Aattelinpa kysyä täältä että miten seurustelukumppanille voi sanoa että paras juttu nyt ois roudata ittensä mielisairaalaan hetkeksi rauhottumaan. Tuossahan tuo istuu viressä, luulee että mä irkkaan... vaikka äsken just luin http://www.satanservice.org/coe/suicide/guide/ ja olin silleen että tuolla on ratkaisu ongelmiin. Ei se ees aavista että mulla on kuula sekaisin ku seinäkello. Eli miten sille voi tuollaista sanoa.
Pää hajoaa
cyanideod
4622
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 4
Vanhimmat
niin paras keino sanoa on avata suunsa ja alkaa puhua juttua halki! Mitään et kertonut, onko ongelma vain hetkellinen? Aavistelen kyllä, ettei ole, joten kuinka voit luulla voivasi pitää salassa moisen ongelman ihmiseltä, jonka kanssa kenties on aikomus viettää loppuelämäsi?
Mitä pikemmin kerrot olostasi kaverillesi, niin sitä parempi. Jos hän todella pitää Sinusta, niin hän varmasti auttaa ja kannustaa Sinua asioissa eteenpäin. Mutta jos sattuisi käymään niin, että häneltä tulisikin jonkinlainen kielteinen reaktio asiaa kohtaan, niin eikö olisi parempi, että se selviäisi teille kummallekin mahdollisimman pian!
Se on jännä juttu se, että sille kaikkein läheisimmälle ihmiselle on kaikkein vaikeinta kertoa ongelmistaan vaikka asian pitäis olla ihan toisin päin. Mä olin vakavan masennus-diaknoosin jälkeen raivoissani avopuolisolleni, kun se ei ollut käskenyt mua menemään lääkäriin aikasemmin, vaikka tiesin vallan hyvin että sinne mun täytyi kävellä ihan omin jaloin mutta sitä oli varsinkin jälkikäteen hyvä olla vihainen. Joten, lyhyestä virsi kaunis, soita heti huomenna taikka viimeistään maanantaina itsellesi aika lääkärille, ihan tavan terveyskeskuslääkärille tms. se kyllä osaa auttaa sut eteenpäin ja lähde sillä tavalla purkaamaan vyyhtiä mihin olet ajautunut. Sillä tavalla minä sain apua. Klisee tahi ei, mutta tosi asia on se, että itsemurha ei ole mikään ratkaisu-se on vain todella huono pakokeino ja tapa jättää niille kaikkein läheisimmille miljoona kysymystä ja loppuelämän ajan kestävä suru&ikävä. Itsekin löysin itseni pohtimasta sitä kaikkein pahimmassa vaiheessa, jolloin myös viiltelin itseäni mutta ajatus siitä kaikesta mistä jäisin paitsi jos päättäisin elämäni oli suurempi kuin halu kuolla. Halusin nähdä hymyn jälleen avopuolisoni huolesta surullisilla kasvoilla, tuntea rakkaani lämmön ja haistaa tuoksun, nähdä auringon, kahlata vedessä hiekkarannalla, kuulla pakkaslumen narskuvan jalkojen alla tms. mieti mistä pidit vielä silloin kun pystyit "tuntemaan" ja pidä niistä haparista, aavistuksen omaisista muistikuvista kiinni, sillä ne olet sinä ja sä saavutat ne vielä!! Niin minä tein.
Niin ja lisään vielä, että mä kerroin sairaudestani rakkaalleni vasta, kun olin saanut itse lääkäriltä vahvistetun diaknoosin ja sen jälkeenkään ei vielä kyennyt kovinkaan puhumaan itse pahasta olostani vaan "puhuin" rakkaalleni lääkäriltä saamilla esitteillä, tökkäsin esitteen käteen ja sanoin, että nyt mennään tämmösissä syvyyksissä. Alkuun rakkaani säikähti mutta sen jälkeen tuli molemminpuolinen helposta, minulla oli sairaus josta pystyy paranemaan, en ollutkaan sekoamassa lopullisesti, eikä persoonallisuuteni ollut kadonnut mihinkään.
Hyviä neuvoja olivat noi.... mutta niinkuin on käynyt ilmi niin toinen voi jättää... oikeesti en tiedä miten kestäisin sen jos toinen jättäisi... tässä tilassa en mitenkään.
Tänään oli hyvä päivä yhtään ei ahdistanut vaikka eilen oisin vetäny itteni naruun jos se naru ois ollut....
Minulla ja seurustelukumppanilla on hieman ikäeroa ja hän ei varmaan tajua erottaa laiskuutta ahdistuksesta. Varmaan laittaa tään kaiken yleisen laiskuuden piikkiiin. ... emt täytyy kait käydä lekurille vilauttamassa päätään.... jahka pääsee kotiin ja miettimäään asioita kaikessa rauhassa.