Tiedän olevani masentunut mutta en tiedä onko se ihan vakavalla tasolla.
Tunnen olevani koko ajan väsynyt (tosin saattaa johtua myös 5-7 tunnin yöunista joka yö) ja olen lyhyesti sanottuna alakuloinen. En tunnu iloitsevan paljoa mistään paitsi siitä kun saan olla yksin omassa rauhassa huoneessani ja vaikkapa kyhjöttää sängyn nurkassa lukien kirjaa tai katsoen netflixiä. Heti jos joku astuu huoneeseeni tunnen itseni ärsyyntyneeksi ja alan tiuskimaan tai huutamaan muille ihmisille (lähinnä perheen jäsenille) tyhjästä.
Kouluun meno vaatii ponnisteluja. Kouluun päästyäni saan pidettyä itseni kasassa ulkoisesti mutta mieleni on maassa. Saan kaikki läksyt ja projektit vitkutellen suoriteltua eli koulumenestys ei kärsi mutta mieliala senkin edestä. Kaikki projektit ahdistavat ja koulussa muut ihmiset. Se ei tosin näy päälle päin.
Perheen jäseneni eivät tunnu huomaavan tai tajuavan että olen masentunut. Olen siis koko ajan huoneessani ja ärtynyt. En myöskään syö kovin paljoa. Syön vasta kun on huutava nälkä. Tai joskus ahdistaa ja syön vaan esimerkiksi hirveästi suklaata lohduttautuakseni.
Kun kieltäydyin päivällisestä, äitini kysyi tosin vain puoliksi tosissaan onko minulla jokin syömishäiriö. Valehtelin syöneeni päivällistä jo aikaisemmin ja hän jätti asian sikseen. En kutsuisi itseäni syömishäiriöiseksi. Syön kyllä mielestäni tarpeeksi mutta ruokahalua ei vain ole. En enää löydä syömisestä samanlaista nautintoa kuin ennen. Syön vain koska joko on pakko nälän takia tai sitten hukuttaakseni tunteeni (niin käy tosin harvemmin).
Joko perheen jäseniäni ei kiinnosta tai sitten osaan vain näytellä niin etteivät he osaa epäillä mitään. Veikkaan jälkimmäistä. Mutta ei äitini tai isäni ikinä oikeasti kysy mitä minulle kuuluu. He haluavat vain kysyä päivästäni sillä olettavat että minulla on kaikki hyvin. Jos olisi jokin huonosti niin luulevat että sanoisin heille siitä.
En halua hakea apua. Ahdistaa ja hävettää myöntää että minulla on masennus. En halua kertoa muille siitä puoliksi sen takia että hävettää kertoa mutta osaksi myös siksi että vanhempani tuntisivat varmasti syyllisyyttä siitä enkä halua sitä heille. En missään nimessä halua esim koulukavereideni tietävän että olen masentunut. Sitä ei todella näe päälle päin. Olen koulukavereilleni täysin normaali. Nauran, juttelen ja hymyilen.
En myöskään tajua miten joku psykologi joka vain kyselee kuulumisiani voisi auttaa tilannettani. En edes tiedä voiko tätä kutsua masennukseksi. Mutta en tiedä pitäisikö tälle asiallle tehdä jotain vai yritänkö vain kestää. En tiedä mistään mitään ja kun yritän miettiä asiaa tulen vain enemmän epävarmaksi.
Tunnen olevani koko ajan väsynyt (tosin saattaa johtua myös 5-7 tunnin yöunista joka yö) ja olen lyhyesti sanottuna alakuloinen. En tunnu iloitsevan paljoa mistään paitsi siitä kun saan olla yksin omassa rauhassa huoneessani ja vaikkapa kyhjöttää sängyn nurkassa lukien kirjaa tai katsoen netflixiä. Heti jos joku astuu huoneeseeni tunnen itseni ärsyyntyneeksi ja alan tiuskimaan tai huutamaan muille ihmisille (lähinnä perheen jäsenille) tyhjästä.
Kouluun meno vaatii ponnisteluja. Kouluun päästyäni saan pidettyä itseni kasassa ulkoisesti mutta mieleni on maassa. Saan kaikki läksyt ja projektit vitkutellen suoriteltua eli koulumenestys ei kärsi mutta mieliala senkin edestä. Kaikki projektit ahdistavat ja koulussa muut ihmiset. Se ei tosin näy päälle päin.
Perheen jäseneni eivät tunnu huomaavan tai tajuavan että olen masentunut. Olen siis koko ajan huoneessani ja ärtynyt. En myöskään syö kovin paljoa. Syön vasta kun on huutava nälkä. Tai joskus ahdistaa ja syön vaan esimerkiksi hirveästi suklaata lohduttautuakseni.
Kun kieltäydyin päivällisestä, äitini kysyi tosin vain puoliksi tosissaan onko minulla jokin syömishäiriö. Valehtelin syöneeni päivällistä jo aikaisemmin ja hän jätti asian sikseen. En kutsuisi itseäni syömishäiriöiseksi. Syön kyllä mielestäni tarpeeksi mutta ruokahalua ei vain ole. En enää löydä syömisestä samanlaista nautintoa kuin ennen. Syön vain koska joko on pakko nälän takia tai sitten hukuttaakseni tunteeni (niin käy tosin harvemmin).
Joko perheen jäseniäni ei kiinnosta tai sitten osaan vain näytellä niin etteivät he osaa epäillä mitään. Veikkaan jälkimmäistä. Mutta ei äitini tai isäni ikinä oikeasti kysy mitä minulle kuuluu. He haluavat vain kysyä päivästäni sillä olettavat että minulla on kaikki hyvin. Jos olisi jokin huonosti niin luulevat että sanoisin heille siitä.
En halua hakea apua. Ahdistaa ja hävettää myöntää että minulla on masennus. En halua kertoa muille siitä puoliksi sen takia että hävettää kertoa mutta osaksi myös siksi että vanhempani tuntisivat varmasti syyllisyyttä siitä enkä halua sitä heille. En missään nimessä halua esim koulukavereideni tietävän että olen masentunut. Sitä ei todella näe päälle päin. Olen koulukavereilleni täysin normaali. Nauran, juttelen ja hymyilen.
En myöskään tajua miten joku psykologi joka vain kyselee kuulumisiani voisi auttaa tilannettani. En edes tiedä voiko tätä kutsua masennukseksi. Mutta en tiedä pitäisikö tälle asiallle tehdä jotain vai yritänkö vain kestää. En tiedä mistään mitään ja kun yritän miettiä asiaa tulen vain enemmän epävarmaksi.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Ehkäpä alat vain käyttäytyä paremmin ja syömään kunnolla, että verensokerisi ei heittele ja aiheuta ärtymystä, niin asia korjaantuu. Ihminen voi itse vaikuttaa siihen, että miten käyttäytyy ja valitsee ja sitä myötä menestyy elämässä. Ihmiselle on siksi annettu järki ja tahto.
No joo, mutta en usko että se johtuu siitä. Ruokahaluttomuutenki alkoi vasta sen jälkeen kun huomasin olevai masentunut. Olen kyllä yrittänyt korjata tilannetta. Yritin esimerkiksi joululomalla oikeasti nukkua ainakin 8 tuntia mutta en silti huomannut eroa. En ehkä ollut niin ärtynyt mutta alakuloinen silti. Lopulta en jaksanut enää yrittää ja nyt menen vain nukkumaan silloin kun siltä tuntuu eikä silloin kun pitäisi saadakseen tarpeeksi unta.
"Ihminen voi itse vaikuttaa siihen, että miten käyttäytyy ja valitsee ja sitä myötä menestyy elämässä. "
Et ole kuitenkaan itse menestynyt, vaan olet työtön ja notkut täällä kertomassa masentuneille, kuinka tyhmiä masentuneet on. Ja että ihan oma vika koko masennus. Sehän auttaa ihmiset jaloilleen, kun joku ilkkuu vieressä. Jos voit vaikutta käyttäytymisees niin ala käyttäytyä sit ihmismäisesti.
Itse olin ärtynyt ja väsynyt, lopulta ruokahalu tai kyky syömiseen meni täysin. Jälkeenpäin mietin, että oliko kyseessä psykoottinen masennus. Diagnoosi oli keskivaikea masennus ja psykoosioireista en sairaalassa kertonut.
Nyt olo on kohtalainen, saan työt hoidettua ja kotityöt vitkutellen. Parhaiten viihdyn kotona ja en kaipaa työelämän ulkopuolista seuraa. Harrastaminen ei kiinnosta, ei siia yhtään mikään ja sen takia olen hoitohenkilökunnan mielestä edelleen masentunut. Omasta mielestä voin paremmin kun vuosiin ja uupumus on helpottanut. Kotiväki ei enää ärsytä, mutta ylipirteä työkaveri saa minut edelleen kiristelemään hampaita.
Voimia ja yritä saada syötyä, itse ajauduin tosi huonoon jamaan, kun ruokahalu meni täysin,
Voi kuule rakas immeinen...sinä nukut huonosti ja liian vähän...käypä ihan ensimmäisenä hoitamassa tuo nukkumisjuttu kuntoon elikkä hanki miedot unilääkkeet...lääkäri osaa kyllä määrätä ikäisellesi oikeat. Sillä pääset jo eteenpäin...enpä ihmettele yhtään, että on alakuloinen olo kun ei ole levännyt tarpeeksi. Minulla on ollut samaa nuoremapana ja nyt vanhempana osaan jo hoitaa asiat niin, etten masennu enkä tilttaa mistään. Ihminen on silloin viisas ja aikuinen kun hakee itselleen apua ja ottaa sitä vastaan...siinä ole mitään hävettävää. Tsemppiä ja hoida itsesi kuntoon! Hali.
Se ongelma on just siinä, että salaat todellista olotilaasi joka tilanteessa. Jotkut homepaattiset lääkkeet vois auttaa kuten Aurum tai Ignatia, täytyisi olla 200 tai tuhat potenssia.
Mielestäni sinun olisi syytä hakea apua pikaisesti. Jos sinusta tuntuu, että vanhemmillesi tai kavereillesi et halua jutella, käy vaikka koulun terveydenhoitajan juttusilla. Jos mahdollisesta masennuksesta suoraan puhumimen ahdistaa, niin kerro hänelle, että olet ollut viime aikoina tosi väsynyt, ärtynyt eikä ruoka ole maistunut. Hän osaa kyllä kysyä sinulta oikeat jatkokysymykset. Hän voi ohjata sinut käymään terveysasemalla vaikkapa verikokeissa tms. tutkimuksissa, jotta voidaan sulkea pois fyysiset sairaudet.
Tätä kautta voisit kertoa asiasta myös vanhemmillesi ja uskon, että hekin haluaisivat sinun olostasi tietää. Usein meille vanhemmille voi tulla tavaksi kysyä vain, että miten koulussa meni. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö meitä kiinnostaisi tietää, miten nuorella oikeasti menee. Voithan ottaa asian puheeksi myös äidin tai isän kanssa kertomalla, seuraavan kerran kun he kysyvät vaikkapa koulupäivästä. Kerro reippaasti äläkä pelkää, että he kokisivat häpeää sen vuoksi. On vanhemman vastuulla kuunnella sinua ja asiasi vakavasti. He varmasti haluavat tietää, mutta asioiden käsittely ei aina aikuisillekaan ole helppoa, vaikka asian esille ottamisen heille kuuluukin silloin, jos he epäilevät lapsellaan olevan jonkin pielessä.
Älä siis salaile enää, vaan tuo oireesi reilusti esille. Monilla muillakin on ajoittain väsymystä ja muita vakaviakin masennuksen oireita. Se ei tarkoita, etteikö niihin voisi saada apua ja niistä voisi päästä yli. Masennus on erittäin yleistä ja sille on olemassa hyviä hoitokeinoja, kuten terapia ja lääkitys. Asiaa on turha hävetä, sillä ei kukaan halua tietoisesti olla masentunut tai aiheuttanut sitä itselleen. Asiat helposti pahenevat ajan myötä, jos niitä salailee. On sinullekin raskasta esittää reipasta, vaikka oikeasti olisi kuolemanväsynyt. Kaverisi eivät sinua silti hylkää, vaikka et oikeasti olisikaan niin reipas.
Nyt tsemppiä sinulle ja ensimmäisenä yhteys sinne terkkariin/äitiin/isään ja lähdette yhdessä asiaa viemään eteenpäin!