Ihmisten elämä on just niin latteeta. Ei uskalleta tarttua ihmiseen, jonka aavistetaan aiheuttavan ne upeet jutut. Otetaan vaan se joku, joka ittensä viereen tuppaa. Ja sit on ne, jotka näkee ihmisen tuovat mahdollisuudet. Ja osaavat ne ihmissudepelit niin hyvin, että järkkäävät siitä itselleen auttajan tilanteseensa. Ja kas, voihan siitä syntyä hyvääkin, muttei sitä, mitä esim minä tarvisin. Mun tilaisuudet on ollu ja menny. Ei enää kiinnosta. Tai ei sitä kyllä koskaan tiedä. Joskus voi tapahtua jotain odottamatonta, ja se ihminen vaan putkahtaa kuvioihin. Kiitos ei lattealle rakkaudelle.
Ne pelottaa, ne suuret tunteet
kiitoseilatteudelle
3<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
En minä ainakaan ole koskaan tunteita pelännyt. Ne on arkipäivää. Elää tossa mukanani jokainen sekuntti. Tunnen kokoajan jotain tunnetta!
Suuria tunteita on ihmisellä monia. Viha niistä suurin ja tuhoavin.
Itsellä oli vuosia kestänyt masennus jonka yhteydessä koki paljon todella voimakkaita ja piinaavia tunteita. Niitä negatiivisia tunteita.
Joskus olin niin väsynyt enää tuntemaan että makasin sängyssä vaan liikkumatta kattoon tuijottaen kun samalla sisälläni läpi meni voimakkaita pahan olon tunteita. Erilaisia. Ahdistus, suru, viha, pelko, epätoivo jne
Makasin vaan kun niiden voimakkuus oli lamannut minut liikkumattomaan tilaan. Ne piti kokea mutta onko niiden oltava vuosia 24/7 päällä ilman taukoja?
Rakastuminen on hieno tunne. Positiivinen. Kaikki tykkää positiivisista tunteista.
Kaikki haluaisi vain positiivisia tunteita. Molemminpuolisuus lisää hyvää oloa.
Monet ei pelkää rakastumista vaan hylkäämistä ja siitä tullutta itsetunnon kolausta. Ehkä psyykkisesti niin heikoilla esim. Mielenterveysongelman tai aikaisempien parisuhdekokemusten takia ettei psyykkisesti kestä jos ei ihmisenä kelpaa ihmisellä josta välittää.
Minä itse taasen henkilökohtaisesti pelkään suhteissa piileviä vaaroja.
Rakkaus voi kohdistua esim. Väkivaltaiseen narsistiin ja rakkaudesta muuttuukin piinaava vankila josta ei toinen osapuoli päästä pois
Eli kun minun pelkoa vielä pilkotaan lisää niin pelkään siis henkeni, terveyteni ja turvallisuuteni puolesta ja epäilen kykyäni tunnistaa vaarallista ihmistä ajoissa
Aivot on hölmö elin. Ja ainakin omani on optimistiset ja positiiviset, näkevät mielummin mahdollisuuden kuin uhat ja monessa asiassa me näkee joustonvaraa enemmänkin kuin ehdottomuutta. Intuitio usein tietäisi mikä olisi oikea uhka, mutta sitä ei aina uskalla/osaa kuunnella. Joka kerta kun on pieleen mennyt, on sama asia mietettänyt jo alussa.
Nyt intuitio sanoo, että kaikesta tilanteen monimutkaisuudesta ja haastavuudesta huolimatta, kannattaisi uskaltaa.
Niinpä. Siksi meillä on vaisto, intuitio, sisäinen ääni, sydämen ääni, miksi sitä nyt aina kutsutaankin. Muutoinhan ihminen toimisi vain todennäköisyyksien, helppouden, järkevyyden, tilastojen ja ties minkä perusteella. Eikä enää olisi edes ihminen.