Humalassa tai väsymyksessä
turpoaa ihminen häveliäisyyden rajojensa ylitse.
Ympäristömme on sitä mieltä
että olemme hölmöjä koko remmi,
– Suurissa autoissamme emme ole samaa mieltä,
vaikka joskus,
– heikoimpana hetkenä,
tuleekin mieleen epäilys...
Hiljaa möyryten lipui V–8 Cadillac keväisten yön halki..
Ajoin autoasi,
etkä nukkunut öisen matkamme aikana,
mutta lepuutit päätäsi ruudun vilvoittavaan lasiin.
Yön tummat lehdot,
metsän rehevät salit,
lipuivat hitaasti ohitsemme.
– ja aivan kuin meitä ei olisi ollut,
annoimme hiljaisuuden levittäytyä välillemme.
Se valloitti itselleen levän tilan
leveän auton leveältä istuimelta.
Sanoit muutaman säästeliään sanan.
– ja minä...
minuun iski jokin ihmeen kammo.
Käytin kaikkein latteinta kieltäni.
Ei muut kykene ilmaisemaan itseään niin aroilla,
litteillä ja eksyneillä sanoilla.
Kevätyön hämy,
– orastavasta vihreydestä ylösnoussut,
– sumuun kietoutunut ja hiljainen,
on puhkeavan kesän lumoava kokemus...
Onko enää mitään tenhoavampaa,
– mistä mykistyä?
Vaikka –
– tiedänhän minä,
kuinka kevätyön hämärä hiljentää minut.
Unisilla,
sumeilla silmillä,
vain vilkaisin sinuun silloin tällöin...
Tuon yön jälkeen ovat yöni marssineet paraatina ohitseni.
Pian on uudelleen kevät,
Pian on jo maaliskuu.
– ja uudelleen edessäni on uusi ilta
Monena iltana olet nauranut,
olet paeten kätkenyt kyyneleesi,
– itkenyt olkaani vasten...
Mutta jo paljon,
paljon ennen kuin kaikki tämä tapahtui...
Kannullisen,
– nelikon,
täyden tynnyrin vertani,
saatoit vapisemaan.
Olet räjäyttänyt sydämeni kaikki kammiot,
puhkonut suoneni...
Olet kipuna minussa.
Tassuttelet ympäriinsä unissani...
– ja kysyit hiljakkoin valveilla ollen
jos mielestäni olet hölmö...
Näen vieläkin painajaisia siitä,
mitä minun olisi pitänyt vastata.
EI –
– olisi minun pitänyt huutaa sinulle,
...ei, ei, ei – ja vielä kerran ei...
Tule lähelleni,
Pidä kiinni...
Nouda ambulanssi jota ajat,
laastaroi minut kokoon...
Nosta paareilla,
– vie mukaasi ja tee minusta eheä...
– sillä olet murtanut sydämeni jokaisen kammion.
Mutta ei...
en sanonut sanakaan siitä mitä minun olisi pitänyt...
Olet liian nuori vierelleni.
– ja minä olen mikä olen.
Olemme hiljaisia ja ujoja,
– liian ujoja kysymään,
– liian ujoja vastamaan.
riittävän kovia vaikenemaan...
Tartuit härkää sarvesta ja kysyit minulta...
– ja ehkä juuri silloin
vaikutti kuin olisin ollut sitä mieltä.
Eikä ihmettelisi lainkaan
jos olisit sitä mieltä että minä olen hölmö...
– mutta,
miksi kertoa tätä kaikkea?
Ethän sinä ole edes täällä...
turpoaa ihminen häveliäisyyden rajojensa ylitse.
Ympäristömme on sitä mieltä
että olemme hölmöjä koko remmi,
– Suurissa autoissamme emme ole samaa mieltä,
vaikka joskus,
– heikoimpana hetkenä,
tuleekin mieleen epäilys...
Hiljaa möyryten lipui V–8 Cadillac keväisten yön halki..
Ajoin autoasi,
etkä nukkunut öisen matkamme aikana,
mutta lepuutit päätäsi ruudun vilvoittavaan lasiin.
Yön tummat lehdot,
metsän rehevät salit,
lipuivat hitaasti ohitsemme.
– ja aivan kuin meitä ei olisi ollut,
annoimme hiljaisuuden levittäytyä välillemme.
Se valloitti itselleen levän tilan
leveän auton leveältä istuimelta.
Sanoit muutaman säästeliään sanan.
– ja minä...
minuun iski jokin ihmeen kammo.
Käytin kaikkein latteinta kieltäni.
Ei muut kykene ilmaisemaan itseään niin aroilla,
litteillä ja eksyneillä sanoilla.
Kevätyön hämy,
– orastavasta vihreydestä ylösnoussut,
– sumuun kietoutunut ja hiljainen,
on puhkeavan kesän lumoava kokemus...
Onko enää mitään tenhoavampaa,
– mistä mykistyä?
Vaikka –
– tiedänhän minä,
kuinka kevätyön hämärä hiljentää minut.
Unisilla,
sumeilla silmillä,
vain vilkaisin sinuun silloin tällöin...
Tuon yön jälkeen ovat yöni marssineet paraatina ohitseni.
Pian on uudelleen kevät,
Pian on jo maaliskuu.
– ja uudelleen edessäni on uusi ilta
Monena iltana olet nauranut,
olet paeten kätkenyt kyyneleesi,
– itkenyt olkaani vasten...
Mutta jo paljon,
paljon ennen kuin kaikki tämä tapahtui...
Kannullisen,
– nelikon,
täyden tynnyrin vertani,
saatoit vapisemaan.
Olet räjäyttänyt sydämeni kaikki kammiot,
puhkonut suoneni...
Olet kipuna minussa.
Tassuttelet ympäriinsä unissani...
– ja kysyit hiljakkoin valveilla ollen
jos mielestäni olet hölmö...
Näen vieläkin painajaisia siitä,
mitä minun olisi pitänyt vastata.
EI –
– olisi minun pitänyt huutaa sinulle,
...ei, ei, ei – ja vielä kerran ei...
Tule lähelleni,
Pidä kiinni...
Nouda ambulanssi jota ajat,
laastaroi minut kokoon...
Nosta paareilla,
– vie mukaasi ja tee minusta eheä...
– sillä olet murtanut sydämeni jokaisen kammion.
Mutta ei...
en sanonut sanakaan siitä mitä minun olisi pitänyt...
Olet liian nuori vierelleni.
– ja minä olen mikä olen.
Olemme hiljaisia ja ujoja,
– liian ujoja kysymään,
– liian ujoja vastamaan.
riittävän kovia vaikenemaan...
Tartuit härkää sarvesta ja kysyit minulta...
– ja ehkä juuri silloin
vaikutti kuin olisin ollut sitä mieltä.
Eikä ihmettelisi lainkaan
jos olisit sitä mieltä että minä olen hölmö...
– mutta,
miksi kertoa tätä kaikkea?
Ethän sinä ole edes täällä...
Vastaukset 2
Vanhimmat
kirmaiseva kiire sai minut kirjoitamaan...
-ampumaan otsikkoni otsaan ammottavan aukon,
reiän josta kurkistelee huolimattomuus sinua kohtaa.
Sillä sinä olet täällä. Ei hän.
Hän ei lue tätä koskaan..
Siinä...
- siinä olisi oikea otsikko...
Mutta minä olen nyt täällä ja luin tuon tekstisi.
Huikaiseva kokemus.