Joudun elämään luonteeni vastaista elämää. Olen mielelläni yksin, mutta en enää oikein haluaisi kulkea yksin sittenkään. Siis olin ihan melko tyytyväinen, iloinen, rempseä ja reipas, vielä pari vuotta sitten. Olin viimeisimmän suhteeni (lyhyen) lopettanut vast ikään ja kaikki oli ihan hyvin.
Kunnes. Törmäsin häneen ja ihan kirjaimellisestikin. Ja siitä sitten yhdessä edettiin hänen asunnolleen. Ihan mukavaa vielä. Sitten alkoi se kummallinen epäsäännöllinen tapailu ( vapaita molemmat) . Mutta nyt kun mietin, niin hänelle varmaan liian aikaista eron jälkeen mikään sen enempi. Enkä itsekään ollut suunnitellut mitään.
Mutta. Siinä hän oli; se ihminen. Joka oli odotuttanut mua, ennen kuin ilmestyi eteeni. Meni hetken verran, kunnes käsitin mistä voisi oikein olla kysymys. Jopas jotain, elämä pääsi yllättämään! Luulin että olisin ollut niskan päällä omassa elämässäni, eikä todellakaan ollut tiedostavassa mielessä mitään yltiöromanttisia haaveita.
Olin rakastunut ja pumpulia ja hattaraa tunki väkisin kaikkiin paikkoihin ja ajatuksiin. Hymyilin hassuille vaaleanpunaisille höttöisille ajatuksille. Tuntui ihan älyttömän hyvältä jotenkin ja aina yhtä paljon kaipasin hänen lähelleen. Välillä oli ihan huikeita hurmostiloja ja hehkuin onnellisuuden tunteesta. Mutta kyllä niistä oli vähintäänkin rajunpuoleiset putoamiset maankamaralle.
No ei siitä mitään tullut. Jostain kumman syystä tuo unelmieni ihminen ei yhtään tullut toimeen kanssani :o!!! Sellaista jääräpäistä vänkäämistä oli melko usein hänen kanssaan. Kylmäkiskoinen osasi myös olla. Ja hetkittäin ihan täydellinen. :(((
Nyt on varmaan jokin välivaihe menossa. Ei olla nähty, mutta irtikään en ole päässyt. Mutta entä sitten, jos näkisimme? Jatkuisiko sama asetelma, vai tulisiko muutosta johonkin suuntaan? Kuitenkin on sellainen olo, että justiinsa nyt en jaksisi enää mitään haasteita tässä kohtaa. Olen lisäksi aika väsynyt ja haavoittunut kaikesta siitä ja muustakin. Elämässäni on asioita, jotka vaatii jatkuvasti huomiotani ja voimat on tällä hetkellä rajalliset.
Toisaalta yksi asia on ratkennut suuntaan, jota en osannut odottaa. Tavallaan positiiviseen suuntaan, mutta toisaalta ihan yllättäen sekin. Pitäisi sopeutua taas ja jaksaa. Mitään illuusioita en jaksa enää kannatella, mikä helpottaa kenties eteenpäin pääsyä, mutta tekee kuitenkin hyvin surulliseksi. Sisimmästäni löytyy se ikuinen optimisti, luotan siihen että asiat menee, niin kuin niiden pitääkin mennä, aina välillä.
Kunnes. Törmäsin häneen ja ihan kirjaimellisestikin. Ja siitä sitten yhdessä edettiin hänen asunnolleen. Ihan mukavaa vielä. Sitten alkoi se kummallinen epäsäännöllinen tapailu ( vapaita molemmat) . Mutta nyt kun mietin, niin hänelle varmaan liian aikaista eron jälkeen mikään sen enempi. Enkä itsekään ollut suunnitellut mitään.
Mutta. Siinä hän oli; se ihminen. Joka oli odotuttanut mua, ennen kuin ilmestyi eteeni. Meni hetken verran, kunnes käsitin mistä voisi oikein olla kysymys. Jopas jotain, elämä pääsi yllättämään! Luulin että olisin ollut niskan päällä omassa elämässäni, eikä todellakaan ollut tiedostavassa mielessä mitään yltiöromanttisia haaveita.
Olin rakastunut ja pumpulia ja hattaraa tunki väkisin kaikkiin paikkoihin ja ajatuksiin. Hymyilin hassuille vaaleanpunaisille höttöisille ajatuksille. Tuntui ihan älyttömän hyvältä jotenkin ja aina yhtä paljon kaipasin hänen lähelleen. Välillä oli ihan huikeita hurmostiloja ja hehkuin onnellisuuden tunteesta. Mutta kyllä niistä oli vähintäänkin rajunpuoleiset putoamiset maankamaralle.
No ei siitä mitään tullut. Jostain kumman syystä tuo unelmieni ihminen ei yhtään tullut toimeen kanssani :o!!! Sellaista jääräpäistä vänkäämistä oli melko usein hänen kanssaan. Kylmäkiskoinen osasi myös olla. Ja hetkittäin ihan täydellinen. :(((
Nyt on varmaan jokin välivaihe menossa. Ei olla nähty, mutta irtikään en ole päässyt. Mutta entä sitten, jos näkisimme? Jatkuisiko sama asetelma, vai tulisiko muutosta johonkin suuntaan? Kuitenkin on sellainen olo, että justiinsa nyt en jaksisi enää mitään haasteita tässä kohtaa. Olen lisäksi aika väsynyt ja haavoittunut kaikesta siitä ja muustakin. Elämässäni on asioita, jotka vaatii jatkuvasti huomiotani ja voimat on tällä hetkellä rajalliset.
Toisaalta yksi asia on ratkennut suuntaan, jota en osannut odottaa. Tavallaan positiiviseen suuntaan, mutta toisaalta ihan yllättäen sekin. Pitäisi sopeutua taas ja jaksaa. Mitään illuusioita en jaksa enää kannatella, mikä helpottaa kenties eteenpäin pääsyä, mutta tekee kuitenkin hyvin surulliseksi. Sisimmästäni löytyy se ikuinen optimisti, luotan siihen että asiat menee, niin kuin niiden pitääkin mennä, aina välillä.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.