Tuntuu, että ei jaksa. En tiedä kuuluuko se tänne, mutta pikkuhiljaa alkaa tuntumaan, että kaikki kaatuu päälle, mutta pitää pysyä pystyssä ja pitää muitakin pystyssä.
Joskus suorastaan v***** kun kaikki jää harteilleni, sellaisetkin asiat, jotka eivät minulle kuuluisi.
Oikeastaan omat vanhemmathan minua kiukuttaa eniten. En ymmärrä miten he voivat minun vastuulleni sysätä veljeni tervehtymisen masennuksesta?! Miksi se olen minä, joka hoitaa hänen asiansa (tällä en tarkoita sitä ettenkö haluaisi veljeäni auttaa tai että se suututtaisi, vaan se, että vanhemmat eivät ota omaa vastuutaan) tsemppaa ja yrittää pitää pystyssä...miten yksikään vanhempi voi olla niin väliinpitämätön omaa lastansa kohtaan? Tai miten he voivat luottaa siihen, että minä onnistun tässä?
Ärsyttää olla se vahva, mutta kun en enään osaa olla olematta. En osaa sanoa mihelleni, että tuntuu, jotta kaikki langat eivät pysyisi käsissä..tai pelotta etteivät pysy. Että jos epäonnistun..
Mistä näitä sotkuja sikiää? Tuntuu, että hengähdystaukoa kriisien välillä on vain sen verran, että niistä pääsee selville, jotenkuten, kun uutta jo pukkaa.
Tämä on nyt valitusvirsi, joka pitää valittaa ulos, että huomenna taas jaksaa olla vahvana;)
Toisinaan mietityttää, että miten oelnkaan selvinnyt kaikista näistä asioista ja miten selviän edespäin. Tiedän että selviän, mutta en ymmärrä miten...jos ymmärtäisin tai tietäisin jakaisin sitä viisautta veljellenikin, että hänellä olisi hiukan helpompaa...
Nyt en osaa muuta kuin tuuppia ylöspäin (tietämättä edes onnistunko) vaikeaa...ja masentavaa.
Joskus suorastaan v***** kun kaikki jää harteilleni, sellaisetkin asiat, jotka eivät minulle kuuluisi.
Oikeastaan omat vanhemmathan minua kiukuttaa eniten. En ymmärrä miten he voivat minun vastuulleni sysätä veljeni tervehtymisen masennuksesta?! Miksi se olen minä, joka hoitaa hänen asiansa (tällä en tarkoita sitä ettenkö haluaisi veljeäni auttaa tai että se suututtaisi, vaan se, että vanhemmat eivät ota omaa vastuutaan) tsemppaa ja yrittää pitää pystyssä...miten yksikään vanhempi voi olla niin väliinpitämätön omaa lastansa kohtaan? Tai miten he voivat luottaa siihen, että minä onnistun tässä?
Ärsyttää olla se vahva, mutta kun en enään osaa olla olematta. En osaa sanoa mihelleni, että tuntuu, jotta kaikki langat eivät pysyisi käsissä..tai pelotta etteivät pysy. Että jos epäonnistun..
Mistä näitä sotkuja sikiää? Tuntuu, että hengähdystaukoa kriisien välillä on vain sen verran, että niistä pääsee selville, jotenkuten, kun uutta jo pukkaa.
Tämä on nyt valitusvirsi, joka pitää valittaa ulos, että huomenna taas jaksaa olla vahvana;)
Toisinaan mietityttää, että miten oelnkaan selvinnyt kaikista näistä asioista ja miten selviän edespäin. Tiedän että selviän, mutta en ymmärrä miten...jos ymmärtäisin tai tietäisin jakaisin sitä viisautta veljellenikin, että hänellä olisi hiukan helpompaa...
Nyt en osaa muuta kuin tuuppia ylöspäin (tietämättä edes onnistunko) vaikeaa...ja masentavaa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Olin itse se vahva, auttava puhelin, sosiaalitoimisto, en koskaan sanonut ei. Sairastuin vakavaan masennukseen, toki silloin sain myös apua ystäviltä.
Sanoisin sinulle, että veljesi paraneminen ei ole sinun vastuulla, sinä voit auttaa, mutta asia kuuluu ammattiauttajille.
Vanhempasi eivät ehkä ole välinpitämättömiä, mutta he eivät hyväksy masennusta sairaudeksi, ei ennen sellaista ollut, kaikki oli itsestä kiinni, muuten oli laiska.
Kerro miehellesi rohkeasti, että sinua pelottaa, et ole niin vahva enään, ehkä parisuhdekin antaa enemmän, jos miehesikin tuntee itsensä tarpeelliseksi.
Kiitos kirjoituksestasi. Ei vanhempani varmaan ole tunteettomia, vaan alkoholisteja ja tiedän, ettei ole minun vastuuni vastata veljestäni, mutta...hän on rakas minulle, että menisin läpi vaikka harmaan kiven hänen vuokseen. Asia on ammattiauttajienkin kontolla, mutta he myös tarvitsevat meitä "läheisiä" tukemaan hoitoa ja ikäväkyllä, olen ainut läheinen.
Ketään muuta ei näytä kiinostavan muu, kuin valitella omaa (olematonta) osaansa näytelmässä tai sotkea vaan pehmmin asioita.
Ikäväkyllä miehelleni en sinäänsä voi kertoa, kyllä hän tajuaa sen tiettyyn pisteeseen asti, mutta ei siihen mihin tarvitsisi. Hän kun ei oikein ymmärrä sitä, että olen veljeni tukena tuli mitä tuli. Vaan ajattelee enemmänkin niin, että jos on "epäkelpo"yksilö, nniin ei auta vaivaa (niinkuin änen oma veljensä, johon ei pidä yhteyttä pahemmin yhtään, vaikka tarvitsisi juurikin meidän tukea selvitäkseen)...eräänlainen narsistinenpersoona on tämä mieheni, vaikka yrittäää kyllä olla päinvastoin (siis tajuaa itsekkin ja yrittää tehdä töitä itsensä kanssa) ja tavllaan, kun hänellä on ollut ne vanhemmat jotka ovat huolehtineet ja tekevät niin yhäkin, niin hänen on vaikea tajuta, että minun perheessäni se olen minä ja olen aina ollut...
Puhuin kyllä miehelleni tunteistani, mutta ei hän oikein osaa auttaa ja miten osaisikaan, kun olen ainut johon veljeni luottaa, koska olen aina ollut tukena ja turvana (sekä myös jättänyt joiltain osin yksin, kun olen katsonut, että itse pitäisi jo osata ottaa vastuu omista raha-asioista, en pahalla vaan parasta ajatellen) ja olen vastakin. En osaa ajatella niin, että olisi veli vain, jonka asiat kuuluu vanhemmilleni, vaan enemmänkin, että on yksi näistä lapsistani...ja joskus se vaan rasittaa, varsinkin silloin kun tulee takapakkia ja vanhemmat soittaa, että puhu nyt, yritä edes..ja muuta en ole tehnytkään.
En pysty hylkäämään veljeäni, sillä hän on liian rakas minulle. Hän on perhettäni, siinä missä lapseni ja mieheni. Toki lapseni menee edelle ja sitten vasta veljeni ja vasta sitten ikäväkyllä mieheni (toki järkevässä järjestyksessä, on myös asioita jossa meiheni menee veljieni edelle), mutta tiedän, että tätät ei voi mieheni koskaan täysin ymmärtää...
Olen toki lopettanut olemasta isäni terapeutti, sosiaalihuolto taikka pankki ja samat äidilleni, mutta silti tuntuu välillä niin kamalalta ottaa vastuuta asioista, joista tuntuu, että kokemus ei ihan riitä tai ikä...ja kun tuntuu, että ei tiedä kenen puoleen kääntyisi ja pyytäisi jotenkin tukea ja apua, että osaisi toimia oikein...
Pelkään niin hirveästi, että pääsen hautaamaan veljeni ja se tässä kamalinta onkin, vaikka tiedän, että valinta loppupeleissä on hänen, tein mitä tahansa ja TÄSSÄ tarvitsisin vanhempiamme, jotka eivät siihen kykene.
kuin pelkäsin. Saatan veljeni viimeiselle matkalle sydän särkyneenä.