Olen vajaa nelikymppinen mies. Lapsuus meni alkoholisti-isän terrorin alla, ja myöhemmin äitikin alkoi ryyppäämään. Isäni kohteli minua kuin elukkaa nimittelemällä rankasti jo aivan pienenä lapsena, eikä sietänyt edes samassa huoneessa. Äiti ei tehnyt mitään lopettaakseen laiminlyönnin. Olen paljon yksin, sillä minusta ei ilmeisesti alakuloisuuteni vuoksi pidetä. Veljet eivät pidä mitään yhteyttä, koskaan ei ole edes jouluna muistettu. He alkoivat jo teininä vierastamaan minua, kun masennuin isäni henkisen väkivallan vuoksi. Isä kuoli kauan sitten, eikä hänestä koskaan isäksi ollutkaan. Äiti otti aikoinaan uuden miehen, joka ryyppää ja kohteli äitiäni todella huonosti, välillä väkivaltaisesti. Puutuin tähän silloin nuorena miehenä, ja äitini puolusti aina vain tätä miestä, vaikka oli saanut tältä nyrkistä. En ole löytänyt ketään jonka kanssa perustaa oma perhe, en ole ollenkaan ruma, mutta minusta ei vain pidetä. Olen hankkinut uuden ammatin, mutta en ole nyt työelämässä. Olen ollut yksin 22 vuotta lukuunottamatta lyhyitä seurusteluja. Olen ýrittänyt kertoa joskus äidilleni olotiloistani, mutta häntä ei kiinnosta eikä halua olla tukena. Tämä jo mainittu mies on hänelle kaikki kaikessa. Olen ollut muutaman kerran sairaalassa nuorempana otettuani kasan lääkkeitä ja päälle alkoholia (en ole alkoholisti), mutta tätä tilannetta ei otettu sen alkoholin takia tosissaan, vaan laitettiin hyvin pian kotia seuraavana päivänä. Olo oli hirveä. Tämä tapaus aiheutti syvää katkeruutta, enkä mene enää päivystyksiin, sillä sain muulloinkin vähättelevää suhtautumista. Koska äiti on ainut omaiseni, yritän välillä ottaa yhteyttä kun tuntuu etten enää jaksa, hän osoittaa hyvin pian välinpitämättömyytensä: ilmoitin melko vastikään, että en aio elää enää kauan, ja että minulla on joitain velkoja, jotka voivat siirtyä omaisille, vastasi hän vain että "minunko pitää alkaa sinun velat maksamaan?". Viha ja katkeruus mitä tunnen äidin vähä-älyisyyttä ja kykenemättömyyttä kohtaan on melkoinen. Jos hän olisi ollut vähänkään normaalimpi huoltaja lapsuudessani, olisi elämäni todennäköisesti hyvin paljon helpompaa. Hän antoi isäni tuhota minut henkisesti, ja otti vielä uuden miehen, jonka tiesi vihaavan minua ja hylkäsi tässäkin kohdin minut omaisena. Jouluisin minua ei kaivata koskaan missään, vaan vietän ne aina yksin. Loppuun voi mainita, että minulla harrastuksia ja olen lahjakas ja taiteellinen, mutta nämä asiat ovat laihoja lohtuja kun joudut olemaan ikäsi yksin. Niin kuin mainitsin aiemmin, minun ei hyödytä mennä mukaan ryhmiin, olen tehnyt näin useita kertoja, ja tullut aina syrjityksi. Tekopirteässä ja teennäisessä nyky-yhteiskunnassa ei katsota hyvällä muuta kuin hymyileviä ihmisiä. Ja samaan aikaa tällaiset ihmiset ovat olevinaan suvaitsevaisia. Kun on kyseessä kaunis nuori nainen, jolla on ongelmia, ollaan häntä heti ryhmähalailemassa ja voivottelemassa porukalla, että voi raukkaa, mutta jos on rehellinen suomalainen mies, jolla on raskaita ongelmia, ketään ei oikeasti kiinnosta. Tällainen pinnallisuus on erittäin vastenmielistä. Nämä ovat minun kokemuksia asiasta, ja näkeehän tuota samaa pinnallisuutta mediassa päivittäin.
Omaiset ovat hylänneet
EmperorIX
2<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Niinhän sitä sanotaan, että vähemmän älykkäät ihmiset eivät masennukseen sairastu. Omaat paljon lahjoja ja osasyy sille on juurikin se, mitä hirvittäviä tilanteita olet joutunut kohtaamaan. Kehitä niitä positiivisia kykyjä, joita sinulla luonnostaan jo on, kokemuksesi voivat kasvaa avuksi myöhemmässä vaiheessa heille, jotka kärsivät aivan samoista ja vielä pahemmista vaikeuksista tänä päivänä kuin sinä. Älä havittele kuuta taivaalta, äläkä käytä aikaasi kuluttaviin ja katkeroittaviin ihmissuhteisiin-joskus on parempi ja jopa välttämätöntä olla yksin tiettyjen sisäisten asioiden käsittelyn ajan. Hyväksy se, että voit muuttaa vain itseäsi ja jätä muut lillumaan omissa liemissään ja auta heitä, jotka apua tarvitsevat kun olet saanut itsesi siihen kuntoon-itsesääliin jämähtäminen on tuhoisaa. Olen itse kärsinyt aina samasta ongelmasta, siis siitä, että en ole riittävän pinnallinen tiettyjen mittareiden mukaan, enkä ole ainoa. Elämänkokemukset muokkaavat ihmistä. Ns. totuuden etsintä on ihmiseen sisäänrakennettu ominaisuus, uskovaiset kutsuvat sitä jumal-kaipuuksi, toiset henkisyydeksi, kyse on kuitenkin pohjimmiltaan ihmisen luontaisesta perustarpeesta saada osakseen rakkautta ja ehdotonta hyväksyntää.. Pinnallisuus ja teeskentely nyt vain ovat nyky-yhteiskunnassamme sitä, mitä odotetaan- ei kenelläkään ole "aikaa" tai kiinnostusta tai "jaksamista" käsitellä vaikeita kokemuksia tavalla, jolla niitä tulisi käsitellä, läheisenä rinnalla kulkeminen koetaan rasittavaksi useimpien mielestä, moraalikasvatus ja empatiakyky on katoamassa. On kuitenkin huomioitava, että pintapuoliset henkilöt ovat sisimmältään hyvinkin onttoja tai kykenemättömiä kohtaamaan omia ongelmiaan tai rakastamaan edes itseään-mihin sinä sellaisia kontakteja edes tarvitset? Sodan ja puutteen kokeneet sukupolvet ovat poistumassa ja nyky-yhteiskunnan vähäosaiset tai kärsivät siivotaan orjatöihin tai laitoksiin "parempien" ihmisten illuusioita hyvinvointiyhteiskunnan suhteen sotkemasta. Kirjoitatko? Pöytälaatikoon olisi varmasti hyvä kirjoitella elämänsä aikajana ja ikäänkuin omaelämänkerrallinen kertomus siitä, mitä todella tapahtui. Jotkut asiat taas ovat niin kipeitä, että niiden auki kirjoittaminen riittävän yksityiskohtaisesti on liian kivuliasta ja raskasta ilman pidemmän aikavälin prosessointia esim.traumaterapiassa. Esimerkiksi maalaamista voi sellaisessa kohdassa kokeilla, musiikki on oikein hyvä tunteiden kanssa kosketuksiin pääsemisen keino ja riittävän rasittavan liikunnan merkitystä ei voi vähätellä. Traumaterapia ehkä hoidollisessa mielessä voisi olla hyvä paikka käsitellä noita kuvaamiasi asioita, olet todennäköisesti melko traumatisoitunut jo lapsena. Valitettavasti yhteiskuntamme yleisesti ei osaa käsitellä kuvatun kaltaisia asioita, suomalainen tapa on vaieta, käpertyä itseensä ja avata viinapullon korkki tai leveillä toissijaisilla asioilla, kuten omaisuudella. Myöskään kansallisesta sotatraumasta ei puhuta juurikaan, vaikka ilman historiaa ei mikään kansakunta muotoudu omansalaiseksi, kuten ei yksittäinen ihminenkään. En ihmettele, ettet ole saanut apua,jota kaipaat- traumojen käsittelyn tapa suomalaisessa psykiatriassa saatikka täysin riittämättömästi koulutetulla yleisterveydenhuollon puolella on käsittämätöntä. Onneksi viime vuosina ymmärrys edes psykiatrisella puolella on lisääntyneen koulutuksen ansiosta myös Suomessa mennyt parempaan suuntaan. Avaimet onneesi ovat omissa käsissäsi tiettyyn pisteeseen asti. Kevät aurinko paistaa ja elämä jatkuu-tämä yksi ainoa elämä.
Kiitos vastauksesta. Olen nyt nelikymppisenä kokenut ja nähnyt sen verran, että en todellakaan tavoittele mitään "kuuta taivaalta". Minua ei voisi kiinnostaa vähempää isot rahat, autot tai hienot talot, eikä varsinkaan mitkään seurapiirit. Nämähän ovat niitä nykyajan "tasokkuuden" merkkejä, joita tavoitellaan. Tiedän omat vahvuuteni hyvin, minulla on ollut koko aikuisikä aikaa miettiä yksin asioita ja tuntea itseni. Noista pinnallisista ihmisistä sen verran, että heitä minä olen vältellytkin koko ajan, enkä maininnut tekstissäni olevani tekemisissä sellaisten kanssa. Minä vain kritisoin sitä, millaisiin ihmisiin törmäsin esim opiskellessa uuteen ammattiin ja sitä pinnallisuutta, jota näkee median tyrkyttävän. Sitä korostetaan valtavan paljon enemmän kuin vielä 2000-luvun alussa. Somesta ja älypuhelimistahan se iso tekijä löytyy. Nuoret kasvaa nykyään pienestä asti sellaisten kanssa, ja luonto jää vieraaksi.
Psykiatrisen sairaanhoitajan juttusilla kävin paljon vuosikymmenen alussa, mutta ei siellä ajateltu asiakasta yksilönä, eikä hoitajan ollut ihan pätevä minun tapausta hoitamaan, koska hän oli vertaili usein muiden potilaiden kokemuksia minun tapaukseen, eikä kuunnellut mitä minä itse sanoin olotiloistani ja oireiluistani. Energia ja aika meni hoitajan väärinkäsitysten korjailuun, joten homma ei toiminut ja lopetin. Se terapia ei minua auttanut. Nyt vastikään olen ehtinyt käydä muutaman kerran tk:n depressiohoitajalla, jonka kanssa homma toimii paremmin. Lisätaakkana on tullut äidin sairastuminen useimmiten tappavaan syöpälajiin, eli näyttää että kaikki vain pahenee, vaikka meillä ei enää läheiset välit olekaan. Pahinta on, että tällä hetkellä näyttää siltä, että välit jäävät selvittämättä, koska hän ei osoita vieläkään pahemmin välittämistä, vaikka aikaa ei ole ehkä enää kauan. Itse olen kyllä käynyt monena päivänä hänellä ja kysellyt vointia. Minun vointi ei tosin ole ketään kiinnostanut, jäin sairaslomallekin ahdistuksen takia kun tieto syövästä tuli. Vakavasti sairasta ja ainoaa omaista ei voi hylätä huonoista väleistä huolimatta. Äitini on tällä hetkellä kotona odottamassa tietoa, voiko syöpää leikata. Tosin leikkaushoitokaan harvoin parantaa kyseisestä syöpää. t. Emperor IX