Tunnetko perhehoitaja, että sinun pitäisi olla tässä hommassa vartija ja salapoliisi?
Minua alkaa väsyttämään tämä ainainen kyttääminen, ettei nuori tee mitään.
Yötkin pitää vahtia, ettei varasteta mitään.
Mitä te olette tehneet vastaavassa tilanteessa?
Puheet ei auta, on puhututtu ja puhuttu. On annettu rangaistuksia, mikään ei auta.
Minua alkaa väsyttämään tämä ainainen kyttääminen, ettei nuori tee mitään.
Yötkin pitää vahtia, ettei varasteta mitään.
Mitä te olette tehneet vastaavassa tilanteessa?
Puheet ei auta, on puhututtu ja puhuttu. On annettu rangaistuksia, mikään ei auta.
Vastaukset 5
Vanhimmat
monellakin sijaiskdilla. Se on todella rasittavaa ja siihenkin väsyy varsinkin kun ei millään konstilla saa aikaan minkäänlaisia muutoksia.
Me olemme myös niitä salapoliisia, vartijoita, kyttääjiä, nuuskioita, tyhmiä ääliöitä jne.
Tätä saa kuulla sitten bioäidin kertomana sossulle.
Ei se ainakaan tuota parempia tuloksia kun bioäiti kannaustaa sitä salakämäisyyttä koska tekke sitä itsekkin. Hänellä vaan suuremmissa määrissä ja tavaroiden hinnat pyörivät sadoissa euroissa ja suuremmissakin. On tullut tuomioitakin kiinni jäämisistä.
Olemme sanoneet että niin kauan kun lapsi asuu meillä niin meidän on pakko "nuuskia" koska emme halua varastettujen tavaroiden kätköpaikkaa meille.
Viranomaiset ovat meille tukena ja se tuntuu hyvältä ja silloin jaksaa myös paremmin. Olemme käyneet poliisin juttusillakin ja se oli mielestämme hyvä tempaus.
Poliisin kysellessä asioita niin lapsi tiesi 100% miten ei saa tehdä siis ottaa toisen omaa jne. Se oli niin koomista kuulla ja nähdä lapsen ilmeet miten rehellinen hän tietää olla.
Juuri nyt on ollut aika rauhallista varastelemisen suhteen, mutta sitä ei voi luottaa oikeastaan hetkeäkään. Viikottain menemme läpi lapsen huoneen ja muut paikat koska hän on piilotellut niitä muuallekkin eli panee meidät kuin syyllisiksi.
Meillä on kaikki arvoesineet, rahar jne. lukollisessa kaapissa jonka jouduimme laittamaan suojellaksemme lapsen joutumista syytetyksi ja epäillyksi. Joka komero on lukossa. Eli se on vain hän joka on varastanut jos jotakin meiltä kotoa häviää se on aika selvä asia.
Sitten vaan se ehdoton jyrkkä kieltäminen lapsella että ei ole sattunutkaan siihen. Se jos mikä vie voimia meiltä kaikilta ja varsinkin lapselta.
Todella koemme samaa että puheet eivät auta, mutta ehkä se on se siemen jonka kylvämme huonolle maaperälle ja se vie varmaan aikaa ennen kuin saa korjata satoa. Katovuosia voi olla matkan varrella useitakin. Mitkään rangaistukset eivät todellakaan ole purreet enkä usko että purevatkaan tällaisiin lapsiin. Silti toteutamme rangaistuksia ja hyvin johdonmukaisesti. Ei mitään hauskuuksia joita ollaan ehkä suunniteltu esim. viikonlopuksi,jos lapsi tekee rötöksiä ja paljon muuta vastaavaa.
Pitkällä tähtäimellä suunnitelmia ei voi tehdä koska tämä meidän lapsi ei näe eikä osaa kokea aikaa sellaisena kuin se on. Kaikki mitä sanomme olisi tapahduttava heti jne. Jos palkitsee hyvästä pitkäaikaisesta käyttäytymisestä niin on kui siihen ei logiikka hänellä riitä. Vaan on kehuttava heti ja siinä paikassa. Kiva kun et varastanut eli onko se sitten positiivista?
Sitten jos lapsi unohtaa, tai joku on varastanut häneltä jotakin niin ei hän edes niitä kaipaa. Että näin ei voi edes siitä puhua vertauksena että miltä se tuntuu kun joku varastaa häneltä itseltään. Voi olla että se on vain sellainen suojamuuri jonka on kehittänyt itslleen.
Onkohan se empatian puute itseään ja muita kohtaan sen haluaisin tietää käytännössä ei riitä pelkkä teoria asiasta.
Teemmehän tätä lapsen edun vuoksi?
Se oli kuin kissa ja hiirileikkiä. Nuori valehteli salaili ja piilotteli ja minä koetin saada mahdollisimman usein kiinni, näyttääkseni ettei niin voi elämästä selvitä. Olo oli koko ajan kuin nuoralla tanssialla, sai pelätä milloin putoaa ja kuinka korkealta. Eteen tuli kaikesta "kyttäämisestä" huolimatta mitä uskomattomampia asioita. Puheet rehellisyyden ja luotettavuuden tärkeydestä kaikuivat kuuroille korville. Se oli henkisesti tosi raskasta aikaa.
Kotiemolta kysyisin, onko tuollaiset tilanteet loppunut? Onko tullut järkeä päähän?
Onko kenelläkään kokemusta, voiko tälläiset kuitenkin jäädä pois? Vai onko nämä tälläiset heidän elämässään aina? Onko mahdollisuus muuttua, kun valehteleminen on ihan patologista ja varastelu elämäntapa?
Meiltä nuori muutti täysi-ikäiseksi tultuaan jälkihuoltoyksikön vastuulle. Puhelin yhteydessä ollaan 2-3 kertaa viikossa nuoren kanssa ja hän kertoo omia kuulumisiaan. Tiedän, että suuri osa puheesta on pelkkää valetta, mutta enää minun ei tarvitse puuttua siihen. "Siperia" on opettanut ja hän on jo monesti apua pyytäessään tunnustanut töpänneensä, mitä ei aikaisemmin koskaan tehnyt, vaan aina syy kaikkeen oli muissa. Ihmissuhteissaan hänellä on jatkuvia ongelmia, kaverit vaihtuvat tiuhaan tahtiin. Kanssakäymisistään virkavallan kanssa hän ei puhu meille mitään,hoitaa ne jälkihuoltoyksikön tukihenkilön kanssa. Hyvä niin. Tämä on tällä hetkellä todella helppoa " vanhemmuutta". En tiedä mikä sitten eteen, kun täyttää 21 v. ja jälkihuolto loppuu.
Saimme näpistelystä alle kymmenvuotiaamme kohdalle vinkin: haluaa ottaa mukaansa jotain sieltä missä on hyvä olla tai mistä on hyviä kokemuksia tai siltä kenen kanssa on hyvä olla. Tämä auttoi meitä sietämään paremmin osaa tempauksista - vaikka kaikki luvatta viety tietenkin palautetaan takaisin omistajalleen.
Toinen juttu on sitten se, että sama lapsi, joka on jo lähes sairaalloisen ylipainoinen, syö salaa rajoja tuntematta. Siis omat ja sisarusten karkit, sisarusten suklaakalenterista, keksit kaapeista,pullat,piparit, voita ylipaljon leivälle, ruokaa lautasella vaikka kuinka. Isoimmat kakunpalat ja aina pitäisi olla enemmän kuin muilla. Ja muroja tietenkin, ei puuroa, ei tykkää. Ja sukulaiset muistaa karkeilla ja herkuilla.
Siis keksit ym. pois kaapeista,ei osteta. Kaikkien karkit varmaan jemmaan ja esille vain karkkipäivänä määrätyin annoksin. Ja ruokavalio ja sukulaisten valistaminen ja lapsen kyttääminen, leivän voitelu ja ruuan säännöstely. Sisaruksille, pienillekin, selväksi ei saa antaa karkkia vaikka kuinka pyytäisi. Terveellinen ruokavalio ja jokapäiväinen motivointi siihen.
Ja muille sisaruksille tähdentäminen: elätte normaalia elämää, rajoitukset ei koske teitä.