Lapsuudessani isäni antoi mulle usein piiskaa, huusi ja muutenkin painittiin hänen kanssa. Monesti juoksin sukkasillaan pois kotoa ilman päämäärää, lopulta istahdin jonkun puun juurelle itkemään ja pohtimaan miten pääsis kotoa pois. Lopulta jatkoin vaan piileskemistä ja usein siinä meni koko yö. Tuotti mieli hyvää se ettei isäni sitten löytänyt minua. Koulussa olin tappelupukari ja oikein hakemalla hain tappeluita. Usein tappelut olivat ihan syyttä suotta. Halusin vaan näyttää että olen kova jätkä ja mulle ei tulla hyppimään silmille.
Onko tällainen normaali lapsuus???
Kuinkahan monella on samankaltainen lapsuus, että onko tää nyt kasvatukseen kuuluvaa kurin pitoa??
Nykyisin kärsin syvästä masennuksesta ja viime yönä itkin kun näitä asioita pulpahti mieleen.
Onko tällainen normaali lapsuus???
Kuinkahan monella on samankaltainen lapsuus, että onko tää nyt kasvatukseen kuuluvaa kurin pitoa??
Nykyisin kärsin syvästä masennuksesta ja viime yönä itkin kun näitä asioita pulpahti mieleen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Heroiini auttaa.
Älkää viitsikö, joku saattaa olla ihan tosissaankin kyselemässä neuvoja.
Joo, ei näköjään olis kannattanut kirjoittaa, toivoin vaan että olis jonkinlaista asiallista palautetta saanu, kun ei oikein ole sellaista kaveriakaaan jolle puhuis tällaisista asioista. Onkohan toi sairaanhoitaja nyt ammattiinsa tyytyväinen?
Eri lapset reagoivat samaankin kasvatukseen eri tavalla, minkä yksi sietää, se hajoittaa toisen mielen. Kavatuksen pitäisi olla lasta kunnioittavaa ja lapsen itsetuntoa kasvattavaa, mitä piiskan antaminen ei ole.
Normaalia tai epänormaalia? On ihmisiä, jotka ovat lapsena kokeneet pahempaa ja jotka ovat päässeet helpommalla. Sinulle merkittävää on vain se, miten sen koet. Sitä tiedät parhaiten, onko lapsuutesi masennukseesi vaikuttanut.
Sairaanhoitajasta, joka viestiisi vastasi, voi todeta, että hän on mitä todennäköisimmin "huumorintajuinen" teini.
Isäsi taisi olla heikko mies, koska pienempiään peljätteli. Ei koiraakaan vitsalla kasvateta. Masennuksesi syy voi olla mikä tahansa, useasti kuitenkin jonkinlainen välietappi matkalla sopuisampaan itsetuntemukseen...
Muuttumiseen on haluttava muutosta. Mikään väkivalta ei ole normaalia. Siksi tämä meidän rakas pikkuplaneettamme onkin niin haastava paikka elää. Välttää katkeruus ja keskittyä aikuiselämässään hyvyyteen.
No ei ole, Tai ei anaskaan SAISI olla normaalia kasvatusta!
Minä en saanut piiskaa tai remmiä usein, mutta en myöskään syliä, rakkautta, hellyyttä, välittämistä... En ollut "perhesuunnittelun" tulos, senku vain putkahdin maailmaan...
Sairastuin aikuisena vakavaan masennukseen, joka johti työkyvyttömyyteen. Pitkän terapian myötä vasta päsin elämään läpi kaiken sen surun, vihan ja katkeruuteen elämättönmästä elämästä, kokemattoamasta rakkaudesta, joka johti siihen, että kuvittelin pitkään, että elämässä pitää pärjätä, selvitä omilaan, ei saa tarvita toista... Pitää olla sosiaalinen, mukava, kiltti, viihdyttävä ansaitakseen oikeutuksen olemassaoloonsa...
Yhä kaipaan sitä jättiläisen syliä, joka kestäisi, puristaisi hellästi, johon voisi hajota ja joka kokoaisi sirpaleet...
kiitti teille kommenteista, ette arvaakaan kuinka tärkeitä ne ovat olleet. Masennuksessa en oikein itse osaa avartavasti asioita katsoa siksi noi on olleet todella aiheellisia.