Niin minne? Ei minnekään myöntäkää pois kaikki;
Te rakastatte exiänne tavalla tai toisella aina, =). Kun myönnetään tämä rakkaus kaikki on vain paljon paljon helpompaa meille kaikille.
Ja nyxäkin huomaa että ei tarvii olla niin mustasukkainen siitä toisen exästä, kun annetaan sillekin nyxälle vähän myötätuntoo. Kuka väittää ettei tunteita olisi lasten isää/äitiä kohtaan vaikka eronneita/karanneita ollaan? Se rakkaushan on niin suurta että kaikki sen näkee teidän yhteisissä lapsissa, =).
Te rakastatte exiänne tavalla tai toisella aina, =). Kun myönnetään tämä rakkaus kaikki on vain paljon paljon helpompaa meille kaikille.
Ja nyxäkin huomaa että ei tarvii olla niin mustasukkainen siitä toisen exästä, kun annetaan sillekin nyxälle vähän myötätuntoo. Kuka väittää ettei tunteita olisi lasten isää/äitiä kohtaan vaikka eronneita/karanneita ollaan? Se rakkaushan on niin suurta että kaikki sen näkee teidän yhteisissä lapsissa, =).
Vastaukset 7
Vanhimmat
Saa mennä perseenkorkiksi vaikka.Yhtä mielenkiintoinen kuin vanha villasukka.Nuorena sitä sotkeentuu kaikenmoisiin pösilöihin,kun ei vielä ole elämää ehtinyt paljon katella...
Kyllä rakkaus voi kadota. Se kuolee pois, kuten vaikkapa hoitamaton kukka.
Hoitamattomana kaikki näivettyy, kuihtuu, riutuu, lakastuu, kituu ja lopulta kuolee pois.
Ja jos aurinko ei koskaan paista, aina on varjossa.
Kyllä siitä onnettomasta rangasta vielä elinvoimaisen eläjän saa, mutta vaatii se töitä. Ja auringopaistetta.
Joskus se exä on se suuri varjo, kuihduttaja. Se, joka ei hoida, eikä sitten itsekään jaksa itseään hoitaa. Kun ei koskaan saa, ei voi antaakaan, ei edes itselleen.
Tämä pätee molempiin osapuoliin siinä kehnossa liitossa. Ja lapsiinkin.
En minä exiäni rakasta enää.
Se kuoli ja kuihtui pois, enkä edes haikaile sen perään.
Elän nyt paremmalla maaperällä. Vahvempana.
Jos minu tai kumppanini exät ovat jääneet uikuttamaan - siitäkin huolimatta että itse halusivat erota!! - en voi sille mitään. Se on hänen ongelmansa, ei minun.
Hyvin tiivistetty. Todellakin, se rakkaus vaan kuolee pois...
...vaan ihmiset vaan ovat sellaisia, että kun arki tulee vastaan niin luullaan että rakkaus on kadonnut. Kyllä arkeakin pitää oppia elämään. Toiset ovat vaan rakastuneet rakastumiseen, eli siihen huuman tunteeseen, ja kun se katoaa, niin uusi mies/nainen kehiin.
Taisi se arki tulla minunkin yli 20 vuotisen avion aikana eteen useammankin kuin kerran.
Enkä sitten oppinut elämään arkea ja luulin rakkauden kadonneen.
Huumakin taisi kadota jossain vaiheessa, olisko
ollut vuonna lapaset ja pipo!
Ei ole helppoa ihmisen elämä !! :))))))
Olet omassa tapauksessani pitkälti oikeassa: rakastan exääni. Mutta en ole enää rakastunut, ero on itseasiassa aika huima. Tulen varmasti aina rakastamaan, olihan hän minun elämäni suuri rakkaustarina, josta syntyi mahtava lapsi. Kaikki eivät koe sitä koskaan, joten osaan olla asiasta kiitollinen. Elämä on kuitenkin nyt toisin: ei katkeruutta, ei perään haikailua.
Jaa, minulla ei kyllä ole exääni kohtaan mitään lämpimiä tunteita. Viimeiset rippeet loppuivat eroprosessin aikana, ja siitä on jo 9 vuotta aikaa.
Ei minulla häntä kohtan vihaakaan ole, enkä keksi yhden yhtä syytä miksi olisin mustasukkainen hänen nykyiselle tyttöystävälleen.
Kenestä olisin mustasukkainen? Miehestä, joka on outo ja vieras, jonka kanssa minulla ei ole mitään yhteistä, joka on kuin kuka tahansa vastaantulija ja joka ei merkitse minulle mitään, jolle en ole vuosikausiin ollut edes vihainen? Miksi minun häntä pitäisi rakastaa, ventovierasta ihmistä? Lienenkö koskaan rakastanutkaan? Ehkä, en muista.
Jos sinun kohdallasi on niin, että rakastat edelleen exääsi, ainakin jollain tapaa ja hiukan, niin ei siitä seuraa että kaikkien kohdalla asia olisi samalla tavoin. Mutta hyvä kun myönnät asian, ja olet varmaan oikeassa siinä että JOS tavalla tai toisella edelleen välittää exästään, se kannattaa myöntää edes itselleen. Itseään ei pidä pettää. Kyllä myöntäisin rakkaudentunteeni os niitä olisi, koska eihän rakkaudentunteissa mitään väärää tai häpeällistä ole. Rakkaushan on elämän suola. Minulla se suola vain kohdistuu ihan muihin ihmisiin kuin exääni.
Tunteet joita ei myönnetä, aihettavat paljon paha. Exäni rakasti minua kolme vuotta eron jälkeen, ja näiden kolmen vuoden ajan hän häiriköi ja kiusasi meitä, osittain siksi ettei hän halunnut myöntää tunteitaan. Kolmen vuoden päästä hän sanoi asian minulle suoraan, jolloin vastasin tylysti mutta totuudenmukaisesti, että hän puolestaan ei merkitse minulle mitään. Se herätti hänet lopultakin. Häiriköinti loppui, ja ilmeisesti hän tajusi että meidän stoori on todella OHI. Sitten hänen tunteensa kuoli, mikä oli helpotus kaikille osapuolille, ja hän löysi uuden naisen. Minä olin kaikkea muuta kuin mustasukkainen: olin äärimmäisen huojentunut. Yksi iso ongelma vähemmän!!!!
Tiedän että exäni rakastaa tätä nykyistään todella, ja toivon ja uskon että se myös kestää.