Heip,kohtalotoverit!
Mulla on kymmenen vuotta sitten ollut viimeksi oireita ja nyt uudestaan. Luulin jo selättäneeni tämän taudin vaan uudestaan se minut keksi.
Eka kerralla jouduin syömään lääkkeitä,käymään terapiassa,rauhoittamaan elämäni ja olemaan jopa avohoidossa. Paranin oireista pikkuhiljaa.
Nyt olen ilmeisesti taas kerännyt itselleni liian ison kuorman kantaa ja elimistö kapinoi.Ihan hirveetä...
Tänään tuli tosi paha huimaus/epätodellisuuskohtaus ja päätin etten liiku kodista mihinkään. Pelkäsin jo sydänkohtausta kun rintaa ahdistaa,huimaa,jäsenet puutuu ja kaikki energia menee itsensä kasassa pitämiseen.
Mulla ei ole edes kotona nyt mitään lääkettä ja lääkäriin hävettäs taas mennä.Ottasko uus lääkäri edes todesta.
Jotenkin tää vaikuttaa kotiäidin burn outilta kun tähän liittyy myös täyderllisyyden tavoittelua ja siitä seuraa oma riittämättömyys. Mies ei tajua yhtään,jättää vaan mut kohtauksen jälkeen 7kk vauvan kaa. Itku pääsi..
Tuntuupa taas hölmöltä,kun kaupungilta piti lähtee kesken pois..Nyt sitten väsyttää aivan mielettömästi kun oon vähän rauhottunut.No onneksi en oo ainut panikoiva;muillehan tätä on turha edes selittää.
Mulla on kymmenen vuotta sitten ollut viimeksi oireita ja nyt uudestaan. Luulin jo selättäneeni tämän taudin vaan uudestaan se minut keksi.
Eka kerralla jouduin syömään lääkkeitä,käymään terapiassa,rauhoittamaan elämäni ja olemaan jopa avohoidossa. Paranin oireista pikkuhiljaa.
Nyt olen ilmeisesti taas kerännyt itselleni liian ison kuorman kantaa ja elimistö kapinoi.Ihan hirveetä...
Tänään tuli tosi paha huimaus/epätodellisuuskohtaus ja päätin etten liiku kodista mihinkään. Pelkäsin jo sydänkohtausta kun rintaa ahdistaa,huimaa,jäsenet puutuu ja kaikki energia menee itsensä kasassa pitämiseen.
Mulla ei ole edes kotona nyt mitään lääkettä ja lääkäriin hävettäs taas mennä.Ottasko uus lääkäri edes todesta.
Jotenkin tää vaikuttaa kotiäidin burn outilta kun tähän liittyy myös täyderllisyyden tavoittelua ja siitä seuraa oma riittämättömyys. Mies ei tajua yhtään,jättää vaan mut kohtauksen jälkeen 7kk vauvan kaa. Itku pääsi..
Tuntuupa taas hölmöltä,kun kaupungilta piti lähtee kesken pois..Nyt sitten väsyttää aivan mielettömästi kun oon vähän rauhottunut.No onneksi en oo ainut panikoiva;muillehan tätä on turha edes selittää.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Mä lopetin lääkkeet kohta kolme kuukautta sitten. Hyvältä on tuntunut, välillä tuntuu vaikeelta, mut sillon pitää vaan kovasti takoa päähän: "Tää ei ala nyt alusta!" "Mä en palaa alkuun!" "Mä selviän! Oon ennenkin selvinnyt!"
Sillä tavalla mä selvisin tän illan ahdistuksesta. Mä olen nuori ja siks mulla onkin hyvä ennuste. Mut silti tää voi uusia ja valmistaudun siihen koko ajan. Koska sillon ku tämä uusii mä olen valmis sanomaan: "Nyt loppu heti alkuunsa!"
Mua kans pelottaa et sit joskus ku saan lapsia nii jotenkin synnytyksen takia tai jonkun muun pelottavan asian tapahduttua paniikki alkais taas.
Oliks sun miehes sun kanssa jo sillon ku sulla oli paniikki 10 vuotta sitten?
Ei mitään hätää, mä uskon et sul on hyvät mahdollisuudet selvitä ilman lääkkeitä ja terapiaa tällä kertaa, jos et vaan jää kotiin vaan teet kaiken niin kuin ennenkin. Elät niin kuin oot elänyt viimeiset 10 vuotta. Lapsesi vuoksi. Ja myös itsesi.
TSEMPPIÄ!
Heip!
Olin silloin naimisissa toisen kanssa. Nykyinen mieheni ei siis tiedä todellakaan mitä helvettiä käyn läpi.
Tänään on ollut koko päivän ihan hirveetä ja toinen ihmettelee kun on pinna kireellä?! Tuntemukset ovat tosi rajuja, enkä pysty enää puhumaan itseäni ympäri niistä kuten aikaisemmin.Pienikin epämiellyttävä asia niin elimistöni alkaa temppuilla. Hyvä etten pyörtynyt kun oltiin anopin luona kylässä;jännitin jotenkin ihan hirveesti.
Sitten paljon jännittämisen jälkeen itkettäs,mutta hävettää "turhaan" märistä.
Valeriana auttaa nyt vähän,mutta tunnen, että on kohtaus päällä.
Pelottaa jospa mulla onkin joku muu sairaus..
Hei..
ÄLä lannistu kyllä sinä varmasti tästäkin vielä selviät ja tuskin on mistään muusta sairaudesta kyse. Me paniikki häiriöiset vaan pelkäämme aina kaikkia kamalia sairauksia. Ja se että on pieni lapsi varmasti herkistää taas paniikille kun on valvomista sun muuta hässäkkää ja ylipäätänsä tieto siitä ettei nyt sovi sairastella kun on pieni lapsi hoidettavana. Mulla on itsellä nuorempi tyttö vuoden ja kyllä tuntuu että kaikki oireet paheni vauvan myötä. Mulla käy usein anoppilassa noin että jännitän niin paljon etten saa sanaa koko kyläreissun aikana suustani ja se jos mikä on noloa. Ja sit tuntuu että mieskin on vihainen ja häpeää mua kun olen niin reppana. Ja muutenkin tuntuu ettei miehet (ainakaan mun) tälläsia ymmärrä ja ainakin ovat huonoja tukijoita. Joskus tuntuu että se melkein hermostuu kun selitän sille miten ahdistunut olen vaikka päivällä ollut. Kai sitä kyllästyttää tulla töistä kotiin ja kuunnella kun äippä itkee ja valittaa kun ei ole pystynyt edes kaupassa kunnolla ilman paniikkia käymään.Jokainen ihminen sais mun puolesta kärsiä kunnon paniikkihäiriöstä vaikka viikon niin sittenpä ymmärtäisivät paremmin. Ihan sekavaa tuli tästä mun kirjottelusta mutta ydin oli kuitenkin se että älä lannistu vaan lannista se hiton paniikki taas pois ja muista että olet ennenkin elänyt ilman sitä ja se päivä taas tulee kun se poissa nyt vaan joku elämän tilanne saa sen sulle aikaseks. ULkoile paljon ja kävele ja hoida itseäs ja kuntoas niin se saattaa hiukan oireita helpottaa.
Mulla on vähän samanlainen tilanne.
Sairastuin paniikkihäiriöön vuonna -93 ja lääkityksellä paranin. Muutaman vuoden päästä tauti taas uusiutui ja ei kun taas lääkkeitä syömään.
Lääkkeitä olen siitä asti syönyt ja oireettomana pysynyt, kunnes viikko sitten se alkoi taas!!!
Pitää yrittää pysyä lujana ja luottaa lääkkeisiin ja psykiatriin.. Silti pelottaa.
Jaksamista!