Onko niin, että mielummin elämme ikävää, onnetontakin elämää, kuin antaudumme alttiiksi muutokselle ja alamme olla onnellisia?
Muutoksen pelko on ihmisen suurimpia pelkoja. Koskeeko se siis myös muutoksia, jotka vievät elämäämme positiiviseen, onnellisempaan suuntaan?
Perustelen kysymyksiäni kertomalla jotain omista kokemuksistani. Olen huomannut itsestäni esim. seuraavaa; Raskaassa elämäntilanteessa ihminen kestää yllättävän paljon. Joskus elämä on ollut oikein huonolla mallilla, ja kaikki tuntunut vaikealta, joskus jopa mahdottomalta. Tällaisia tunteita on varmaan useimmilla ihmisillä joskus. Se, mitä tässä ihmettelen, on että tuollaisenkin tilanteen kestän, (hyvin tai huonosti, siihen en ota kantaa,) mutta kuitenkin, tapahtuipa melkein mitä vain. Hammasta purren ja kärsien, mutta kestän kuitenkin. Sitten kun kaiken tämän pahan keskelle tuleekin yllättäen jotain hyvää, vaikkapa vain muutama ystävällinen, rakastava sana, niitä onkin jo vaikeampi kestää. Ne ikäänkuin läpäisevät kuoren ja osuvat suoraan sydämeen. Onko sinulla vastaavia kokemuksia?
Huonoa parisuhdettakin kestetään ja kestetään, vaikka juuri mitään edellytyksiä yhdessäololle ei enää olisi. Muutos kuitenkin on niin pelottavaa, että mielummin huonoakin, mutta tuttua, kuin jotain uuttaa, tuntematonta ja pelottavaa? Onko näin?
Miksi kaiken "pahan" tai onnettomuuden jälkeen onnellisuus pelottaa? Miksi ihminen helposti suhtautuu onneen kuin se olisi vain lainaa? Joskus melkein jopa jää nauttimatta onnellisuudesta, kun jo pelottaa sen loppuminen? Onko tässä mitään järkeä?
Meillä tämän ikäisillä, 40 ihmisillä, on useimmilla jo sen verran elämänkokemusta, että uskoisin tästä asiasta löytyvän kokemuksia ja mielipiteitä. Olisi oikein mielenkiintoista kuulla niitä, sekä käydä keskustelua asiasta.
EvaLuna
Muutoksen pelko on ihmisen suurimpia pelkoja. Koskeeko se siis myös muutoksia, jotka vievät elämäämme positiiviseen, onnellisempaan suuntaan?
Perustelen kysymyksiäni kertomalla jotain omista kokemuksistani. Olen huomannut itsestäni esim. seuraavaa; Raskaassa elämäntilanteessa ihminen kestää yllättävän paljon. Joskus elämä on ollut oikein huonolla mallilla, ja kaikki tuntunut vaikealta, joskus jopa mahdottomalta. Tällaisia tunteita on varmaan useimmilla ihmisillä joskus. Se, mitä tässä ihmettelen, on että tuollaisenkin tilanteen kestän, (hyvin tai huonosti, siihen en ota kantaa,) mutta kuitenkin, tapahtuipa melkein mitä vain. Hammasta purren ja kärsien, mutta kestän kuitenkin. Sitten kun kaiken tämän pahan keskelle tuleekin yllättäen jotain hyvää, vaikkapa vain muutama ystävällinen, rakastava sana, niitä onkin jo vaikeampi kestää. Ne ikäänkuin läpäisevät kuoren ja osuvat suoraan sydämeen. Onko sinulla vastaavia kokemuksia?
Huonoa parisuhdettakin kestetään ja kestetään, vaikka juuri mitään edellytyksiä yhdessäololle ei enää olisi. Muutos kuitenkin on niin pelottavaa, että mielummin huonoakin, mutta tuttua, kuin jotain uuttaa, tuntematonta ja pelottavaa? Onko näin?
Miksi kaiken "pahan" tai onnettomuuden jälkeen onnellisuus pelottaa? Miksi ihminen helposti suhtautuu onneen kuin se olisi vain lainaa? Joskus melkein jopa jää nauttimatta onnellisuudesta, kun jo pelottaa sen loppuminen? Onko tässä mitään järkeä?
Meillä tämän ikäisillä, 40 ihmisillä, on useimmilla jo sen verran elämänkokemusta, että uskoisin tästä asiasta löytyvän kokemuksia ja mielipiteitä. Olisi oikein mielenkiintoista kuulla niitä, sekä käydä keskustelua asiasta.
EvaLuna
Vastaukset 29
Vanhimmat
Halii sinulle:Minulle on tullut joissakin asioissa varsinkin kun on jokin sairaus johon olen voinut ehkä antaa ohjeet siitä pois pääsemiseksi,mutta se torjutaan kiivaasti muka sen takia ,että on jotenkin erikoistapaus.sairaana saa paljon sääliä ja myötätuntoa ja voi olla hyvällä syyllä huonotuulinenkin.Samoin on kaiketi synkkyydellä koska siinä helpommin saa toisilta nyötätuntoa.Olla iloinen tai surullinen on täysin omassa vallassa.
Kirj,surumielisyyden voittanut.
Mä päätin vastata vaikka en 40 vielä olekkaan.
Suonet minulle tämän kuitenkin?
Ihmisellä on kyllä voimia kestää mitä tahansa elämässään sillä sietokyvyn haarukka siedettävyyden alarajalta selvitymisen ylärajalle on se johon suurin osa ihmisistä panostaa ja tähtää. Mutta jos esim saa osakseen hyvää ja kaunista ja sellaista joka todella läpäisee kuoren ei voi muuta kuin ottaa vastaan mitä tarjotaan ilman, että voi kontrolloida sanomaa sillä se tekee tehtävänsä joka tapauksessa. Selviytymisen ja siedettävyyden välinen sektori on ennenkaikkea hallinnoinnin sektori jossa on helpointa olla ns. niskan päällä mutta jos mennään alle siedettävyyden tai ylitse selvitymisen rajapyykin, hallinta omia tunteita kohden vähenee. Onnellisuus vaatii riskejä ja uhrauksia (ei siis hallintaa) ja vastaavasti kurjuus ja epätoivo ovat tilanteita jolloin se käsitys joka itsellä on koko elämän ollut elämän hallinnasta häviää. Kummatkin ääripäät ovat siis pelottavia.
Muutosta pelätään parisuhteessa minun elämänkatsomukseni mukaan siksi, että usein tällöin joutuu kantamaan täysin itse vastuun omista tunteistaan. Toisin sanoen joutuu vastuuseen siitä miten suhtautuu omiin ajatuksiinsa, antaako niiden tuottaa negatiivisia tunteita oma ajatusmaailma joutuu tulikokeeseen. Tunteet kuitenkin viime kädessä muodostuvat ajatuksista - suhtautumistavasta. Huonoa suhdetta on helpompi kestää koska tällöin voi jakaa suhteen epäonnistumista osin sille kumppanilleen, voi tuntea myötätuntoa toista kohtaan siitä miten hän pärjää jos ero tulee ja myös sitä, että rutiinit loppuvat ja kiintymys ja tottumus istuvat paljon sitkeämmässä kuin onnellisuus. Samat seikat soveltuvat myös mihin tahansa muuhun isoon elämänmuutokseen hieman tapauskohtaisesti muokattuina mutta perusajatus on sama.
Toinen aiheesi, onnellisuuden pelkääminen.
Näkisin asian siten, että kun on saanut aavistuksen siitä mitä todellinen onni elämässä on ei ehkä kyse ole siitä, etteikö ymmärtäisi sen myös loppuvan vaan siitä jos ei pystykkään hallitsemaan enää elämäänsä. Mitä jos se onnellisuus joka johtuu jostain uudesta asiasta tai ympäristöstä tuokin niin paljon uusia asioita elämään, että ei pysty olemaan kontrollissa onnellisuudesta. Mun mielestäni ihmisellä on niin alituinen tarve hallita elämäänsä, että jonkin onnellisen asian sattuessa jolla on iso vaikutus elämään ei uskalleta heittäytyä vaan pitää luoda tavallaan ohjakset onnenKIN hallitsemiseen. Ja sitten pelätään sitä jos ei ohjaksia löydykkään ja olisi tuuliajolla onnellisuudessa. Tosiasiassahan kukaan ei voi hallita elämäänsä jos asiaa miettii hieman tarkemmin. Mitä tahansa voi sattua. Hallinta on tietysti tärkeää jotta selviytyy arkirutiineista jotka on hoidettava selviytykäseen mutta hallinnalla tarkoitan tässä enemmän tunteiden hallintaa, eli ajatusten hallintaa. "mitä jos uusi onnellisuuden tunne viekin minut mukanaan".
Saat toki vastata, vaikka et samaa ikää kanssani olekaan. Arvostan jopa kovasti vastaustasi, sekä sitä, että jopa täällä 40 palstalla olevia juttuja lukevat muutkin kuin kyseisen iän saavuttaneet.
Oikeastaan, näin aloittelevana keskusteluihin kirjoittelijana, minulla oli vaikeuksia päättää mille palstalle tekstini olisin sijoittanut. Tänne päädyin oman ikäni, sekä keskusteluiden monimuotoisuuden vuoksi. Katsonkin jo näiden muutaman vastauksen perusteella osuneeni oikealle palstalle. Kiitos siis mielipiteistä.
Ajattelen elämästä kohtuullisen samantapaisesti kuin sinä siitä kirjoitit. Tiivistäen, ja ehkä hieman kärjistäenkin kysyn, että voisiko kaikki tuo siis tarkoittaa, että ihmisen on pelottavaa katsoa itseään ja sitä kautta ottaa itse täysi vastuu elämästään?
Itseä, omia ajatuksiaan, motiivejaan ja vaikuttimiaan katsoessa kun ei aina välttämättä voi olla kovin ylpeä itsestään. Olenhan minäkin, kuten jokainen muukin, hyvin inhimillinen ihminen. Vaikka ajatukset ovatkin kuinka yleviä ja idealistisia, todellisuus usein on kuitenkin jotain muuta. Inhimillisyyttä, heikkouksineen ja puutteineen.
Voisiko olla, että syy miksi onni pelottaa, olisi juuri siinä, että se tavallaan pakottaa ihmistä katsomaan itseään? Jotenkin arvioimaan omaa itseä, sekä ajattelemaan voisiko olla sen onnen arvoinen? Sellainen ajatus kieltämättä kuulostaa minun mielestäni pelottavalta.
Eli jos oma itsetunto ei ole aivan parhaassa mahdollisessa kunnossa, voi tällöin hiipiä mieleen epäilys juuri tuosta onnen ansaitsemisesta. Tosin minä olen kyllä sitä mieltä, ettei onni oikeasti ole mikään ansaittava asia, vaan jotain ihan muuta. Mutta tästä toisella kertaa ehkä enemmän..
Kirjoitit kuin minun ajatuksin "Muutosta pelätään parisuhteessa minun elämänkatsomukseni mukaan siksi, että usein tällöin joutuu kantamaan täysin itse vastuun omista tunteistaan", ja niin sitten seli.. selittelemme ratkaisevan askeleen ottamatta jättämistä, sitten tyydymme (usein katkeroidumme)vain "olemaan" puolikuolleita entisessä, ja epätyydyttävässä parisuhteessa.
Pahinta juuri onkin se, että ratkaisu on jokaisen tehtävä itse, voi miten sitä immeinen odottaa että joku m u u ottaisi vastuun omista ikävistä päätöksistämme!
Niin mä näkisin niin tosiaan et onnellisuutta on pelottavaa kohdata juuri koska onnellisuus ei suostu tulemaan ilman, että ihminen itse ottaa sen päämääräksi ja kantaa täysin vastuun ja ne muutokset jota onni edellyttää. Ja niinhän taitaa olla, että hyvin usein se matka sitä onnellisempaa elämää kohden on juuri se oleellinen, ei se päämäärä milloin tuo tunne tavallaan saavutettaisiin vaan se onni aktivoituu juuri sillä hetkellä kun lähtee kulkemaan sitä kohden. Se koko matka on onnea ja sitten kun ollaan siellä mihin aluksi tähdättiin huomattiinkin, että ei SE enää onnea tuo vaan nimenomaan siirtymisvaihe. Sitten on taas aika uusille tavoitteille MUTTA.. nyt pitää sanoa, että en tässä tarkoita sitä etteikö voisi nauttia siitä mitä on vaan puhun yleensä muutoksesta ja siitä miten muutos usein liittyy onnen saavuttamieen. Siinä mielessä se matka sinne onnen tilaan on siis tärkeä - ja oleellisin.
Tuo oleminen onnensa arvoinen on sinäällään täysin absurdi ajatus mutta siinä vaan monesti on perää. Ei voida nähdä, että juuri minä voisin ansaita tämän onnen, ei naapuri, työtoverit tai sukulainen (tokin hekin) vaan myös minä - ja juuri siten kuin haluan. Sanotaan, että lapsena ajatusmaailma oli avoimempaa ja onnen löysi helpommin kun taas aikuisena helposti urautuu tiettyihin kaavoihin ja käsityksiin ja normeihin jotka tukahduttaa sen mistä onni tulee.
Esimerkki: olet työssä joka ei motivoi sinua. Et kuitenkaan voi lähteä koska ystävät ja sukulaiset pitäisivät sinua hulluna jos alat keski-ikäisenä vaihtamaan suuntaa.. "kyllä tuossa iässä pitäisi jo rauhottua ja paikkansa löytää" sanovat nuo ihmiset sinulle. Vaatii todellista sisältä ohjautuvuutta lähteä käymään tätä vastaan. Mutta samat tunnit ja minuutit meillä on käytettävänä tässä elämässä, alusta loppuun ja se mitä tällä välillä tapahtuu on valitettavan usein jonkun toisen asia kuin sen ihmisen joka elämäänsä muutosta haluaa. Ennemmin kärsii kuin ottaa vastaan ihmisten hämmentyneet kommentit ja riskin siitä, että kulki elämässään kohti onnea.
Jos miettii sitä hetkeä.. sulkee silmät ja miettii kun on ostanut vaikka sen asunnon keskustasta jossa palvelut ovat lähellä, ei pysty enää liikkumaan kunnolla, vuosia on kenties edessä vielä viisi tai hyvällä tuurilla kymmenen ja istuu siinä lauantai-illalla kiikkustuolissa torkkumassa ja katselee televisiota ja samalla omaa elämäänsä niin kumpi tuona hetkenä tuntuu merkityksellisemmältä:
"Se, että on elänyt toisten ihmisten hyväksynnässä (siis toisten ihmisten elämää)ja tehnyt koko elämänsä kompromisseja tämän asian tiimoilta vai se, että miettii kuinka paljon nämä ihmiset olisivat oikeasti jaksaneet omassa elämässään välittää siitä mitä sinun elämässäsi tapahtuu..?"
Ohhoh.. voisiko olla niin, että kumpikaan noista asioista ei tunnu kovin merkitykselliseltä siinä vaiheessa kun viimeiset sata metriä elämästä on menossa. Vai mitä ajattelette?
Entäpä jos vaikka olisi käynyt siten, että olet joutunut tekemään elämässäsi uhrauksia tai joutunut kokemaan paljon vastakarvaa siinä mitä olet ryhtynyt tekemään.. sanotaan että ehkä ei ihan täysin onnistunut se mitä lähdit elämältä hakemaan mutta olet kuitenkin lähtenyt sille tielle etkä jäänyt siihen mihin sosiaalinen paine sinut muuten olisi sysännyt. Jos taas palataan sinne kiikkustuoliin niin kumpi tuntuisi merkityksellisemmältä, se että lähti hakemaan onnea sieltä missä sen näit vai se, että jäit siihen missä juuri ja juuri selviydyit ja elit niin sanotusti puolivaloilla elämäsi läpi. Empä tie, kyllä mä melkein olisin kiikkustuolissa sen elämän eläneenä jossa katson taakseni ja nään siellä paljon vastoinkäymisiäkin mutta olin sillä tiellä mihin halusin enkä antanut muiden ihmisten päättää mun puolesta.
Tämä liittyy musta osana tuohon onnen pelottavuuteen yhtä lailla kuin oma vastuu. Taitavat olla enempikin kaveruksia, ruokkivat toinen toisiaan.
Mutta mikä on arvokasta...
Näinhän se varmastikkin menee Pirre =)
Ihminen on loistava lykkääjä ja tekosyiden keksijä, ei taida parempaa otusta universumista löytyä tähän asiaan. On tietysti totta myös, että helppo on aina puhua toisin kuin tehdä. Mutta niin kauan kuin jatkaa itselleen puhumista, päivästä päivään, viikosta viikkoon jne niin on täysin varmaa, että tulee se hetki jolloin on saanut tarpeekseen ja yhtäkkiä huomaa vain toimivansa juuri siten kuten on aina halunnut. Mutta jos nämä ajatukset sysää pois mielestään ne tekevät joka tapauksessa come backin, tämän tästä, silloin kuin menee nukkumaan tai yhtäkkisenä ajatuksena juuri aamulla kun avannut silmänsä...
Pointtina vaan että ei näitä asioita VOI paeta. Ne tulee vastaan joka kulmassa ja eri yhteyksissä. Ei saa rauhaa elämäänsä ennen kuin kulkee sinne minne haluaa. Kompromisseja onnesta ei valitettavasti voi tehdä. Tyytyväisyys on tietysti eri asia. Ja juuri tämä rajaveto on mielestäni mielenkiintoinen. Tyytyväisyys on sitä, että sietää jotakin asiaa ihan ok, selviytyy ja tietää elävänsä siten ettei pitäisi olla vanhemmiten tunnon tuskia etteikö olisi elänyt niitä vaiheita elämässään jota "kuuluikin" elää. Sen sijaan, että pohtisi hetken mitä OIKEASTI haluan elämältä. Tämä "kyllä sun kuuluisi jo sitä ja tätä" -ajattelu on niin piukassa normistoissamme, että se on täydellistä aivopesua suurelle osaa kansaa. Ei uskalleta kohdata itseä ja omia haluja ja toiveita eikä luoteta vietteihin.
no sellasta... tällä erää =)
Hienosti ajattelet nuoreksi ihmiseksi elämästä.
Mukavaa on lukea analyyttista ja kypsää tekstiäsi.
Tällä iällä sitä toivoo olevansa vasta elämänsä puolitiessa ja peilaa taaksepäin tehtyjä valintojaan.Sitä miettii kuka on ja mikä minusta on muovannut itseni. Eletty elämä ja sen valinnat muovaavat nykyisyyteni. Se miten minua on kohdeltu lapsena ja aikuisena muovaavat käsitykseni itsestäni.
Eivät ne urhraukset tai kompromissit syö minuuttani tai onnellisuuden kokemistani pois , vaan tärkeintä on onnellisuudenkin halussa/kokemisessa se, että oletko jäänyt kiinni menetyksiini, vai osaanko antaa anteeksi niille, jotka ovat minua vastaan rikkoneet...Tai osaanko antaa anteeksi itselleni, kun olen tehnyt toista kohtaan väärin.
Anteeksiantavalla mielellä onnellisuuden ottaa vastaan ja sen lahjoittaa mielellään toiselle, kun sydän ei kanna katkeruuden taakkaa. Hyväksytyksi ja rakastetuksi tuleminen on ihmisen yksi perustarpeista ja kun ne tulevat täytetyksi ei onnellisuuttakan tarvitse pelätä.
Loppumetreilläkin luulen onnen olevan kirkkaampaa, kun katkeruus ei taakoita ihmistä. Sitä klaaraa päänsä kaikesta turhasta eletystä ja elämättömästä ja on tyytyväinen hetkeensä. =o)
Tämä jäi oikein kunnolla kaiveleen mitä kirjoitit:
Se, että on elänyt toisten ihmisten hyväksynnässä (siis toisten ihmisten elämää)ja tehnyt koko elämänsä kompromisseja tämän asian tiimoilta vai se, että miettii kuinka paljon nämä ihmiset olisivat oikeasti jaksaneet omassa elämässään välittää siitä mitä sinun elämässäsi tapahtuu..?"
Missä vaiheessa sen sitten itse tiedostaa itselleen onko elänyt toisten ihmisten elämää.
Koska silloin kun muut sinut hyväksyy tulee tunne,että olet tehnyt oikein.
Myös se kuinka paljon nämä ihmiset välittävät minun elämästä on oltava jotain todellista rakkautta koska ovat yleensä viitsineet tulla elämääni.
Niin eipä noilla varmaan ole "viimeisellä sadalla metrillä"paljonkaan merkitystä onpahan vaan kiva muistella
Miksi eletyn elämän ja sen valinnat pitäisi muokata nykyisyytesi? En nyt tiedä miten sinua sitten on kohdeltu lapsena ja mitä olet kohdannut aikuisena mutta miksi menneisyydestä yleisesti pitäisi ottaa mukaan muuta kuin sen minkä kokee arvokkaaksi ja tärkeäksi, esim muistot. Voi ottaa tietysti opiksi niistä asioista mitä on tehnyt omasta mielestään väärin mutta miksi ottaa mitään muuta mukaan? Koska menneisyys kuitenkin on ennenkaikkea MENNEISYYTTÄ. Se ei enää ikinä tule takaisin. Ei koskaan. Ei vaikka mikä olisi. Eikä sen puolesta ole tulevaisuuttakaan johon voisi kurkoitella ja ajatella, että sitten kun on näin niin voin saada sen ja tehä noin. Se on hullua ajatusta sekin. On vain tämä hetki ja tämän hetken arvostaminen ja tästä hetkestä elämän luominen. Tulevaisuuskin on vain kasa nykyhetkiä jotka odottaa elämistä mutta jotka ei todellakaan vielä ole tässä meidän käsissä. Niitä ei ole olemassa.
Ja mitä menneisyyden valintoihin tulee niin kaikki ne ikävätkin asiat joita on tehnyt tai jättänyt tekemättä ovat sellaisia asioita jotka silloin teki parhaan ymmärryksensä mukaan. Ei voinut olla silloin menneisyydessä muuta kuin oli, sitä teki tietysti parhaansa tilanteen ratkaisemiseksi. Kasvaminen ja oppiminen ja kehittyminen ovat oleellisia. Sitä on se ihminen joka on ja kehittyy ja kasvaa niiden ehtojen mukaisesti niin paljon kuin ehtii elämän aikana. Eihän millään muulla ole merkitystä.
Mitä mainitsit onnellisuuden eväistä niin oikealla jäljillä olet.
Hyvä poiminta tekstistäni.
Toi on mielenkiintoinen juttu, että esitit asian tuolleen tuosta hyväksynnästä ja onnesta. Mun vastine tuohon on:
Siinä vaiheessa tiedostaa että on elänyt toisten ihmisten elämää kun ne valinnat jotka on tehnyt eivät tuo rauhaa sisälle ja alat havahtumaan tunteeseen, että kaipaat jotain muuta kuin mitä sinulla on käsissäsi. Kaipaat todella ja yrität tukahduttaa sen tunteen. En nyt tarkoita mitään haikeutta siitä, että pitäisi saada isompi talo tai parempi auto vaan sitä, että tunnet todellista tarvetta, levottomuutta ja kaipuuta jotain sellaista kohden minkä olet sysännyt syrjään saadaksesi toiset ihmiset hyväksymään sinut. Olet tehnyt tällöin vaihtokaupan sisältä ohjautuvuuden ja toisen ihmisen miellyttämisen tarpeen välillä.
Ne ihmiset jotka ovat merkityksellisiä välittävät sinusta joka tapauksessa, rakastavat, teet sitten mitä valintoja tahansa oman elämäsi suhteen. Muilla ihmisillä ei ole merkitystä sen suhteen mitä teet elämälläsi. Tällaisten ihmisten päätökset eivät koske sinua eikä tällaisten ihmisten elämään tosiasiassa vaikuta se mitä valintoja itse teet. Monet (en sano kaikki) tällaisista ihmisistä eivät itse ole sinut elämänsä kanssa ja haluavat, että sinäkin tekisit samoin jotta he voivat tuntea olonsa ja valintansa oikeiksi. Tämä on kierre joka pitää pystyä näkemään etäämmältä, tosin se ei ole helppoa.
Kyllä sinäkin olet menneisyytesi tuote, se taaksejäänyt on muovannnut sinua sisältä, halusit tai et.
Lapsi ei voi valita vanhenpiaan tai vaikuttaa kohteluunsa. Mutta aikuisena niiden asioiden ymmärtäminen ja hyväksyminen, auttaa ihmistä luomaan eheän kuvan itsestään. En puhunut itsestäni, vaan yleisellä tasolla.
Joskus ihminen painaa synkkiäkin salaisuuksia sieluunsa menneisyydestään ja ne saattavat sairastuttaa ihmisen myöhemmin. Pystyäksesi ymmärtämään nykyisyyttäsi, on sinun läpikäytävä menneisyytesi. Näitä juttuja me nelikymppiset naiset ainakin mietimme, miehet luultavasti pikkuisen myöhemmin.
Aina tekee vääriä valintoja, oikeiden lisäksi, se kuuluu tähän ihmisyytteen. Virheistään voi myös oppia, mutta ne pitää pystyä myös antamaan itselleen anteeksi.
Kun oppii rakastamaan itseään, voi oppia myös olemaan onnellinen..=o)
Kirjoitat tosiaan viisaasti ei meinaa millään tajuta.
"niin on täysin varmaa, että tulee se hetki jolloin on saanut tarpeekseen ja yhtäkkiä huomaa vain toimivansa juuri siten kuten on aina halunnut"
Ei voi täyttää tuota ellei usko uudelleensyntymään koska et voi tietää mitä olet "aina halunnt".Sillä olet luvannut unohtaa entisessä elämäsäsi oppimasi syntymäsi hetkellä,jotta voisit kokemuksen kautta toteuttaa elämäsi tarkoituksen tässä elämässä.
"Pointtina vaan että ei näitä asioita VOI paeta. Ne tulee vastaan joka kulmassa ja eri yhteyksissä. Ei saa rauhaa elämäänsä ennen kuin kulkee sinne minne haluaa."
Luulen sinun tarkoittavan tässä "sisältä ohjautuvuutta"eli sielun tarkoitusta ohjata elämämme kulkua väärin et pysty tekemään vaan sinun on täyttettävä se tehtävä minkä lupasit itsllesi ennen syntymääsi.
Menipähän vaikeaksi enpä taida itsekkään tajuta mitä kirjoitin.On ilo lukea tekstiäsi
Totta, että menneisyys on käytävä läpi, en sitä tarkoittanutkaan etteikö sillä siten olisi vaikutusta, totta kai sillä on vaikutusta nykyisyyteen mutta itsellä on vaikutus siihen mitä asioita päästää nykyhetkeen ja mitä asioita ei enää tarvita. Tietysti joissain asioissa jos on tapahtunut todella ikäviä asioita menneisyydessä voi tarvita apua ulkopuoliselta taholta myös.
Ja tuo itserakkaus on juuri noin kuten sanoit. Itserakkaus vaan saa ikäviä ajatuksia ihmisten mieleen mutta se johtuu vaan siitä ettei itseä osata arvostaa. Eikä voi rakastaa muita jos ei itseänsä. Se on kaiken sen edellytys mikä johtaa onneen.
Se, että oppii virheistä on sellanen asia jota ei minun mielestäni voi todeta itsestään silloin kuin on käynyt joku ikävä asia ja on sanonut itselleen et enpä enää tee samaa asiaa uudelleen vaan sitten kun se sama tilanne on tullut eikä enää TEE sitä asiaa samalla tavalla =) Tää on kans yks niistä karikoista joihin itsensä huijaa niin helposti sillä et asia on nyt kuitattu.
Vaikka 40v en vielä olekkaan niin kyllä 26v asti myös on kertynyt jo jonkin verrankin kokemuksia ja näkemyksiä omasta toimintatavoistaan, identiteetistään ja siitä minkälaisena itsensä näkee tehtyjen valintojen kautta. Yhä selvemmin tiedostaa omat heikkoudet ja myös vahvuudet mikä tietysti on hyvä asia. Ainakin mulla (ja oon kuullut myös muilta) tää 26v alkaa olee se ikä jolloin tekee välitlinpäätöstä elämästään koska moni asia on alkanut kristalloitumaan ja niin moneen asiaan on kyllästynyt ja niin moneen asiaan haluaa muutosta. Jonkinlainen saturaatiopiste kait =) Ehkäpä siksi mäkin niin innokkaasti tällaisiin aiheisiin vastaan koska oma elämä on murroksessa aika totaalisesti tällä hetkellä, ja on päätösten aika. Sitä on silloin pakko harrastaa itsetutkiskelua ja menneisyyteen katsomista ja ennenkaikkea sitä mitä palkintoja on saanut tekemistään valinnoista tähän päivään. Mun kohdalla moni tai lähes kaikki niistä asioista joista tuntee pistoja sydämmessä tällä hetkellä on sellasia asioita jotka on omia pelkotiloja ja niihin olen alkanut löytää nyt ratkaisuja ja jos en ole löytänyt, etsin kunnes se löytyy.
Noista synkistä sairauksista kun mainitsit niin tosiaan itselläkin ollut juuri sellaisia "sairauksia" kuten pelkotilat tietyistä tilanteista jotka oon korvannut sillä että oon alkanut tekeen jotain muuta ja työntänyt ne pois mielestäni mutta vuosi vuodelta ne iskee terävämmin eri tilanteissa jotka näistä peloista muistuttaa. Se on saanut aikaan masentuneisuutta pitkällä aika välillä sillä tasolla että en edes itse ole tajunnut asiaa muuta kuin vuosien jälkeen, että mistä kaikki johtui.
Tästä päästäänkin siihen, että jokaisella ihmisellä on se oma käsikirjoitus jota pitkin kehitys kulkee. Tää kypsymisvaihe eri asioihin on eri pituinen eri ihmisillä ja siksi on täysin turhaa vertailla muihin ihmisiin koska heillä on oma kehityskulkunsa ja omat karikkonsa ja mikä tärkeintä, päälle ei näe miten ihmisellä menee. Ihan kuin elämä olisi jokin kilpailusuoritus monille.
Joo mä ehkä vähän kirjotin silleen laiskasti ettei tuo selityspuoli ihan ollut paras mahdollinen. Se mitä on "aina halunnut" on tässä se joka joko on ollut tiedossa koko matkan ajan mutta ne voivat olla sellaisia asioita joita ei uskalla ottaa tietoisuuteen koska ne eivät kenties ole turvallisia asioita, varmoja asioita tai muuten vain "eihän niin kuulu ja voi tehdä" -tyyliset ajatukset tulevat mieleen ja siten työntää mielestään pois nämä asiat ja valitsee sen minkä "kuuluu valita" erinäisten motiivien ansiosta kuten se toisten ihmisten mielipiteiden pelko, turvallisuuden menettämisen pelko, oman itseensä luottamisen pelko...
Tai sitten tulee vaihe jolloin asiat valkenee eri tapahtumien kautta ja olen varma, että jokaisen ihmisen elämässä tulee se hetki jolloin hän näkee mitä oikeasti haluaa elämältä. Mitä haluaa tehdä, missä olla ja kenen kanssa. Näkee mitkä tuo niitä onnen tunteita ja mitkä ei tuo. Kyllä, sisältäohjautuvuus, nimenomaan se on tuo kyseinen vietti mutta se ei ole vielä sisältäOHJAUTUVUUTTA siinä vaiheessa kun ajatukset tulee mieleen vaan sisältätajuamista =) Mutta hyvin suunniteltu on puoliksi tehty.
On turha väittää etteikö olisi aikaa pysähtyä ja tutkia itseään ja tehtyjä valintoja ja ottaa selvää mitkä asiat ovat tuottaneet mitäkin, onko niihin ollut tyytyväisiä, jos ei niin miksi ei... tätä kautta myös helpommin hahmottuu se mitä oikeasti haluaa. Tämä ainakin omalla kohdallani huomattu todeksi.
En tiedä millaisia pelkotiloja tarkoitit kirjoituksessasi, mutta ne saivat kuitenkin minut asiaa kommentoimaan. Toivottavasti en nyt puhu aivan eri asiasta..
Minä olen sitä mieltä, että rohkeutta ei voi olla ilman pelkoa. Ei mielestäni ihminen, joka miettimättä, tai pelkäämättä menee ja tekee ole mitenkään erityisen rohkea. Vasta se, että pelosta huolimatta uskaltaa tehdä jotain, on rohkeaa.
Jotenkin uskoisin, että pelottavat asiat, joita kunkin elämässä tulee eteen, ovat juuri hänelle tarkoitettuja opin paikkoja. Itse saa valita onko valmis kohtaamaan ko. asian ja kulkemaan pelkoa päin. Jos niin ei ole, voi asian ikäänkuin siirtää hamaan tulevaisuuteen. Jossain vaiheessa se kuitenkin tulee eteen uudelleen. Ja jälleen on valinnan paikka?
Tämä mielestäni liittyy juuri noihin erilaisiin elämän käsikirjoituksiin. Olemme jokainen eri vaiheessa oppimisen ja kokemisen polulla. Toiset ovat ikäänkuin pitemmällä kuin toiset. Mikään vaihe ei kuitenkaan ole toista parempi tai huonompi, ne ovat vain erilaisia. Ja totta on, ettei tämä, eikä mikään muukaan elämänvaihe näy päällepäin.
Loppujen lopuksi ehkä tämä ajatus helpottaa ymmärtämään meidän ihmisten ja ajatustemme erilaisuutta?
Kyllä, paineet voi poistaa ja huomaa, että ne poistuu kun *ymmärtää* miten paljon (lue miten vähän) tuo onnellisuutta se, että vertailee omaa kallisarvoista elämää toisten ihmisten elämiin.
tähän VOISI sopia osin se kuuluisa eino leinon lause "kaiken keskellä olet ihminen yksin"
Tää ei tarkota negatiivisuutta missään nimessä vaan nimenomaan sitä, että vaikka eläisi rakastavassa suhteessa, olisi perhe ja ystävät niin se oma henkilökohtainen polku ja valinnat ja mielipiteet on juuri sinun, ei kenenkään muun ja itse kantaa teoistaan vastuun, ei kukaan muu. Kuullostaa kliseeltä osin mutta sen ymmärtäminen ei olekkaan enää niin yksinkertaista, sisäistäminen, sen todellisen yksinkertaisuuden ymmärtäminen mitä tuo asia tarkoittaa.
samaa tunsin kuin omassa itsessäni..Kyllä, onnellisuus pelottaa, koska olisi turvallista jatkaa samaa rataa kuin ennenkin ..vaikka elämä tuntuu joskus epäoikeudenmukaiselta ja kurjalta, ei uskalla päästää irti totutusta..Pieni sana jopa hymy toiselta ulottuu sydämeen silloin, kun tarvitsee kannustusta.. rohkaisua..jos hymyilen kadulla tuntemattomalle, hän useimmiten hymyilee takaisin..päivä alkaa hienosti. Sitten toiseen asiaan..Kun ihmisellä on todella vaikeaa, saa hän käsittämättömät voimavarat selvitä, jos kokee sen tarpeelliseksi ja oikeaksi. Onko se suomalainen sisu vai, mika..Olen sitä mieltä. että juuri vaikeuksien kautta ihminen kasvaa henkisesti.
...ei pelota, mutta mahdollisen onnen kynnyksellä pelkää jo etukäteen menettävänsä sen. Mutta se riski kannattaa mielestäni ottaa.
Ihmiset jättävät tilaisuuksia käyttämättä pettymyksen pelossa. Eräs tuttavani ei pyrkinyt koskaan opiskelemaan unelma-alaansa , koska pelkäsi ettei pääse ja siitä seuraisi pettymys. Tämä on kuitenkin katkeroittanut hänet - tehnyt vähemmän onnelliseksi. Puhumattakaan kuinka paljon ihmissuhteita jätämme löytämättä mokaamisen tai pettymyksen pelossa. Meni vähän aiheen vierestä, mutta tosiaan - onnea on turha pelätä.
Omassa elämässäni vaikeinta on muutoksen ajoitus: kuinka kauan tietyn tilanteen sietäminen on hyvä? Olen itse perusluonteeltani riskien ottaja ja pieneenkin ahdistavaan tilanteeseen olen keksinyt kaikenlaisia toiminnallisia ratkaisuja. On ollut aika valaisevaa huomata, että joskus asioiden jättäminen silleen - astuminen tietoisen passiivisuuden tilaan - onkin ollut hyvin opettavaista ja tavallaan vaatinut enemmän kanttia ja henkisiä voimavaroja kuin ponteva muutosten ajaminen. Asiat ovat saaneet yllättäviäkin käänteitä eikä vähiten siksi, että joku tilanne tai ajatus on saanut aikaa kypsyäkseen.
Nykyisin olen yhä enemmän alkanut luottaa ajattelun ja intuition yhteispeliin. Ajattelu on minusta tuota mainitsemaasi vastuuta, eli uskaltaa katsoa silmästä silmään vaikeitakin asioita, näkee missä roolissa itse toimii ja tiedostaa, mitä polkuja on valittavana ja mitä niistä mahdollisesti seuraa. Loput jätän intuitiolle.
Onnen kokeminen on jännä asia. Minusta onni ei edes ole asia, jota voisi tietoisesti tavoitella. Ennemminkin kyse on keskeneräisyyden, ristiriitaisten motiivien, valinnanvapauden synnyttämien lukemattomien mahdollisuuksien ja vastuun kanssa elämisestä niin, että tuntee olevansa elämänsä kanssa sinut. Onnen kokemus tulla tupsahtelee milloin mitenkin ja silloinkin kun sitä olisi vähiten odottanut tai ansainnut.
Muutoksen pelko on suuri parempi pysyä tutussa ja turvallisessa säilyy ainakin hengissä.Onhan helpompi katsoa kaukaa kuin kohdata itsensä ja huomata oma raadollisuutensa sekä vajaavuutensa.Itselläni ainakin menee viellä kauan ennenkuin uskallan katsoa"peiliin"ja yrittää tehdäkkin jotain.
Mies_26v kirjoitti mielestäni hyvin kohdassa:Mutta jos esim saa osakseen hyvää ja kaunista ja sellaista joka todella läpäisee kuoren ei voi muuta kuin ottaa vastaan mitä tarjotaan ilman, että voi kontrolloida sanomaa sillä se tekee tehtävänsä joka tapauksessa.
Ei todellakaan voi mitään muuta kuin ottaa vastaan ja tulla onnelliseksi.
Onko sitten niin,että vaikka kuinka yrittäisi tulla onnelliseksi ei siinä itse onnistu vaan onnen tuovat kanssa ihmiset.
viimeiseesä lauseessasi oli aika hyvä ripaus viisautta....."yrittäisi tulla onnelliseksi ei siinä itse onnistu". Niinhän se on, jos kaikki olisikin yksistään itsestä kiinni, niin kaikkihan olisivat onnellisia. Kun rakastaa lähimmäistään, niin saa myös itse osakseen rakkautta. Lähimmäisiä ovat kaikki ihmiset jotka elämässäsi kohtaat. Niin kuin kirjoitit, onnen ja rakkauden tuovat kanssa ihmiset osaltaan.
samankaltaisia mietteitä on pyörinyt minunkin päässäni... olen kuitenkin ajatellut asian niin että sitä elää vain kerran... myös onni on itselleen ja toiselle suotava... päästettävä entisestä irti... myöhäistä on sitten mummona tai vaarina alkaa katumaan, että miksi...
ota onni vastaan...aukaise sille ovesi... sitä et varmasti tule katumaan...
ja sen kokeminen on hyvin subjektiivista. Onni merkitsee meille kullekin erilaisia asioita.
Minulle onni on arjen pienissä asioissa, jotka tuovat lämpimän ailahduksen sieluuni. Onni saattaa olla suurten lumitöppösten tanssi kasvoilleni ,lumen narskunta kengieni alla ja vaikkapa punatulkun katseleminen lintulaudalla.
Onnea voi olla jopa omalle keskeneräisyydelleni nauraminen ja hassujen aatosteni tutkailu. Onnellisuuttani avaan silmäni jokaisena aamuna, kiitollisena, että saan yleensä vielä tänäänkin herätä.
Ei onnea tarvitse etsiä, se löytää meidät!
Olen pohtinut onnen olemusta. Taistellut vaikeuksien keskellä, rimpuillut tunteiden myrskyissä, istunut hiljaa ja miettinyt asioita, kuulostellut itseäni ja tarkkaillut muita. Ollut varovainen ja rohkea, suojellut itseäni pettymyksiltä, itkenyt ja kiroillut.....mutta yksi asia on ihmeellistä.
Onni tulla tupsahtaa niin pienistä asioista ja yllättäen, että se vetää jalat alta ja se tulee silloin, kun vähiten sitä osaa odottaa. On tullut monta kertaa ja tulee varmasti, kunhan ei estä sitä tulemasta. :))
Se ei tule välttämättä ulkopuolelta, vaan ihmisestä itsestään. Kunhan sen vain oivaltaa ja antaa onnen tulla. Tuli nytkin, kun kirjoitin tämän...Hyvää Yötä ja Onni uniin. :)
Pelottaako onnellisuus...kyllä.
Mitä se onnellisuus oikeastaan on?
Sitäkö,kun elämäsi on tuttua ja turvallista päivästä toiseen,teet samoja asioita, samalla lailla päivästä toiseen, kunnes olet harmaapäinen mummo kiikkustuolissa.
Vai sitä, että teet niinkuin oikeasti ajattelet ja etsit elämääsi muutosta parempaan...tuleeko sitä edes,ja kuka sanoo sen että,muutos on oikein.
Meitä ihmisiä on niin monenlaisia,rohkeita jotka tekee niinkuin tuntee ja haluaa... mutta myös,pelokkaita ja arkoja jotka mieluummin elää tuttua ja turvallista, vaikka olisi kuinka vaikeaa...tietäen kyllä lopputuloksen.
Ja mielestäni kaikki lähtee jo sieltä lapsuudesta.
En kuitenkaan halua syyllistää ketään kasvattajaa,mutta näin minun mielestäni asia kuitenkin on.
Jos olet rohkea ja rakastettu jo lapsena,on sinun helpompi löytää sitä myös aikuisena.
Jos taas elät pelon ja "sinä et ole mitään" alla,on vaikeaa kasvaa rohkeaksi ja onnelliseksi ihmiseksi.
Tämä vaan minun näkenykseni onnesta.
Elää vielä aikuisenakin samanlaisessa "sinä et ole mitään",sekä pelkojen ja uhkailujen ilmapiirissä,on syytä vaihtaa maisemaa ja nopeasti.
Oman mielenterveyden takia.
samoja asioita olen pohdiskellut ja miettinyt syytä miksi..sitä ei kai kaiken kokemansa perusteella enää uskalla rynnätä päätäpahkaa asioihin..niitä täytyy pyöritellä ja miettiä moneen kertaan..eikä silti tule valmista..tässä nyt vapaalla jalalla ollut puolisen vuotta ja välillä tulee tyhjä olo,toisen ihmisen läheisyyden kaipuu jne,sitä sitten sureksii ja kun siihen suodaan sitten mahdollisuus niin sitä etsii vikaa toisesta tai tekee tikusta asiaa eikä päästä kuitenkaan ketään lähelleen..hih..mie aattelin että tää on 3kympinkriisiä...
elämä minulle ainakaan tuntuisi onnelliselta jos ei välillä olisi sitä ikävää ja onnetontakin. Tarvitsen sen vertailun vuoksi, jos olisin aina onnellinen, en loppujen lopuksi tajuisikaan kuinka onnellinen olen. Se jotenkin auttaa myös kestämään ne vaikeat vaiheet, kun voi ajatella (yleensä jälkikäteen) että niistä on jotain hyötyäkin, silloin ei katkeroidu.
Alan uskoa yhä enemmän jonkinlaiseen kohtaloon mitä vanhemmaksi tulen. Uskon että jos joku päätös/muutos tuntuu ylivoimaiselta, sen aika ei ollut vielä.
Olen ollut samassa tilanteessa kuin sinä (?)miettinyt että kuinka paljon huonommin pitää mennä ennen kuin osaa tehdä jonkinlaisen päätöksen. Se on osa sitä muutosta mitä käyt läpi. Jos et vielä ole saanut tehtyä omaa päätöstä, se johtuu siitä että et ole vielä valmis siihen. Tuo aika on rankka, mutta sitä pohdiskelua tarvii, jotta tietää että on yrittänyt kaikensa. Kyllä se päätös siitä kasvaa, ehkä nopeammin kuin luulet. :)
Totta on, että käymällä välillä pohjalla osaa taas arvostaa monia asioita ja löytää onnea sieltäkin, mistä sitä ei ehkä muuten, ilman pohjakosketusta, löytäisi. Eihän esim. auringon valo olisi näin kirkasta, ellei takana olisi pimeää jaksoa.
Ääripäät taitavat aina täydentää toisiaan, ehkä jopa olla elintärkeitä toisilleen?
Tosin elämällä sellaista "seiskan elämää" (kouluarvosana), voi myös tuntea itsensä onnelliseksi, en epäile sitä. Mutta jäävätkö silloin pois ne huikaisevimmat onnentunteet, joihin uskoisin ylettäväni juuri noiden pimeimpien hetkien takia?
Minä uskon myös, että kaikelle on aikansa. Asioilla on taipumus selvitä, halusimme tai emme. Voimme yrittää nopeuttaa asioiden kulkua, jopa valita eri tien kuin tarkoitus on, mutta loppujen lopuksi asiat selviät tavallaan ja myöskin ajallaan. Ainoa kai mitä kannattaisi tehdä, on antautua rohkeasti elämän kannateltavaksi. Uskoa myönteiseen tulevaisuuteen. Uskaltaa tuntea ja kokea. Helppoa se ei tosin ole, mutta mikä olisi?