Mul on melkeimpä täydellinen elämä. Mul on välittävät vanhemmat, ystäviä, koti ja mua ei kiusata. Silti viiltelen ja tunnen itseni ala-arvoiseksi, enkä pysty lopettamaan. Vanhemmat tosin eronnu mit hyvis väleis. Niil on molemmil kyl mielenterveysongelmii ja näi mut johtuu niitte paskasta lapsuudesta. Mulla taas ei oo oikeestaa mitää moitittavaa mun lapsuudesta mut silti jotenki masentaa. Enkä usko et meiän rahaongelmat vois olla ainoo syy... Enkä uskalla pyytää apuu ku joillaki on oikeitaki murheita, enkä haluu viiä apuu oikeesti sitä tarvitsevilta nii tulin sit itkee tänne. Oli pakko vaa kertoo. Sit en tiiä miks mut mul on jotenki tullu semmone et haluun osastolle, en tiiä miks mut se vaan jotenki kiinnostaa ja haluisin kokee et onko se oikeesti nii paska/hyvä paikka mitä ihmiset siitä sanoo. Onko tää normaalii?
Helppiä???
MoodyemU
1<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
On hyvä että tulit tänne hakemaan apua ongelmiisi, mutta varoitan että tämä on myös kaikista paikoista huonoin sitä varten, koska tänne tulee trolleja aina kirjoittelemaan törkeyksiä. Jos olet alle 20v, alle 25v, niin tuollaiset ongelmat on hyvin yleisiä. Sanoisin että eniten mielessä myllertää ylä-asteen aikoihin ja pari vuotta sen jälkeen.
On aivan yleismaailmallisesti yleinen ilmiö että ihmiset tuntevat itsensä riittämättömiksi ja huonoksi, eli "ei tarpeeksi hyväksi". Kaikki tuntevat niin, ja kaikki haluavat jotain lisää. Riittämättömyyden tunne ajaa ihmistä kehityksen tiellä eteenpäin. Itsetunto ongelmiin auttaa juttelu kenen tahansa kanssa joka kuuntelee. Se vie ajatukset muualle. Ihminenhän pystyy keskittymään vain yhteen asiaan kerrallaan. On silti normaalia että välillä tuntuu huonolta. Ihminenhän on altis sairauksille, eikä muutenkaan asiat usein onnistu siten kuten olisi halunnut. Harvoinpa mielessä luotu mielikuva vastaa todellisuutta.
Nuorena on myös normaalia että haluaa löytää rajapintoja ympärillä olevista ihmisistä ja yhteiskunnan toiminnoista. Epävarmuudessa ei ole mukava elää. Nuorilla sitä onkin eniten - siksi kouluaika on rankkaa. Kannattaisi varata aika koulupsykologille ja kertoa hänelle KAIKKI, mitä tunnet päivittäin ja mitä silloin ajattelet mielessäsi, yms. Jos haluat saada avun (minkä voit saada) niin sinun pitää kertoa psykologille rehellisesti, eikä saa pimittää mitään. Nuorille alle 25v annetaan kaikki anteeksi, vaikka olisi kuinka hulluja kuvitelmia ja vaikka olisi kuinka poikkeava maailmannäkemys ja kiinnostukset, tai ei mitään niistä, niin autetaan. Et ole yksin ongelmiesi kanssa.
Kun nuori pääsee yli näistä ajanjaksoista mitkä ovat raskaita, hänestä kasvaa vahvempi siltä osin, ja hän voi myöhemmin auttaa muita.