Eksistentiaalinen kriisi

Olen pohtinut eksistentiaalisia kysymyksiä niin paljon, että tuntuu, että sekoan. Tänä aamuna pelkäsin jo hiukan, ettei mielenterveyteni kestä tätä paskaa ja menen psykoosiin. Välillä niin epätodellinen olo; onko mitään oikeasti olemassa, onko tämä kaikki vain illuusiota. Mä olen muutenkin yksinäinen eikä ole ketään, kenelle jutella ajatuksistani. Ajatus psykiatriasta kuvottaa minua niin, että haluan pitää kyseisen primitiivisen saastan kaukana elämästäni. Noin puolitoista vuotta sitten lopetin massiivisen psyykelääkekoktailini, ja lääke on viimeinen asia tai siis ”lääke” ei edes kuulu harkittaviin asioihin. Olen taas minä, mä olen elossa, pystyn ajattelemaan ja tuntemaan ja tekemään sitä, mitä rakastan. Olen helvetin traumatisoitunut niistä vuosista joina psykiatria dominoi mua, joina olin vapaasti pahoinpideltävissä oleva ihmisyytensä ja ihmisoikeutensa menettänyt zombi. Ja tiedän kyllä psykiatrien leikistä nimeltä lääketeollisuus, valta & raha. He eivät ole tähän mennessä löytäneet mielisairauksista biologista korrelaatiota, eivätkä tule koskaan löytämäänkään. Mielisairaus ei ole objektiivisesti todistettava tosiasia. Psykiatria on pseudotiede.
Olen aika pahasti hukassa, olen masentunut, traumatisoitunut, yksinäinen, nukun paskasti, ja olisi kiva jutella näistä jollekin ilman, että viedään piipaa-autolla sairaalan nimissä toimivaan keskitysleiriin pakkolääkittäväksi. Tää on aika perseestä.
Ilmoita


7 Vastausta

Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastaista viestiä.


Hyvin menee ja pärjäät hienosti ilman hoitoa. Jatka valitsemallasi tiellä, kyllä se sitä!
Ilmoita
Se on paha kun ei ole juttelukaveria. Jossain pisteessä alkaa miettiä olenko oikeasti olemassakaan.
Siinä tilanteessa yritän pystyä menemään ulos, edes näkemään ihmisiä.
"Sosiaaliset suhteeni" (paljon naurua) ovat useimmiten kaupan kassa jolle sanon moi ja kiitos.
Tai kirjasto, jossa kukaan ei puhu mitään.
Mutta tulipa nähdyksi, että maailma on olemassa. Kaikki ulkopuolella on ennallaan.
Yksinäisyytenikin. Yritän pystyä olemaan sekoamatta, Luen paljon,
kun lukee ei ole yksin.
Ei uskalla oikein edes mihinkään joukkoon.
Jospa vaikutankin ihan sekopäältä ?
Juttukaverin puute on musertavaa, vie järjen viimeisenkin rippeen.
Pakko yrittää pärjätä.
Yritä sinäkin !
Millä lääkkeillä sinun pääsi yritettiin tuhota ?
Ilmoita
Älä pohdi ja pyörittele niitä eksistentiaalisia kysymyksiä enää.
Tee jotain arkista ja mieti vain arkisia asioita.
Arjen askareissa kiinni pysyminen auttaa.
Älä päästä ajatuksiasi lentelemään asiohin, jotka pahentavat henkistä olotilaasi.
Arikipäiväisyys on yksi lääke "maailman hallitsematonta mielettömyyttä" vastaan.
Ilmoita
Hyvä keskusteluapu esim. Kirkon kautta voisi tehdä sinulle hyvää.

Ehkä mahdolliset menneisyytesi tapahtumien purkaminen täysimääräisenä jollekin olisi hyvä alku. Itse puhun paljon itsekseni. Se auttaa jonkin verran akuutimpaan "puhehätään".
Ilmoita
Miten käytännössä kirkon kautta voi saada juttukaverin ?
Ilmoita
Kuinka runkataan, mä en osaa.
Ilmoita
Hei,

Oletko ajatellut, että voisit jutella ajatuksistasi ja tilanteestasi jonkin ulkopuolisen tahon kanssa? Kerroit, että psykiatrille et halua, mutta on olemassa muitakin auttavia tahoja, joihin voit olla yhteydessä. Tässä alla muutamia vaihtoehtoja. Kaikkiin näihin voi ottaa yhteyttä anonyymisti ja matalalla kynnyksellä.

- Verkkokriisikeskus Tukinet, https://www.tukinet.net/. Tukinetistä saa halutessaan tukihenkilön, jonka kanssa voi keskustella kahden kesken. Keskustelut ovat luottamuksellisia. Tukinetissä on myös monenlaisia keskusteluryhmiä ja chattejä, joista voi saada vertaistukea sekä ammattilaisten neuvoja. Tukinet on avoinna vuoden jokaisena päivänä kellon ympäri.

- Jos soittaminen tuntuu sinulle sopivimmalta tavalta hakea apua, niin valtakunnallinen kriisipuhelin päivystää numerossa 010 195 202 arkisin klo 09.00-07.00 sekä viikonloppuisin ja arkipyhinä klo 15.00-07.00.

- Ympäri Suomea toimii myös kriisikeskuksia, joihin voi mennä keskustelemaan paikan päälle. Yhteystiedot löytyvät täältä: http://www.mielenterveysseura.fi/fi/tukea-ja-apua/kasvokkain/kriisikeskusverkosto

Ystävällisin terveisin
SOS-kriisikeskus/Kata
Ilmoita

Vastaa alkuperäiseen viestiin

Eksistentiaalinen kriisi

Olen pohtinut eksistentiaalisia kysymyksiä niin paljon, että tuntuu, että sekoan. Tänä aamuna pelkäsin jo hiukan, ettei mielenterveyteni kestä tätä paskaa ja menen psykoosiin. Välillä niin epätodellinen olo; onko mitään oikeasti olemassa, onko tämä kaikki vain illuusiota. Mä olen muutenkin yksinäinen eikä ole ketään, kenelle jutella ajatuksistani. Ajatus psykiatriasta kuvottaa minua niin, että haluan pitää kyseisen primitiivisen saastan kaukana elämästäni. Noin puolitoista vuotta sitten lopetin massiivisen psyykelääkekoktailini, ja lääke on viimeinen asia tai siis ”lääke” ei edes kuulu harkittaviin asioihin. Olen taas minä, mä olen elossa, pystyn ajattelemaan ja tuntemaan ja tekemään sitä, mitä rakastan. Olen helvetin traumatisoitunut niistä vuosista joina psykiatria dominoi mua, joina olin vapaasti pahoinpideltävissä oleva ihmisyytensä ja ihmisoikeutensa menettänyt zombi. Ja tiedän kyllä psykiatrien leikistä nimeltä lääketeollisuus, valta & raha. He eivät ole tähän mennessä löytäneet mielisairauksista biologista korrelaatiota, eivätkä tule koskaan löytämäänkään. Mielisairaus ei ole objektiivisesti todistettava tosiasia. Psykiatria on pseudotiede.
Olen aika pahasti hukassa, olen masentunut, traumatisoitunut, yksinäinen, nukun paskasti, ja olisi kiva jutella näistä jollekin ilman, että viedään piipaa-autolla sairaalan nimissä toimivaan keskitysleiriin pakkolääkittäväksi. Tää on aika perseestä.

5000 merkkiä jäljellä

Rekisteröidy, jos haluat käyttää nimimerkkiä.

Peruuta