Se, mitä nyt aion kirjoittaa, kuulostaa lapselliselta nyyhkyromaanilta, mutta jokainen sana tulee syvältä sydämestä.
Vuosia kuvittelin voivani säilöä kipeimmän kohdan itsessäni johonkin pois ajatuksistani. Kipeän kohdan, jolla on sinun nimesi, kasvosi, katseesi ja hymysi. Kivun, joka on pitänyt minua otteessaan yli kaksi vuosikymmentä.
Sinä tunnuit niin oikealta. Miten ihminen voikaan tuntea lyhyen hetken sellaista pakahduttavaa onnea toisen kosketuksesta ja lämmöstä. Ja sitten – ei mitään. Ehkä pilasin kaiken itse olemalla väärässä paikassa väärään aikaan tai ehkä sinun kiinnostuksesi ei riittänytkään. En ollut paikalla, vaikka lupasin, joten en koskaan saanut tietää, tulitko tapaamaan minua, eikä minusta ollut ujoudeltani koskaan selvittämään asiaa.
Aika kului. Molemmat menivät tahoillaan naimisiin. Sinä toivottavasti onnellisesti. Minä turtana, tyhjänä sisältä. Parikymmentä vuotta kämppäkaveruutta miehen kanssa, johon joskus luulin voivani rakastua, mutta joka ei koskaan ollut sinä.
Kaikkeen tottuu. Olen pikku hiljaa tottunut elämään ikävän kanssa, puolikkaalla liekillä, sillä olen jo luopunut siitä lapsellisesta, mutta lohdullisesta ajatuksesta, että ehkä joskus, jossain, seuraavassa elämässä.
Yksi kaunis päivä sain sitten sinulta yllättäen apua pienessä käytännön asiassa ja löysin itseni istumasta sinua vastapäätä, juttelemasta niitä näitä. Miten heikoksi ihminen voikaan mennä toisen ihmisen hymystä ja katseesta. Vaikea hengittää, pulssi lyö toistasataa ja tärisyttää. En muista, miten selvisin tilanteesta hajoamatta palasiksi.
Ja sen jälkeen kaikki vuosien ja vuosikymmenten tukahdutettu ikävä, se vie mennessään, kuristaa kurkkua, hajottaa mieltä ja saa minut miettimään koko elämääni uusiksi. Vaikka sinä et ole minun, et ole koskaan ollutkaan, etkä varmasti koskaan tule olemaan, niin voinko minä elää näin.
Muutama viikko sitten sairaana ollessani pelkäsin pienen hetken kuolemaa, kunnes pelko muuttui lähes toiveeksi, sillä silloin minun ei tarvitsisi kantaa tätä ikävää. Päällimmäisenä mielessäni oli se, että haluaisin katsoa sinua silmiin ja kertoa sinulle, että rakastan sinua valtavasti. En tietenkään voi tehdä sitä, joten kirjoitan sen nyt tänne. Tiedän, ettet lue tätä, mutta minun on pakko saada tämä ikävä edes hetkeksi purettua jonnekin, jotten sekoa lopullisesti.
Vuosia kuvittelin voivani säilöä kipeimmän kohdan itsessäni johonkin pois ajatuksistani. Kipeän kohdan, jolla on sinun nimesi, kasvosi, katseesi ja hymysi. Kivun, joka on pitänyt minua otteessaan yli kaksi vuosikymmentä.
Sinä tunnuit niin oikealta. Miten ihminen voikaan tuntea lyhyen hetken sellaista pakahduttavaa onnea toisen kosketuksesta ja lämmöstä. Ja sitten – ei mitään. Ehkä pilasin kaiken itse olemalla väärässä paikassa väärään aikaan tai ehkä sinun kiinnostuksesi ei riittänytkään. En ollut paikalla, vaikka lupasin, joten en koskaan saanut tietää, tulitko tapaamaan minua, eikä minusta ollut ujoudeltani koskaan selvittämään asiaa.
Aika kului. Molemmat menivät tahoillaan naimisiin. Sinä toivottavasti onnellisesti. Minä turtana, tyhjänä sisältä. Parikymmentä vuotta kämppäkaveruutta miehen kanssa, johon joskus luulin voivani rakastua, mutta joka ei koskaan ollut sinä.
Kaikkeen tottuu. Olen pikku hiljaa tottunut elämään ikävän kanssa, puolikkaalla liekillä, sillä olen jo luopunut siitä lapsellisesta, mutta lohdullisesta ajatuksesta, että ehkä joskus, jossain, seuraavassa elämässä.
Yksi kaunis päivä sain sitten sinulta yllättäen apua pienessä käytännön asiassa ja löysin itseni istumasta sinua vastapäätä, juttelemasta niitä näitä. Miten heikoksi ihminen voikaan mennä toisen ihmisen hymystä ja katseesta. Vaikea hengittää, pulssi lyö toistasataa ja tärisyttää. En muista, miten selvisin tilanteesta hajoamatta palasiksi.
Ja sen jälkeen kaikki vuosien ja vuosikymmenten tukahdutettu ikävä, se vie mennessään, kuristaa kurkkua, hajottaa mieltä ja saa minut miettimään koko elämääni uusiksi. Vaikka sinä et ole minun, et ole koskaan ollutkaan, etkä varmasti koskaan tule olemaan, niin voinko minä elää näin.
Muutama viikko sitten sairaana ollessani pelkäsin pienen hetken kuolemaa, kunnes pelko muuttui lähes toiveeksi, sillä silloin minun ei tarvitsisi kantaa tätä ikävää. Päällimmäisenä mielessäni oli se, että haluaisin katsoa sinua silmiin ja kertoa sinulle, että rakastan sinua valtavasti. En tietenkään voi tehdä sitä, joten kirjoitan sen nyt tänne. Tiedän, ettet lue tätä, mutta minun on pakko saada tämä ikävä edes hetkeksi purettua jonnekin, jotten sekoa lopullisesti.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Voi kunpa rakkaasi lukisi tämän.
mihinkään karvaiseen ei saa kiintyä liikaa. kun tarpeeksi monta kertaa näpit palaa ja tulee petetyksi niin on parempi vaihtaa asenne hälläväliä meiningiksi. olankohautus ja matka jatkuu.
Kirjoitit kuin omasta elämästäni!
Kuitenkin ajattelen, että parempi että on saanut kokea sen pienen hetken kuin ettei ollenkaan. Kaikki on kuitenkin hyvin nyt. Pärjäile!
Hyvä, että kaikki on hyvin. Toivottavasti hänelläkin. Kunpa itsellänikin olisi.
Huh. Luulin olevani ainoa joka muistelee kaukaisia asioita ja jossittelee joskus. Hyvä tietää etten ole ainut ...
Jossittelu vain tekee niin kipeää. Joskus miettii, että pitäisi mennä, kertoa mitä tuntee ja selvittää asiat, mutta sitten.. rohkeus ei riitä kuitenkaan. Jotenkin sitä kuitenkin mieluummin pitää kiinni unelmasta, kuin on valmis kohtaamaan totuuden ja menettämään kasvonsa ja sen "moikataan, kun tavataan" tyylisen yhteyden, mitä vielä on.
Jo 30v huh