Periaatteessa tämä voisi kuulua sinkut-palstalle, mutta koska ongelma on enemmän tunne-peräinen, niin kirjoitan nyt tähän. Syy, miksi pelkään aloittaa seurustelemaan, on nykyisen kulttuurin luoma yliseksuaalisuus. Eli heti suunnilleen ensitreffeiltä pitäisi lähteä harrastamaan seksiä, ettei "tule ostettua sikaa säkissä". Tietyllä tapaa ymmärrän, että jos seksi ei toimi, niin se ei toimi ja se on suuri asia parisuhteessa.
Minulla on tässä asiassa hyvin kielteinen lähestymistapa. Haluaisin ensin tapailla ja varmistaa, että tyyppi on turvallinen ja luotettava, ennen mitään sen lähempää kontaktia. Olin jo aiemmin tietoinen siitä, että minuun on vaikea tutustua ja minun on vaikea tutustua muihin. En ole kovin spontaani ja olen aika varautunut luonteeltani. Tykkään, ja haluan, olla turvassa.
Kerran olen nukkunut miehen vieressä yön ja se kosketus ei tuntunut yhtään hyvältä. Inho väreili joka puolella ja lopulta itkin. Siinä kohtaa tunnistin itsessäni myös sen, etten osaa ottaa hellyyttä vastaan. Käperryin vain mahdollisimman pieneksi, iho oli kananlihalla, sydän hakkasi, en puhunut mitään, hengitys oli pinnallista ja nopeaa... Tuo kokemus vieläkin kummittelee mielessäni ja yritän käydä sitä läpi, että häpeä joskus menisi ohi. Ainoa hyvä asia tuossa muistossa oli se, että emme harrastaneet seksiä ja, että mitään väärää se mies ei missään vaiheessa tehnyt. Oli kaikin puolin kohtelias ja hyvä ihminen. Ei vain tiennyt, että minulla on vikaa päässä.
Puutteita on myös sosiaalisissa taidoissani. En oikein osaa lukea tilanteita ja ymmärrä sitä, että joku flirttailee minulle tai tulee iskemään. Ne muutamat kerrat, kun joku mies on tullut juttelemaan, olen vain ajatellut, että ovat mukavia muuten vain ja ei sen enempää. Sitten jälkeenpäin joskus kuukausien päästä alan miettiä, että olikohan sillä ja sillä tyypillä jotain taka-ajatuksia. Minulta puuttuu siis tilannetaju kokonaan noissa tilanteissa, missä kuka tahansa normaali ymmärtäisi, että "Hei. Tuo ihminen on kiinnostunut minusta.". Joskus olen myös pohtinut omaa käytöstäni ja tullut siihen tulokseen, että tiedostamattani teen asioita, jotka joku voi tulkita flirttailuksi. Sitten löydän itseni tilanteista, joissa koen ahdistusta. Tahattomasti myös sanon asioita, jotka voi tulkita vihjailuksi yms. Se harmittaa, kun se sitten pyörii mielessä ikuisesti ja ajattelen aiheuttaneeni myös pettymystä muille. Koen siitä häpeää ja nolouden tunnetta. (Samaan tapaan, kuin tuo itkeminen siinä toisen nähden, näennäisesti ilman mitään syytä).
Jonkun aikaa olen tässä miettinyt, että pitäisikö ladata puhelimeen jokin deitti-sovellus. Ihan vain kokeilun vuoksi ja mielenkiinnosta. Vaistoni kertoo kuitenkin, etteivät ne ole oikein minua varten. Kävisi pian niin, että satuttaisin itseäni henkisesti pahemmin niissä. Lisäksi olisin vain ajanhukkaa niille, jotka siellä etsivät parisuhdetta ja minä vain pelleilen ja harjoittelen kommunikointia muiden ihmisten kanssa. Jos noin voi sanoa.
No kuitenkin, asia on alkanut vaivata enemmän ja enemmän ja on nyt kovasti pinnalla elämässäni. Seurustelu olisi ikäni puolesta ajankohtaista. Olen 21-vuotias. Itsevarmuutta ja rohkeutta minulla on kaikissa muissa asioissa, paitsi tällä yhdellä osa-alueella. Onko se sitten vain sitä, että korvien välissä vielä vihertää, sitä en tiedä. Osaan vain verrata muihin ikäisiini. Ystäväni ovat aloittaneet seurustelun jo aikoja sitten ja muutamat löytäneet pitkäaikaisemman kumppanin ja asuvat yhdessä yms. Pelkään, että kohta he eivät halua enää viettää aikaa kanssani, koska elämäntilanteemme eivät kohtaa. Sitten olisin aivan totaalisen yksin. Toisaalta olen nytkin yksin, sillä muutin juuri uudelle paikkakunnalle, josta en tunne ketään muita kuin työkaverit, ja he huitelevat jo pitkällä yli kolmenkymmenen.
Jos joku kiinnostuu aihetta pohtimaan kanssani, niin mainittakoon, että menneisyydessäni ei ole mitään seksuaaliseen väkivaltaan tai hyväksikäyttöön viittaavaa, joten ongelmani ei voi oikein olla traumaperäinenkään. En myöskään koe olevani aseksuaalinen tai aromanttinen, koska kuitenkin toivon parisuhdetta ja läheisyyttä ja tulevaisuudessa haluaisin perheen.
Minulla on tässä asiassa hyvin kielteinen lähestymistapa. Haluaisin ensin tapailla ja varmistaa, että tyyppi on turvallinen ja luotettava, ennen mitään sen lähempää kontaktia. Olin jo aiemmin tietoinen siitä, että minuun on vaikea tutustua ja minun on vaikea tutustua muihin. En ole kovin spontaani ja olen aika varautunut luonteeltani. Tykkään, ja haluan, olla turvassa.
Kerran olen nukkunut miehen vieressä yön ja se kosketus ei tuntunut yhtään hyvältä. Inho väreili joka puolella ja lopulta itkin. Siinä kohtaa tunnistin itsessäni myös sen, etten osaa ottaa hellyyttä vastaan. Käperryin vain mahdollisimman pieneksi, iho oli kananlihalla, sydän hakkasi, en puhunut mitään, hengitys oli pinnallista ja nopeaa... Tuo kokemus vieläkin kummittelee mielessäni ja yritän käydä sitä läpi, että häpeä joskus menisi ohi. Ainoa hyvä asia tuossa muistossa oli se, että emme harrastaneet seksiä ja, että mitään väärää se mies ei missään vaiheessa tehnyt. Oli kaikin puolin kohtelias ja hyvä ihminen. Ei vain tiennyt, että minulla on vikaa päässä.
Puutteita on myös sosiaalisissa taidoissani. En oikein osaa lukea tilanteita ja ymmärrä sitä, että joku flirttailee minulle tai tulee iskemään. Ne muutamat kerrat, kun joku mies on tullut juttelemaan, olen vain ajatellut, että ovat mukavia muuten vain ja ei sen enempää. Sitten jälkeenpäin joskus kuukausien päästä alan miettiä, että olikohan sillä ja sillä tyypillä jotain taka-ajatuksia. Minulta puuttuu siis tilannetaju kokonaan noissa tilanteissa, missä kuka tahansa normaali ymmärtäisi, että "Hei. Tuo ihminen on kiinnostunut minusta.". Joskus olen myös pohtinut omaa käytöstäni ja tullut siihen tulokseen, että tiedostamattani teen asioita, jotka joku voi tulkita flirttailuksi. Sitten löydän itseni tilanteista, joissa koen ahdistusta. Tahattomasti myös sanon asioita, jotka voi tulkita vihjailuksi yms. Se harmittaa, kun se sitten pyörii mielessä ikuisesti ja ajattelen aiheuttaneeni myös pettymystä muille. Koen siitä häpeää ja nolouden tunnetta. (Samaan tapaan, kuin tuo itkeminen siinä toisen nähden, näennäisesti ilman mitään syytä).
Jonkun aikaa olen tässä miettinyt, että pitäisikö ladata puhelimeen jokin deitti-sovellus. Ihan vain kokeilun vuoksi ja mielenkiinnosta. Vaistoni kertoo kuitenkin, etteivät ne ole oikein minua varten. Kävisi pian niin, että satuttaisin itseäni henkisesti pahemmin niissä. Lisäksi olisin vain ajanhukkaa niille, jotka siellä etsivät parisuhdetta ja minä vain pelleilen ja harjoittelen kommunikointia muiden ihmisten kanssa. Jos noin voi sanoa.
No kuitenkin, asia on alkanut vaivata enemmän ja enemmän ja on nyt kovasti pinnalla elämässäni. Seurustelu olisi ikäni puolesta ajankohtaista. Olen 21-vuotias. Itsevarmuutta ja rohkeutta minulla on kaikissa muissa asioissa, paitsi tällä yhdellä osa-alueella. Onko se sitten vain sitä, että korvien välissä vielä vihertää, sitä en tiedä. Osaan vain verrata muihin ikäisiini. Ystäväni ovat aloittaneet seurustelun jo aikoja sitten ja muutamat löytäneet pitkäaikaisemman kumppanin ja asuvat yhdessä yms. Pelkään, että kohta he eivät halua enää viettää aikaa kanssani, koska elämäntilanteemme eivät kohtaa. Sitten olisin aivan totaalisen yksin. Toisaalta olen nytkin yksin, sillä muutin juuri uudelle paikkakunnalle, josta en tunne ketään muita kuin työkaverit, ja he huitelevat jo pitkällä yli kolmenkymmenen.
Jos joku kiinnostuu aihetta pohtimaan kanssani, niin mainittakoon, että menneisyydessäni ei ole mitään seksuaaliseen väkivaltaan tai hyväksikäyttöön viittaavaa, joten ongelmani ei voi oikein olla traumaperäinenkään. En myöskään koe olevani aseksuaalinen tai aromanttinen, koska kuitenkin toivon parisuhdetta ja läheisyyttä ja tulevaisuudessa haluaisin perheen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
En väitä, että olisi todennäköistä, mutta ongelmasi kuitenkin voi olla traumaperäinen. Sinulle on voinut tapahtua jotain hyvin nuorena tai sitten olet trauman jälkeen sulkenut tapahtuman kokonaan muististasi.
Eihän tuossa mitään sen ihmeellisempää ole. Satut vaan olemaan etenemisnopeudessa siellä kellokäyrän ei-huorimmassa päässä. Sinun tarvitsee vain kohdata joku, joka on valmis etenemään tarpeeksi hitaasti ja asettamiesi erityisehtojen mukaan.
Ainakin+kun+minä+kiinnostun+enemmän+kuin+vain+seksuaalisesti+ihmisestä,+haluan+pitää+hänen+olonsa+mahdollisimman+turvallisena+ja+antaa+hänen+tulla+kuorestaan+ulos+omalla+vauhdillaan.+Tosin+minua+pännii,+jos+kyseessä+on+tälläinen+aikaa+vaativa+tapaus,+joka+ei+kommunikoi+omista+tarpeistaan.+Minä+myös+ihmisenä+omin+tunteet+ja+halut+ja+minulla+on+oikeus+vaalia+niitä.
Kiitos kattavasta vastauksesta ^^
Takerrun heti ensimmäisenä tuohon kosketus-asiaan. En koe, että halaaminen tai olalle taputtaminen tms. kaverillinen koskettaminen on mikään kynnys. Harvoin sitä tapahtuu, mutta onnittelujen tai lahjan antaminen ja saaminen tms yhteydessä se koskettaminen on tavallaan osa sitä ja aivan normaalia. Mutta heti, jos siihen kosketukseen liittyy ns. odotuksia jostain enemmästä, intiimimmästä, menen täysin lukkoon, kuten tuossa aloituksessani kerroin. Kokemattomuus, epävarmuus ja pelko vievät tässä kohtaa kaiken toimintakyvyn ja en osaa sanoa edes sitä, että ei tunnu hyvältä.
Kavereita ja ystäviä minun on helppo hankkia, JOS on joku isompi yhteinen tekijä. Yhteinen koulupaikka, työpaikka, festarit, toritapahtumat... Minussa on se joku tekijä, millä saan itselleni kavereita. Koskaan ei ole ollut niin, että olisin ollut yksinäinen/kaveriton. Sosiaaliset puutteeni näkyvät vasta sitten, kun ollaan porukalla vaikkapa juuri baarissa (tai muussa rennossa sosiaalisessa ympäristössä) ja joku osoittaa kiinnostustaan. Eli ensin kaverillisesti tuppautuu porukkaan ja alkaa edetä. Se toinen saattaa vaikka kuinka flirttailla ja kysyä kysymyksiä, tarjota drinkkejä ja sitten illan päätteeksi tulee se kuuluisa "lähdetäänkö jonnekkin muualle?" ja jostain syystä aivoni eivät rekisteröi sitä, että tuo on ehkä niitä yleisimpiä nk. iskureploja. Minä vaan naivina ummikkona ajattelen, että ovat hyvyyttään mukavia ja, että nyt mennään toiseen baariin, jossa kuulee puhua, eikä mikään EDM-tekno-jumputus soi niin kovalla. Tätä en osaa selittää, mistä johtuu. Kai olen jotenkin sulkenut mielestäni koko seurustelu-asian mahdollisuuden ja suhtaudun kaikkiin vain jotenkin pinnalisesti tai kaverillisesti. En oikein tiedä. No nyt olen kuitenkin aika yksin. En oikein tapaa missään muita ikäisiäni, joista voisi syntyä uusi kaveriporukka. Suunnitelmissa ei onneksi ole jäädä tälle paikkakunnalle, joten sikäli asiat on ok. Pari kk on helppo olla yksinäänkin.
Kestän kyllä olla itseni kanssa, pidän siitä kuka olen ja miltä näytän. Olen sujut kehoni kanssa, vaikka se ei ole kaunis tai haluttava. Löysää nahkaa laihtumisen jäljiltä, psykosomaattisia iho-oireita, aknearpia yms löytyy, mutta ne on elämää. Olen taitava, olen hauska, älykäs ja suloinen. Ei ole hankala sanoa näitä asioita peilin edessä itselleni hymyillen. Kävelen selkä suorassa, reippaana myös paikkoihin, joissa en ole koskaan käynyt. Ongelma on siinä, miten saan saman itsevarmuuden myös tuohon seurustelun kattavalle osa-alueelle. Alueelle, jossa olen aivan täysin heikoilla ja vähän vietävissä, kun en oikein pysy mukana sen vastapuolen tahdissa. Miltähän sekin kuulostaisi, jos jossain tuollaisessa kohtaamisessa sanoisin, että "Hei kuule, Mihinkähän tämä on johtamassa, kun en oikein pysy mukana?" :D
Kerran olen pyytänyt yhtä miestä ulos kanssani ja totta puhuen, suunnitelmani ei kantanut kovin pitkälle. En oikeastaan tiennyt mitä halusin. Hän kuului kaveripiiriini. Meillä oli paljonkin yhteisiä mielenkiinnonkohteita ja jutusteltavaa. Hän vaikutti turvalliselta ja mukavalta ja minun oli hänen seurassaan helppo olla. Noilla perustein ajattelin, että tutustuttaisiin muutenkin. No sain pakit. Jälkiviisaana tuumin, että onneksi näin. Jäi varmasti monta vaikeaa hetkeä näinn kokematta, eikä ole musertamassa mieltä nyt.