Eksistentiaalinen kriisi

Olen pohtinut eksistentiaalisia kysymyksiä niin paljon, että tuntuu, että sekoan. Tänä aamuna pelkäsin jo hiukan, ettei mielenterveyteni kestä tätä paskaa ja menen psykoosiin. Välillä niin epätodellinen olo; onko mitään oikeasti olemassa, onko tämä kaikki vain illuusiota. Mä olen muutenkin yksinäinen eikä ole ketään, kenelle jutella ajatuksistani. Ajatus psykiatriasta kuvottaa minua niin, että haluan pitää kyseisen primitiivisen saastan kaukana elämästäni. Noin puolitoista vuotta sitten lopetin massiivisen psyykelääkekoktailini, ja lääke on viimeinen asia tai siis ”lääke” ei edes kuulu harkittaviin asioihin. Olen taas minä, mä olen elossa, pystyn ajattelemaan ja tuntemaan ja tekemään sitä, mitä rakastan. Olen helvetin traumatisoitunut niistä vuosista joina psykiatria dominoi mua, joina olin vapaasti pahoinpideltävissä oleva ihmisyytensä ja ihmisoikeutensa menettänyt zombi. Ja tiedän kyllä psykiatrien leikistä nimeltä lääketeollisuus, valta & raha. He eivät ole tähän mennessä löytäneet mielisairauksista biologista korrelaatiota, eivätkä tule koskaan löytämäänkään. Mielisairaus ei ole objektiivisesti todistettava tosiasia. Psykiatria on pseudotiede.
Olen aika pahasti hukassa, olen masentunut, traumatisoitunut, yksinäinen, nukun paskasti, ja olisi kiva jutella näistä jollekin ilman, että viedään piipaa-autolla sairaalan nimissä toimivaan keskitysleiriin pakkolääkittäväksi. Tää on aika perseestä.