Suhteellisen normaali perhe, ei millään mittarilla rikkaita, mutta ei myöskään köyhiä. Parasta aikaa elämässä yläasteen alkuun asti. Ainoa negatiivinen asia isän nälvivä/vittuileva kasvatusmalli, joka kyllä jätti onnettoman itsetunnon, mutta tämänkin olen antanut anteeksi ja
nykypäivänä välit ihan hyvät. Jälkikäteen sitä ymmärsi, että tuokin kasvatusmetodi on periytynyt sodankäyneiltä vanhemmilta heidän lapsilleen ja sen käytöksen huomasi myös itse omaksuneensa, ja myös jollain tavalla sitä toteutti käytännössä ollessaan tekemisissä muiden lasten kanssa. Koen tapahtumista äärettömän huonoa omaatuntoa. Lapsuudessakin paljon traumoja, joita ei ole koskaan käsitellyt, eikä niistä ole uskaltanut kenellekään kertoa. Mm. ns. lääkärinleikit toisten lasten kanssa, antaisin mitä vain jos saisin nämä tapahtumat pyyhittyä pois.
Yläasteella sitä jotenkin putosi porukoista ja jäi aika yksin. Sai myös kokea kiusaamista. Mutta jotenkin omaksui asenteen, että puree hammasta ja menee väkisin eteenpäin. Muistan ajatelleeni yläasteella, että olen ikuisesti sama luuseri kuin nytkin ja elämä loppuu yläasteen päättymiseen, vaikka sehän oli vasta alkamassa, mutta onneton itsetunto ja ns. "hakatun koiran syndrooma" ei saanut näkemään tulevaisuudessa mitään hyvää. Enkä minä koskaan näistä ole uskaltanut kenellekään kertoa, mennyt vain väkisin eteenpäin.
Ammattikouluun paskalla päättötodistuksella, koska koulussakäynti ahdisti/pelotti, eikä sitä koskaan pystynyt keskittymään mihinkään. Ammattikoulu oli ihan hyvää aikaa ja siellä olisi ollut mahdollisuus jopa saada ystäviä, mutta ei ollut uskallusta heittäytyä. Sain vapautuksen armeijasta erään neurologisen vaivan takia ja menin suoraan työelämään.
Työpaikoilla tuli koettua kaikenlaista, oikeastaan jollain sadomasokistisella tavalla se muistutti hyvin paljon koulua. Jatkuvaan vittuiluun ja nälvimiseen oli tottunut, ja sitä piti normaalina. Työpaikkoja tuli vaihdeltua ahkerasti. Jossain vaiheessa tapasin erään naisen, johon rakastuin suunnattomasti. Vaikka nainen lähestyi itse minua, en uskaltanut toimia (edellä mainittujen syiden johdosta), en saanut sanaa suustani ja juttu kuivui kasaan. Tästä aiheutui mieletön masennus, josta olen varmaan kärsinyt koko elämäni ajan. Jossain manian ja masennuksen sekavassa tilassa kaikki asiat jäivät hoitamatta, joka johti häätöön. Sitten tuli vietettyä neljä vuotta asunnottomana, mistään ei saanut apua ennen häätöä, eikä häädön jälkeen. Onnistuin kuitenkin työllistymään ja maksamaan velkani pois, sekä saamaan myöhemmin asunnon. Vastaavanlaisia naiskuvioita olen kokenut elämäni aikana monia, mutta kun ei ole sitä uskallusta toimia, vaikka haluaisi, niin ei yksinkertaisesti kykene.
Epäilen, että olen kehittänyt peliriippuvuuden pakokeinoksi kaikesta paskasta mitä olen kokenut elämäni aikana. Helvetin tyhmä riippuvuus, mutta irti ei tunnu pääsevän millään. Kai siinä pääsee hetkeksi irti ajatuksista, jotka pyörivät jatkuvasti mielessä.
Jossain vaiheessa sitä vaipui johonkin outoon sumumaiseen tilaan, jossa lakkasi tiedostamasta todellisuuden ja vuodet vierivät todella nopeasti ohitse. Ikää yli 30 ja totaalisen yksin. Tuntuu helvetin pahalta, katsoa jonkun vanhan luokkakaverin some-profiilia ja huomata hänen matkustaneen ympäri maailman, löytäneen kumppanin, hankkineen hyvän koulutuksen ja työpaikan. Saaneen jopa lapsia, jotka ovat ikänsä puolesta samalla tasolla kuin itse on henkisesti, eli jossain 13 vuotiaan tietämillä. Katkeruus ja kateus ei mitään auta, enkä haluaisi niitä tunteita tuntea, mutta tunnen silti.
nykypäivänä välit ihan hyvät. Jälkikäteen sitä ymmärsi, että tuokin kasvatusmetodi on periytynyt sodankäyneiltä vanhemmilta heidän lapsilleen ja sen käytöksen huomasi myös itse omaksuneensa, ja myös jollain tavalla sitä toteutti käytännössä ollessaan tekemisissä muiden lasten kanssa. Koen tapahtumista äärettömän huonoa omaatuntoa. Lapsuudessakin paljon traumoja, joita ei ole koskaan käsitellyt, eikä niistä ole uskaltanut kenellekään kertoa. Mm. ns. lääkärinleikit toisten lasten kanssa, antaisin mitä vain jos saisin nämä tapahtumat pyyhittyä pois.
Yläasteella sitä jotenkin putosi porukoista ja jäi aika yksin. Sai myös kokea kiusaamista. Mutta jotenkin omaksui asenteen, että puree hammasta ja menee väkisin eteenpäin. Muistan ajatelleeni yläasteella, että olen ikuisesti sama luuseri kuin nytkin ja elämä loppuu yläasteen päättymiseen, vaikka sehän oli vasta alkamassa, mutta onneton itsetunto ja ns. "hakatun koiran syndrooma" ei saanut näkemään tulevaisuudessa mitään hyvää. Enkä minä koskaan näistä ole uskaltanut kenellekään kertoa, mennyt vain väkisin eteenpäin.
Ammattikouluun paskalla päättötodistuksella, koska koulussakäynti ahdisti/pelotti, eikä sitä koskaan pystynyt keskittymään mihinkään. Ammattikoulu oli ihan hyvää aikaa ja siellä olisi ollut mahdollisuus jopa saada ystäviä, mutta ei ollut uskallusta heittäytyä. Sain vapautuksen armeijasta erään neurologisen vaivan takia ja menin suoraan työelämään.
Työpaikoilla tuli koettua kaikenlaista, oikeastaan jollain sadomasokistisella tavalla se muistutti hyvin paljon koulua. Jatkuvaan vittuiluun ja nälvimiseen oli tottunut, ja sitä piti normaalina. Työpaikkoja tuli vaihdeltua ahkerasti. Jossain vaiheessa tapasin erään naisen, johon rakastuin suunnattomasti. Vaikka nainen lähestyi itse minua, en uskaltanut toimia (edellä mainittujen syiden johdosta), en saanut sanaa suustani ja juttu kuivui kasaan. Tästä aiheutui mieletön masennus, josta olen varmaan kärsinyt koko elämäni ajan. Jossain manian ja masennuksen sekavassa tilassa kaikki asiat jäivät hoitamatta, joka johti häätöön. Sitten tuli vietettyä neljä vuotta asunnottomana, mistään ei saanut apua ennen häätöä, eikä häädön jälkeen. Onnistuin kuitenkin työllistymään ja maksamaan velkani pois, sekä saamaan myöhemmin asunnon. Vastaavanlaisia naiskuvioita olen kokenut elämäni aikana monia, mutta kun ei ole sitä uskallusta toimia, vaikka haluaisi, niin ei yksinkertaisesti kykene.
Epäilen, että olen kehittänyt peliriippuvuuden pakokeinoksi kaikesta paskasta mitä olen kokenut elämäni aikana. Helvetin tyhmä riippuvuus, mutta irti ei tunnu pääsevän millään. Kai siinä pääsee hetkeksi irti ajatuksista, jotka pyörivät jatkuvasti mielessä.
Jossain vaiheessa sitä vaipui johonkin outoon sumumaiseen tilaan, jossa lakkasi tiedostamasta todellisuuden ja vuodet vierivät todella nopeasti ohitse. Ikää yli 30 ja totaalisen yksin. Tuntuu helvetin pahalta, katsoa jonkun vanhan luokkakaverin some-profiilia ja huomata hänen matkustaneen ympäri maailman, löytäneen kumppanin, hankkineen hyvän koulutuksen ja työpaikan. Saaneen jopa lapsia, jotka ovat ikänsä puolesta samalla tasolla kuin itse on henkisesti, eli jossain 13 vuotiaan tietämillä. Katkeruus ja kateus ei mitään auta, enkä haluaisi niitä tunteita tuntea, mutta tunnen silti.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Vielä asialle kerkee tehdä jotain. Mieti tapoja jolla voisit ottaa elämän haltuun. Terapia voisi olla todella hyvä vaihtoehto. Ehkä siellä pystyt löytämään täällä kysymisiäsi vastauksia paremmin :)