyillen.

Kysyn, että mitä täällä oik