Hei. Haluan kertoa sinulle oman tarinani 3,5 vuotta kestäneestä seurusteluhelvetistä. Mies oli tässäkin tapauksessa järkyttävän mustasukkainen. En ole myöskään voinut kertoa tästä kenellekään, koska häpeän tätä kaikkea. Toisaalta, miksi minun pitäisi hävetä, koska ei minulla ole ongelmaa, vaan se on ex-miehelläni.
Seurustelumme alkuaikoina meillä oli ihan kivaa, kunnes kaikki alkoi muuttua. Mies alkoi huomautella ulkonäöstäni, että olisin paljon kauniimpi ilman meikkiä. Joo, niin varmaan. Tiedän laitettuna kääntäväni miesten päitä mutta en todellakaan pidä itseäni mitenkään erityisen kauniina. Yksi meikkituote kerrallaan vähennin mieheni vaatimuksesta meikkausta ja lopulta en saanut laittautua ollenkaan, enkä myöskään värjätä hiuksiani. Sitten alkoi vaatteista huomauttelu, kaikki vaatteeni olivat hänen mielestään joko liian tiukkia tai paljastavia. Niitä ne eivät todellakaan olleet. Kuljin sitten kaksi numeroa liian suurissa teltoissa ja näytin ainakin kymmenen kiloa lihavemmalta, mitä todellisuudessa olen.
En myöskään saanut mennä yksin kaupungille, ostoksille tai kavereiden luo. Aina tämä ääliö oli tunkemassa mukaan. Kaverini eivät myöskään saaneet tulla meille kylään, jos olin yksin kotona. En saanut käydä edes yksin lenkillä!!!
Riitoja oli paljon ja ne johtivat lähes poikkeuksetta väkivaltaan. Mies töni, potki, repi hiuksista, kasvoista, rinnoista, mistä nyt ikinä kiinni saikaan, veti pitkin lattioita ja kerran jopa heitti minut alastomana rappukäytävään. Kaikkein nöyryyttävintä oli tulla pahoinpidellyksi keskellä kaupunkia ohikulkevien ihmisten katsoessa säälien miten mies repi minua niskasta ja hiuksista kävellessämme. Eikä kukaan tehnyt mitään... Riidat alkoivat yleensä siitä, että olin "rikkonut" meikkamattomuus- tai pukeutumisäännön tai en ollut muistanut lähettää hänelle tarpeeksi monta tekstiviestiä päivän aikana. Muutenkin aina kotiin saapuessani alkoi päivittäin kuulustelu mitä olin mihin aikaan tehnyt, kenen kanssa jutellut ja mistä jutellut. Hän sai jopa minut itsekin uskomaan, että kaikki riidat ovat minun syytäni ja että minä olen moniongelmainen ja ties mitä... Ja tietenkin hänen mielestään väkivalta oli oikea rangaistus minulle.
Miespuolisia kavereita minulla ei tietenkään saanut olla ja en uskaltanut kertoa hänelle, jos jouduin esim. koulussa (opiskelen yliopistossa)tekemään parityön miehen kanssa. Yksi (salainen) miespuolinen ystävä minulla kuitenkin on. Kun näin hänet uutena vuonna baarissa, sain häneltä aivan valtavasti voimaa ja jätin mieheni. Olin yrittänyt jättää tämän sian jo ainakin parin vuoden ajan mutta aina kun otin asian puheeksi, alkoi myös uhkailu: Hän sanoi tappavansa itsensä tai uhkasi, ettei jätä minua koskaan rauhaan tai että minä en poismuuttaessani saa mitään ottaa mukaani. Kun ilmoitin halustani erota, mies alkoi taas uhkailla itsemurhalla. Minä taas ilmoitin, että voin ladata hänelle aseen valmiiksi... Menipä vihdoin jakeluun.
Eron jälkeen olemme vielä toistaiseksi asuneet kämppiksinä, koska minä jään asumaan yhteiseen asuntoomme ja mies ei ole vielä löytänyt uutta asuntoa. Sovun säilyminen on vaikeaa, sillä mieleni tekisi koko ajan laukoa valittuja totuuksia päin naamaa. Kun hän muuttaa pois, voin vihdoin aloittaa uudestaan entisen mukavan elämäni ja toipumisen. Olen tajunnut, että en ehkä koskaan rakastanut tätä ihmistä, koska ihastus ei ehtinyt rakkaudeksi asti, vaan alistaminen, määräily ja kontrollointi vei siltä mahdollisuuden. Minun olisi vain pitänyt katsoa totuutta silmiin ajat sitten. Jotenkin kai kuvittelin, että ex-mieheni muuttuisi mutta se ei olisi tapahtunut koskaan.
Tiedän, että jossakin on varmasti ihana mies, joka rakastaa ja kunnioittaa minua, eikä luule omistavansa minua. Kyllä se aurinko paistaa vielä risukasaankin:)
Seurustelumme alkuaikoina meillä oli ihan kivaa, kunnes kaikki alkoi muuttua. Mies alkoi huomautella ulkonäöstäni, että olisin paljon kauniimpi ilman meikkiä. Joo, niin varmaan. Tiedän laitettuna kääntäväni miesten päitä mutta en todellakaan pidä itseäni mitenkään erityisen kauniina. Yksi meikkituote kerrallaan vähennin mieheni vaatimuksesta meikkausta ja lopulta en saanut laittautua ollenkaan, enkä myöskään värjätä hiuksiani. Sitten alkoi vaatteista huomauttelu, kaikki vaatteeni olivat hänen mielestään joko liian tiukkia tai paljastavia. Niitä ne eivät todellakaan olleet. Kuljin sitten kaksi numeroa liian suurissa teltoissa ja näytin ainakin kymmenen kiloa lihavemmalta, mitä todellisuudessa olen.
En myöskään saanut mennä yksin kaupungille, ostoksille tai kavereiden luo. Aina tämä ääliö oli tunkemassa mukaan. Kaverini eivät myöskään saaneet tulla meille kylään, jos olin yksin kotona. En saanut käydä edes yksin lenkillä!!!
Riitoja oli paljon ja ne johtivat lähes poikkeuksetta väkivaltaan. Mies töni, potki, repi hiuksista, kasvoista, rinnoista, mistä nyt ikinä kiinni saikaan, veti pitkin lattioita ja kerran jopa heitti minut alastomana rappukäytävään. Kaikkein nöyryyttävintä oli tulla pahoinpidellyksi keskellä kaupunkia ohikulkevien ihmisten katsoessa säälien miten mies repi minua niskasta ja hiuksista kävellessämme. Eikä kukaan tehnyt mitään... Riidat alkoivat yleensä siitä, että olin "rikkonut" meikkamattomuus- tai pukeutumisäännön tai en ollut muistanut lähettää hänelle tarpeeksi monta tekstiviestiä päivän aikana. Muutenkin aina kotiin saapuessani alkoi päivittäin kuulustelu mitä olin mihin aikaan tehnyt, kenen kanssa jutellut ja mistä jutellut. Hän sai jopa minut itsekin uskomaan, että kaikki riidat ovat minun syytäni ja että minä olen moniongelmainen ja ties mitä... Ja tietenkin hänen mielestään väkivalta oli oikea rangaistus minulle.
Miespuolisia kavereita minulla ei tietenkään saanut olla ja en uskaltanut kertoa hänelle, jos jouduin esim. koulussa (opiskelen yliopistossa)tekemään parityön miehen kanssa. Yksi (salainen) miespuolinen ystävä minulla kuitenkin on. Kun näin hänet uutena vuonna baarissa, sain häneltä aivan valtavasti voimaa ja jätin mieheni. Olin yrittänyt jättää tämän sian jo ainakin parin vuoden ajan mutta aina kun otin asian puheeksi, alkoi myös uhkailu: Hän sanoi tappavansa itsensä tai uhkasi, ettei jätä minua koskaan rauhaan tai että minä en poismuuttaessani saa mitään ottaa mukaani. Kun ilmoitin halustani erota, mies alkoi taas uhkailla itsemurhalla. Minä taas ilmoitin, että voin ladata hänelle aseen valmiiksi... Menipä vihdoin jakeluun.
Eron jälkeen olemme vielä toistaiseksi asuneet kämppiksinä, koska minä jään asumaan yhteiseen asuntoomme ja mies ei ole vielä löytänyt uutta asuntoa. Sovun säilyminen on vaikeaa, sillä mieleni tekisi koko ajan laukoa valittuja totuuksia päin naamaa. Kun hän muuttaa pois, voin vihdoin aloittaa uudestaan entisen mukavan elämäni ja toipumisen. Olen tajunnut, että en ehkä koskaan rakastanut tätä ihmistä, koska ihastus ei ehtinyt rakkaudeksi asti, vaan alistaminen, määräily ja kontrollointi vei siltä mahdollisuuden. Minun olisi vain pitänyt katsoa totuutta silmiin ajat sitten. Jotenkin kai kuvittelin, että ex-mieheni muuttuisi mutta se ei olisi tapahtunut koskaan.
Tiedän, että jossakin on varmasti ihana mies, joka rakastaa ja kunnioittaa minua, eikä luule omistavansa minua. Kyllä se aurinko paistaa vielä risukasaankin:)
Vastaukset 8
Vanhimmat
sä uskallat olla vielä tollasen paskan kämppiksenä? Sehän voi pitkitää lähtöään vaikka kuinka kauan? Sehän voi vaan näytellä ja kun tulee sit se lopullinen lähtöpäivä niin... en kyllä luottais pätkääkään missään asiassa....
Tsemppiä sulle kyllä tossa on sen pituinen helvetti et riittää sun elämänkaareen. Varmasti löytyy sinunkin rinnallesi ihminen joka on sen arvoinen.
oikein. Siksi irtisanonkin nykyisen asunnon ja muutan vanhempieni luokse asumaan ainakin joksikin aikaa. Päätin sen juuri tänä aamuna, kun rupesi taas äijällä tunteet kiristymään...
hieno juttu!! tsemppiä sinulle!!! :)
Minä voisin kuvitella miltä sinusta tuntuu,olen kokenut hyvin samanlaisen suhteen.
Sinun kannattaa ottaa vaan rohkeasti asiat juteltavaksi ja selvittää missä mennään lopullisesti.
Uskon että jos olette erotessa sopineet asioista niistä kannattaa pitää kiinni.
Meillä se ainakin toimi hyvin kun kumpikin oli tajunnut mitä tuleman pitää.
Ei kannata jäädä vihaiseksi,se vaan tressaa itseä ja ei siitä ikinä mitään hyvää seuraa.
Unohtaminen on parasta.
Jos pystytte vielä saman katon alla asumaan ei kannata antaa kaunan voittaa,jos siis toinen etsii jo uutta asuntoa.
Mitä parempi sopu erotessa sen helpompi unohtaa.
Minä olen unohtanut jo exäni ja pikkuhiljaa kaikki ikäväkin poistuu.Hiljaa hyvä tulee.
Mullakin kielsi meikkaamasta ja pukemasta tietynlaisia vaatteita. Vähensin sitten niiden käyttöä, mutta tein selväksi ettei mua muokata millaiseksi itse halutaan. Sitten tuli myös noi pahoinpitelyt kuvioon ja lopulta se ei tyytynyt enää mihinkään. Onnellisempaa on ollut sinkkuna, en voi muuta sanoa!
Oliko/onko se mies suomalainen?
Ihan oli suomalainen mies. Just sellainen jäärä, mitä voi kuvitella.
No olipahan lovestoori
Taidat olla melkosen hemaseva pakkaus, kun tuolla lailla kyttäs. Itte olisin huolestunut, jos muut äijät EI haluais iskeä mun naisystävää/viihtyis sen seurassa tai se lopettais meikkaamisen ja pukeutumisen. Tulis pian statusongelmia...
Hyvä että jätit mokoman läheisriippuvaisen tissinimijän. Jättäkää muutkin joilla on vastaava.