Hei! Olisin kiinnostunut kuulemaan, mistä ja miten ymmärsit, ettet ole kunnossa? Millä tavoin masennus vaikuttaa elämääsi?
Itselläni monet vastoinkäymiset vaikuttivat lopulta niin, että tuntui kuin murentuisin ja hiipuisin pala palalta pois. Aloin saamaan pelkotiloja monenlaisia sos.tilanteita kohtaan ja ne pelot tuntuivat vaan voimistuvan ja voimistuvan. Noissa tilanteissa sain monia fyysisiä, osittain näkyviä oireita. Olo oli kuin tärisevällä hermokimpulla ja sosiaaliset tilanteet alkoivat tuntumaan helvetiltä, mistä en selviä.
En ehtinyt palautumaan noista jännitystiloista vuorojen välillä ja tuntui kuin kehoni olisi täynnä stressin aiheuttamaa myrkkyä. Nukuin huonosti. En pystynyt syömään riittävästi. En ehtinyt ulkoilla ja ystävien näkeminenkin tuntui liian työläältä. Tuntui kuin joutuisin venyttämään sietokykyäni äärimmilleen ja silti sekään ei riitä. En aina jaksanut vaihtaa päivävaatteita yövaatteisiin, mennessäni nukkumaan. Tavalliset arkipäivän asiat tuntuivat liian raskaalta huolehtia. Oloni alkoi olla jatkuvasti sietämätön. Paha olo oli koko ajan läsnä. Sain vain hieman iloa joistakin vapaa-ajan asioista.
Ajatuskuvioni olivat synkkiä, omituisia ja epäterveitä. Sain kummallisia pelkotiloja aivan yksinkertaisista asioista. Kovat äänet olivat tehdä minut hulluksi. Epäilin että joka toisella ihmisellä on jotakin minua vastaan. Luin heidän naamaltaan ja äänestään vain kielteisiä viestejä. Minulla oli pakonomaisia tapoja olla ja toimia ja olin paniikissa, jos en päässyt noudattamaan niitä. Pelkäsin töihin menoa hysteerisesti. Olin varma, että jotain pahaa tulee vielä siellä tapahtumaan. Viimeiset työvuoroni olivatkin aivan järkyttäviä. Koko energiani meni siihen, että yritin pitää itseäni kasassa, jotta en näkyvästi romahtaisi.
Kun sitten jäin pois työstä, olin äärettömän väsynyt. Olin varma, että tästä ei ole paluuta enää normaaliin elämään. Kammosin ihmisiä. Lepäsin vain peittojen alla. Olo oli kuin hauraalla lapsella. Sain itkukohtauksia pienimmistäkin asioista. Pelkäsin tulevaisuutta ja sitä että törmäisin työkavereihini kadulla. Kaikki tuntui hirveän synkältä ja sekavalta. Tässä sitä yritetään edelleen toipua ja olo on huomattavasti parempi, mitä alussa.
Itselläni monet vastoinkäymiset vaikuttivat lopulta niin, että tuntui kuin murentuisin ja hiipuisin pala palalta pois. Aloin saamaan pelkotiloja monenlaisia sos.tilanteita kohtaan ja ne pelot tuntuivat vaan voimistuvan ja voimistuvan. Noissa tilanteissa sain monia fyysisiä, osittain näkyviä oireita. Olo oli kuin tärisevällä hermokimpulla ja sosiaaliset tilanteet alkoivat tuntumaan helvetiltä, mistä en selviä.
En ehtinyt palautumaan noista jännitystiloista vuorojen välillä ja tuntui kuin kehoni olisi täynnä stressin aiheuttamaa myrkkyä. Nukuin huonosti. En pystynyt syömään riittävästi. En ehtinyt ulkoilla ja ystävien näkeminenkin tuntui liian työläältä. Tuntui kuin joutuisin venyttämään sietokykyäni äärimmilleen ja silti sekään ei riitä. En aina jaksanut vaihtaa päivävaatteita yövaatteisiin, mennessäni nukkumaan. Tavalliset arkipäivän asiat tuntuivat liian raskaalta huolehtia. Oloni alkoi olla jatkuvasti sietämätön. Paha olo oli koko ajan läsnä. Sain vain hieman iloa joistakin vapaa-ajan asioista.
Ajatuskuvioni olivat synkkiä, omituisia ja epäterveitä. Sain kummallisia pelkotiloja aivan yksinkertaisista asioista. Kovat äänet olivat tehdä minut hulluksi. Epäilin että joka toisella ihmisellä on jotakin minua vastaan. Luin heidän naamaltaan ja äänestään vain kielteisiä viestejä. Minulla oli pakonomaisia tapoja olla ja toimia ja olin paniikissa, jos en päässyt noudattamaan niitä. Pelkäsin töihin menoa hysteerisesti. Olin varma, että jotain pahaa tulee vielä siellä tapahtumaan. Viimeiset työvuoroni olivatkin aivan järkyttäviä. Koko energiani meni siihen, että yritin pitää itseäni kasassa, jotta en näkyvästi romahtaisi.
Kun sitten jäin pois työstä, olin äärettömän väsynyt. Olin varma, että tästä ei ole paluuta enää normaaliin elämään. Kammosin ihmisiä. Lepäsin vain peittojen alla. Olo oli kuin hauraalla lapsella. Sain itkukohtauksia pienimmistäkin asioista. Pelkäsin tulevaisuutta ja sitä että törmäisin työkavereihini kadulla. Kaikki tuntui hirveän synkältä ja sekavalta. Tässä sitä yritetään edelleen toipua ja olo on huomattavasti parempi, mitä alussa.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Myönnän alkuun, että luin vain nopeasti kuvauksen (omista syistäni), mutta vastaus otsikon kysymykseen: Elämä romahti täysin alta; en pystynyt enää tekemään mitään, kaikki normaalin kanssakäymisen ja arjen kuviot hajosivat. Ns. "vaikea masennus". En pystynyt olemaan edes fyysisesti paikallani missään, saati olemaan aloillani omana itsenäni henkisesti, kun ahdisti vain niin saatanasti, näin arkikielisesti.
Kertokaa ihmeessä omia, erilaisia kokemuksianne tähän; hyvä avaus!