Psykoosi olikin puhdistava

Minullekin psykoosi oli matka traumojen ja dissosiaatioiden maailmaan. Se toi mieleeni paljon unohtamaani. Lisäksi tavallisista asioista tuli pelottavia ja tuli pakkoajatuksia. Nyt 4 vuotta sen jälkeen voin sanoa kasvaneeni henkisesti paljon. Enemmän kuin minään toisena 4-vuotiskautena.

Minulle oli pelottava kokemus, traumatisoiduin ja olen dissosioinut sen jälkeen. Vieläkin pyristelen pakkoajatuksista eroon syksyisen psykoosin jälkeen.

Katso dokumentti Avoimen dialogin hoitomallista. Suomeksi tekstitetty.

https://www.youtube.com/watch?v=c4aKg7gZZrk

Avoimen dialogin malli on käytössä Länsi-Lapin sairaanhoitopiirissä. Se perustuu tasavertaiseen kohtaamiseen ja perusturvallisuuden tuottamiseen asiakkaalle. Psykoottisia kokemuksia kuunnellaan ja yritetään yhdessä ymmärtää niiden merkitystä. Malli on tutkimuksissa todettu hyvin tehokkaaksi, suurin osa siten hoidetuista ei koskaan enää koe psykoosia, selviää ja palaa työelämään.

Ehkä et saanut oikeanlaista apua psykoottiseen kokemukseesi kun siitä jäi noin paha trauma. Suurin osa ei taida saada, kun psykiatrinen hoito on niin huonoa. Lääkkeet voivat joskus pahentaa tilannetta pitkällä aikavälillä.

Psykoosissa koetuilla asioilla on merkitys. Niistä pitää päästä puhumaan niin ettei niitä nimitetä harhoiksi. Usein niissä ilmenee symbolisella tavalla jotain tärkeää, mitä ihminen on kokenut elämässään.

Kyllä ne ennen lääkeitäkin kokivat psykooseja ja selvisivät. Näistä ei edes historiassa paljon kirjoiteta. Sitten joku päätti, että suljetaanpas hullujenhuoneeseen.

Ehkä se psykoosi on vähän kuin LSD-trippi. Voi olla hyvä tai huono. Tietysti hyvä olla joku katsomassa, ettei hyppää vaikka auton alle. Teitysti psykiatrit eivät hoidottomuudesta tykkää, kun hoidostahan he saavat elantonsa ja lääketehtaat tuottonsa. Joten pienikin epäilys loputtomaan häpäisevään hoitoon.

Jotkut on tosiaan kirjoittaneet, että kannattaa vaan mennä psykoosi läpi ja ollut hyvä kokemus. Yleensä joku ympäristösyy psykoosille kumminkin.

Ei pitäisi joutua jäämään yksin kun on sellaisia epätavallisia ja rajuja kokemuksia kuin "psykoosi". Tuo sana on sitäpaitsi pelkkä pseudotieteellinen leima, jolla halutaan kertoa, että ne kokemukset olisivat jonkinlainen lääketieteellinen sairaus. Tämä käsitys on tieteessä nykyään kiistanalainen.

Psykoosissa tulevat pintaan torjutut, dissosioidut elämänkokemukset. Niiden ilmentyminen on epäsuoraa ja symbolista. Ne voivat ilmetä aistimuksina, joille ei (muiden mielestä) löydy vastinetta ulkoisessa todellisuudessa. Äänet ovat fysiologisesti aidosti kuultuja, siis aivotoiminnassa ilmeneviä ääniä, joiden lähde on omassa mielessä. "Psykoottisilla" kokemuksilla on aina mielellinen, psykologinen merkitys. Joillekin esimerkiksi äänet, joita muut eivät kuule, voivat edustaa jotakin oman itsen torjuttua osaa tai jonkun omaan elämään vaikuttaneen henkilön ääntä. Esimerkiksi monet, joita on lapsena kaltoinkohdeltu kuulevat "psykoosissa" kaltoinkohtelijan äänen.

Näihin kokemuksiin ei pitäisi joutua jäämään yksin. Oikeanlainen psykososiaalinen apu olisi kuuntelemista, ymmärtävää läsnäoloa ja vertaistukea. Tieteestä tietoa poiminut ihminen ei olisi yläpuolella oleva auktoriteetti, joka "diagnosoi" ja määrittelee. Vaan ihan tavallinen kanssaihminen, joka yhdessä toisen kanssa koettaa etsiä ymmärrystä ja tulkintaa tämän vaikeille
henkilökohtaisille kokemuksille.

Monille rajuja ja todellisuuden kuvaa muuttaneita kriisejä kokeneille näyttää jääneen ihan vieraaksi ajatus, että joku olisi voinut olla silloin tukena. Joku, joka ei kiistä, joka ei väitä tietävänsä paremmin. Joku, joka ei tuputa psyykeen vaikuttavia aineita silloin kun et halua etkä koe hyötyväsi niistä. Joku, joka ei lähetä sinua vieraisiin paikkoihin, kun koet paremmin voivasi olla kotonasi. - Tai, tarjoaa sinulle turvapaikan silloin kun et löydä sellaista mistään.

Joku, joka ei sano, että olet hullu.

Joo senkään takia ei kannata ilmoittautua psykiatrille, jos vaan ei ole ihan mahdoton psykoosi, että ne ovat nykyään aivan pakkomielteisiä sen seurannan kanssa. Lääkkeitä oli ennen yksi vuosi, nyt kaksi. Ja muukin seuranta on aivan pakkomielteistä. Vaikka oireita ei tulisi enää, niin vielä puolen vuosikymmenenkin jälkeen saattavat kytätä pienintäkin oiretta. Ja päätelmät saattavat olla jo ihan huttua, varsinkin jos jätät näiden tapaamisen avolla. Ja tapaamisetkaan eivät ole millään tehokkaita, kun heillä on tälläinen observointitaktiikka, jossa ei oikeastaan mistään suoraan puhuta. Vähän niinkuin joku ukko bileissä, joka sanoo että ota viinaa ja mene tanssimaan, mutta minä en sinun kanssasi keskustele.

Mä joudun psykoosiin terapiassa. Järkyttävä kokemus, se ihminen jonka on tarkoitus auttaa - aiheuttaakin tämmöistä. Irtosin itsestäsi kokonaan, tärisin nurkassa ja olin huutamassa, mutta tajusin että silloin toi terapeutti hoitaa minut suljetulle jolloin olisin menettänyt erotilanteessa lähivanhemmuuden. Pidätin, nieleskelin ja täysin irrallisena itsestäni, tunteistani kaaottisuudessa väänsin hymyn naamalle, myötäilin terapeuttia kaikessa koska en pystynyt vastamaan mihinkään eikä mitään muuta kuin näitä psykoottisia ajatuksia tullut päähän, joita en voinut puhua tai huutaa (jota terapeutti provosoi) ja kehuin terapeutin maasta taivaaseen sekä lopetin terapian.

"Joo senkään takia ei kannata ilmoittautua psykiatrille, jos vaan ei ole ihan mahdoton psykoosi, että ne ovat nykyään aivan pakkomielteisiä sen seurannan kanssa."

"Mä joudun psykoosiin terapiassa. Järkyttävä kokemus, se ihminen jonka on tarkoitus auttaa - aiheuttaakin tämm"

"Myös niitä toivottomimpia tapauksia -mykkiä, lamaantuneita, sulkeutuneita, itsetuhoisia" - minun kokemukseni mukaan, lamaantuminen ja sulkeutuminen ovat asiotia mitä ajetaan psykodyynamisessa terapiassa."

Hyvä että tällaisia kokemuksia tuodaan julki. Olisi hyvä jos näistäkin kokemuksista voisi keskustella suoraan psykiatrian edustajien itsensä kanssa, eikä vain aliarvostetuilla anonyymipalstoilla. Kuinkahan usein tällaisia kertomuksia otetaan vakavasti missään? Pystyvätkö psykiatrit ja terapeutit edes keskustelemaan? Kuinkahan moni on kokenut mitätöintiä ja patologisointia kertoessaan psykiatrisen järjestelmän virheistä ja kohtelun aiheuttamista traumoista, esimerkiksi siten että kokemukset selitetään kokijan "psyykkisellä sairaudella" tai suoraan jollakin diagnoosilla?

- nim. itsekin "hoidoissa" traumatisoitunut

Psykoosin puhdistavuudesta saavat puhua vain etuoikeutetut hipit, jotka lähtevät kaukomatkalle ayahuasca-tripille kaukaisiin eksoottisiin maihin. Ne jotka eivät käytä puhdistavia ja päihderiippuvuudesta sekä masennuksesta vapauttavia psykedeelejä, ovat taas geeneettisesti viallisia ja neurologisesti poikkeavia, eivätkä ymmärrä sairautensa ja harhojensa johtuvan heidän somaattisesta sairaudestaan, vaan höpisevät kaiken maailman lapsuudentraumoista ja sisäisten ristiriitojen purkamisesta... Jos pärstävärkistä diagnosoitavan geenisairauden omaajana alat puhua kuin eksoottisissa maissa vierailevat hipit, saat lähinnä sairaudentunnottoman leiman. Itse kuitenkin uskon, että psykoosi on coping-keino, jossa mieli prosessoi usein traumaattisia ja vaikeita kokemuksia poikkeavassa tajunnantilassa ja saavuttaa näin oivalluksia, joita ei normaalissa tietoisuudessa tavoiteta. Se ei missään nimessä johdu mistään sairaudesta, vaan on ihmisen mieleen rakennettu sopeutumiskeino, jonka voi laukaista pelkästään vaikeat psyososiaaliset olosuhteet.

"psykoosi on coping-keino, jossa mieli prosessoi usein traumaattisia ja vaikeita kokemuksia poikkeavassa tajunnantilassa ja saavuttaa näin oivalluksia, joita ei normaalissa tietoisuudessa tavoiteta. Se ei missään nimessä johdu mistään sairaudesta, vaan on ihmisen mieleen rakennettu sopeutumiskeino, jonka voi laukaista pelkästään vaikeat psyososiaaliset olosuhteet."!

Komppaan tätä.

Höpö höpö, psykoosi on vakava sairaus johon pitää antaa syvä lääkitys ja sietokyvyn kasvatusterapiaa sekä potilaalle pitää antaa ymmärrys millainen hän oikeasti on toisten silmissä.

Anteeksi provosointi.

Esimerkki terapiasta: "Oletko kateellinen?" _ Hiljaisuus ja terapeutti täydentää: "On ihan luonnollista olla kateellinen, kerro vain":

( ÖÖ, no en jumakauta ole. Olen ollut vilpittömästi iloinen toisten puolesta ja suomessa kaikilla on tasavertaiset mahdollisuudet pärjätä. Lisäksi olen itse saanut elämässäni enemmän kuin olisin ikinä kuvitellut ja toivon kaikille samaa sekä eväitä itse jaksamiseen ja haaveiden työstämiseen).

MUTTA jos vastaat terapiassa en ole ja terapeutti on päättänyt, että persoonallisuuteeni kuuluu kateus, johdattelee hän kysymyksillä JOIHIN ei voi vastata oikein ja ahdistuu niin, että lopuksi pelkää - koska noihin ei pysty vastaamaan oikein.

1) Kysymys on asteltu niin, että pohjalle on asettu oletus kateudesta
2) Jos vähillä voimavaroilla, joissa et pysty keskustelemaan normaalisti, vastaa ettei ole kateellinen - ei vain tunnista sitä ja sitten terapeutti hoitaa sitä, ettei tunnista tunneita ja homma jatkuu "ymmärrätkö, huomaakto kuinka sinä (ja tulkitsee taas päin sitä).. Ja paineistetaan antamaan tunnustus kateudesta tai muusta terapeutin päättämästä luonteenpiirteestä.
3)Jos vastaa, että kyllä - niin sitten hoidetaan persoonallisuushäiriötä jossa kateus on luonteenpiirre.

Ja näitä kysymyksenasetteluja terapiassani oli useita. Mikä ahdistus, kun ei pysty vastaamaan "oikein" ja oikein näkee, kuinka terapeutti ei usko mitään. Johdattelee kysymyksillä, joiden asettelussa ei ole ripaustakaan vapaasta assiosiaatiosta tms.

Myös minulle psykoosi oli puhdistava kokemus, uudestisyntyminen uskoon. Siitä on tosin jo kauan kun sairastin kolme psykoosia vuosina 1999-2001.

Minulla oli aloittajan kanssa sama olo. Kun heräsin sairaalan lepositeistä, koin ennen kokematonta rauhaa, valoa ja helpotusta.

Luin sitten sairaalan Raamatusta:

"Minut on Kristuksen kanssa ristiinnaulittu, ja minä elän, en enää minä, vaan Kristus elää minussa."

Itse tajusin vuosia kestäneen psykoosin aikana, josta nyt siis diagnoosina skitsofrenia, kuinka kärsimystä on ollut kautta historian järkyttäviä määriä täällä maapallolla. Sain jonkinlaisen kanavan auki tietoisuuteen, maailmahan on hyvin verkottunutta. Tulin jollain lailla älykkäämmäksi ja sain vastauksia. Teknologinen kehitys, ihmiskokeet ja historian tapahtumia tulivat tutuksi. Vaikka skitsofreenikon rooli on melko rankka, en haluaisi elää siinä epätietoisuudessakaan.

"MUTTA jos vastaat terapiassa en ole ja terapeutti on päättänyt, että persoonallisuuteeni kuuluu kateus, "

Terapia jollaista kuvasit on mahdollista oikeastaan vain jos kaksi ehtoa täyttyy:

1) on idiootti terapeutti

2) on etukäteen jossain muualla annettu diagnoosi.

Ehto 2. täyttyy väistämättä nykyään kaikissa julkisesti maksetuissa terapioissa. Terapiaan ei pääse ilman diagnoosia. Monet diagnoosit leimaavat ihmistä laaja-alaisesti ja negatiivisesti, pahimpia tietenkin ovat juuri persoonallisuushäiriödiagnoosit.

Moni fiksu terapeutti onneksi osaa ajatella diagnoosien ohi ja kohdata potilaansa ihmisenä.