Pakkomielle kehittyä, edes nautinto tai hyvänolontunne eivät motivoi. Terapiaan?

Joo, ollut masennusta ja kaikkea muuta siihen liittyvää psyykeongelmaa. Mulla aina ollut taipumusta pistää asioita överiks, yleensä joku tietty yksi asia/harrastus kerrallaan, mikä on aina suojannut masennukselta hetkellisesti mutta kun into uuteen överiksi menneeseen asiaan on lopahtanut on masennus yleensä palannut.

Tajusin just tänään yhden huippuolennaisen asian: Mua on aina innostanut ja olen saanut aikaiseksi tehdä vain ja ainoastaan asioita ja tekemisiä joissa olen halunnut kehittyä, tai uskonut että voin kehittyä! Syy miksi mulla into aina niihin uusiin harraatuksiin on lopahtanut onkin ollut se että usko/halu kehittymiseen on lopahtanut. Kun osaaminen on kehittynyt "liian hyväksi" eli asiasta on tullut rutiinia en ole enää kyennyt tekemään juuri mitään asioiden eteen. Tämä selittää myös sen miksi minun kyky työelämään lopulta lopahti. Ammatista ja työstä tuli liian rutiinia ja minun kyky tehdä oikein kunnolla mitään lopahti siihen paikkaan! Palo kehittyä loppui ja työpäivän aikana ei saanut enää mitään kunnolla aikaan.

Tosi monessa harrastuksessa on käynyt sama. Esimerkkinä luonto: Aikanaan mulla oli palo vaelluksiin. Tuli tehtyä vaellusreissuja sekä talvella hiihtäen että sulan maan aikaan. Palo kehittyä vaelluksessa, keksiä uusia tapoja mitkä helpottaa elämää vaelluksen aikana oli kova ja into luontoon kaikella tasolla oli kova. Tein paljon myös yhden yön nautiskelureissuja lähimetsiin teltalla ja aina nautin luonnosta. Sitten... Yksi kaunis kirkas päivä (vuosi) tajusin että olen saavuttanut omasta mielestä teknisen täydellisyyden vaelluksissa. Tuo oli se hetki kun into vaellusharrastukseen lopahti totaalisesti. Mitä hittoa?? Nythän luonnosta vasta pystyisikin nauttimaan kun kaikki tekniset epämukavuudet oli selätetty? Näinhän sitä luulisi, mutta vaikka olin aina nauttinut ihan lähimetsissä käymisessä niin tuo oli se hetki mistä eteenpäin en ole käytännössä enää ikinä saanut aikaiseksi enää mennä teltalla edes lähimetsiin. Siis... Kun into ja usko KEHITYKSEEN lopahtivat, loppui into koko harrastukseen vaikka se oli aina tuottanut mielihyvää, ihan vaikka ei olisikaan varsinaisesti kehittynyt missään! Siis, mielihyvä/nautinto ei ole tuosta hetkestä eteenpäin ollut enää riittävä syy jatkaa harrastusta kun kyky/halu kehittyä lopahtivat!

No, arvatkaapa kuinka vaikeaa mun on motivoitua rutiininomaisiin arkiasioihin...tiskaus, siivous yms. Sama logiikka: Siisti kämppä/tyhjä tiskipöytä, eli siis "nautinto" eivät ole ikinä olleet minulle riittäviä syitä motivoitua. Kun en ole kokenut voivani KEHITTYÄ noiden asioiden tekemisessä, niiden tekeminen rutiininomaisesti on tuntunut aivan ylivoimaiselta. Aivan niinkuin minkä tahansa rutiinilla valuvan asian tekeminen on tuntunut ylivoimaiselta, vaikka ne olisivatkin kivoja asioita niinkuin nauttiminen luonnosta!

Jostain mulle on siis kehittynyt suorastaan pakkomielle aina vaan kehittyä, ja liian hyvän rutiinitason saavuttaminen on aina tappanut minun mielenkiinnon. Kuulostaako että olisi aika pyrkiä saamaan lähete psykoterapiaan? Kyllä tämä oli mulle sen verran kovan tason ahaa-elämys että nyt haluaisi asiaa työstää mahdollisimman pian!

Ajatuksia? Kommentteja? Ideoita keinoista millä ihan esim. pelkkä (itsekäs) nautinto menisi psyykkeessä motivoivaksi syyksi panostaa kyseiseen asiaan? Onhan tällainen vinoutuma loogisesti ihan täysin käsittämätön ja takuulla kestämättömällä pohjalla. Ei KENELLÄKÄÄN riitä energiat jatkuvaan kehittymiseen kaikessa!